keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Utopia: neljä näkökulmaa

 Vaikka itse ilmiö, täydellisten yhteiskuntien pohtiminen ja kuvitteleminen, voikin olla merkittävästi vanhempi, itse termi "utopia" otti käyttöön vasta Thomas More vuonna 1516 ilmestyneessä samannimisessä kirjassa. Termillä on sen kehittämisestä asti ollut kaksoismerkitys. Toinen sen merkityksistä viittaa eu-topiaan, siis "onnelliseen paikkaan". Termin toinen merkitys puolestaan viittaa ou-topokseen, "ei-paikkaan", "paikkaan jota ei ole". Thomas More ja hänen ystävänsä Erasmus Rotterdamilainen olivat aluksi viitanneet Moren kirjoittamaan Utopia -teokseen nimellä "Nusquama". Tällä termillä on juurensa latinan kielessä ja se tarkoittaa kirjaimellisesti ottaen "ei-missään". More kuitenkin myöhemmin antautui neologismin hengelle ja muutti termin tutumpaan "utopia" -muotoon. Hän yhdisti kreikan kielen latinaksi litteroidun ou -etuliitteen (latinaksi "u") kreikan kielen paikkaa tai aluetta merkitsevään sanaan topos. Ääneen lausuttuna ou-topos kuitenkin kuulostaa tismalleen samalta kuin eu-topos, jossa etuliite eu konnotoi kreikan kielessä kaikkeen hyvään aina ideaalisesta menestyvään ja täydelliseen. (Manuel & Manuel 1979, 1.)

Tämä utopian käsitteen perusmerkitys on kuitenkin omiaan aiheuttamaan sekaannuksia ja typistämään termin merkityksen pelkästään mahdottomaksi fantasiaksi. Arkikielisessä puheessahan utopialla on hyvään mutta olemassaolemattomaan ja siksi mahdottomaan yhteiskuntaan viittaava merkitys. Tämä arkikielinen merkitys valuu usein tieteellisempäänkin kieleen ja siksi käsitteen tutkiminen saattaa vaikuttaa turhalta. Tämä merkitys myös helposti mitätöi paremmasta yhteiskunnasta käytävän spekulatiivisen puheen epäkäytännölliseksi haaveiluksi ja tehdä utopistista pelkän hyvää tarkoittavan uneksijan. [1]

Toisaalta utopian käsitteen arkikielinen merkitys ja siihen sisältyvä utopioiden torjunta voi saada myös vihamielisiä sävyjä. Tällöin utopia nähdään erittäin vaarallisena tienä totalitarismiin. Tällaista positiota voidaan kutsua "antiutopistiseksi", utopian vastaiseksi. Position kuuluisimpina puhemiehinä voidaan pitää Karl Popperin, Friedrich Hayekin, George Katebin ja Isaiah Berlinin kaltaisia filosofeja. Arkikielinen, antiutopistinen utopian käsite ei kuitenkaan missään nimessä tyhjennä utopiaan 500 vuoden aikana kiinnittyneitä merkityksiä. Ruth Levitasin mukaan tyypillisesti utopiatutkimuksessa voidaan törmätä kolmeen utopioihin kohdistuvaan näkökulmaan. Ensimmäinen näistä koskee utopioiden sisältöä, toinen muotoa ja kolmas funktiota. Levitas itse lisää mukaan vielä neljännen merkityksen. Hän näkee utopiat ennen muuta paremman olemassaolon halun ilmaisuiksi.

Sisällön näkökulma utopioihin perustuu oletukseen, että utopian tulisi olla kuvaus hyvästä yhteiskunnasta. On Levitasin mukaan ilmeistä että nämä kuvaukset vaihtelevat paitsi yksilöllisten mieltymysten niin myös sosiaaliryhmien (esimerkiksi yhteiskuntaluokkien) ja historiallisten aikakausien mukaisesti. Utopioiden sisältö onkin useimmille ihmisille kaikkein kiinnostavin aspekti utopioissa. Sisällöllinen näkökulma kutsuu Levitasin mukaan ihmisiä pohdiskelemaan, millainen voisi olla hyvä yhteiskunta ja olisiko se todella hyvä, mikäli se olisi todellinen. Sisällölliset näkökulmat utopioihin ovatkin pitkälti normatiivisia, mikä tekee sisällöllisistä utopioista hankalan yleisen utopian määritelmän. Utopioiden sisällöt vaihtelevat niin valtavasti että tietyn utopian sisältöä ei voida käyttää yleisenä utopian piirteenä. Utopioilla ei ole mitään tiettyä yksittäistä sisällöllistä piirrettä jonka täytyisi välttämättä olla kaikkien utopioiden piirre. Vaikka kaikisssa tähänastisissa utopioissa olisi jokin tietty piirre, ei myöhempiin utopioihin ole välttämättä sisällyttävä tätä piirrettä. (Levitas 2010, 4-5.)

Sisältönäkökulma utopioihin joutuu Levitasin mukaan ottamaan huomioon myös kysymyksen mahdollisuudesta. Jotkut henkilöt haluavat vastoin utopian käsitteen arkista merkitystä väittää että utopiat eivät suinkaan ole mahdottomia vaan että ainakin jotkut tärkeät utopiat ovat realistisia. Tällainen väite tunnistaa kyllä sen että käsityksemme realistisesta ovat sosiaalisesti rakentuneita, minkä vuoksi realismiin vetoavia väitteitä on lähestyttävä varauksella, mutta se myös samalla pitää kiinni ajatuksesta että epärealistiset kuvat hyvästä yhteiskunnasta ansaitsisivat vähemmän huomiotamme kuin realistiset. Levitasin mukaan kysymys utopioiden realistisuudesta ei ole niin ratkaiseva kuin ajatellaan vaan myös epärealistiset haaveet voivat olla hedelmällisiä. (Levitas 2010, 5.)

Toinen yleinen näkökulma utopioihin koskee utopioiden muotoa. Muotoa korostava näkökulma tarkastelee klassisten utopiateosten, erityisesti Thomas Moren Utopian muotoa ja vertaa myöhempiä teoksia tämän teoksen asettamaa mallia vasten. Muotonäkökulmasta katsottuna utopia on ensisijaisesti kaunokirjallisuuden genre, johon kuuluvat teokset sisältävät enemmän tai vähemmän yksityiskohtaisen fiktiivisen kuvauksen ihanneyhteiskunnasta. Thomas Moren Utopia otetaan siis tarkastelun lähtökohdaksi ja vain Moren teoksen asettamaan muotoon sopivat tekstit lasketaan utooppisen ajattelun kaanoniin. Suomessa näin on toiminut esimerkiksi Petteri Pietikäinen, joka väittää Moren teoksen olevan ainoa kirjallinen lähde utooppiselle ajattelulle (Pietikäinen 2016, 9). Levitasin mukaan tällainen näkemys utopiasta on liian ekslusiivinen. Kaikki utopiat eivät nimittäin ole ottaneet kirjallisen genren muotoa. Lisäksi Levitasin mukaan utopiat kukoistavat kirjallisina muotoina vain tietyissä historiallisissa olosuhteissa. Levitas kysyykin, kun tällaiset olosuhteet katoavat, eikö muka ole olemassa utopioitakaan? Laajempi utopioita koskeva historiallinen vertailu vaatii kuitenkin Levitasin mukaan inklusiivisempaa lähestymistapaa ihanneyhteiskunnan kuvaukset eivät ole ottaneet utopiakirjallisuuden muotoa. (Levitas 2010, 5.)

Kolmas lähestymistapa utopioihin keskittyy niiden funktioon. Funktionaalinen lähestymistapa vie meidät Levitasin mukaan jo kauemmas utopioiden arkipäiväisestä merkityksestä eikä se siksi ole kovin ilmeinen. Funktionaalisen lähestymistavan mukaan utopiat esittävät yhteiskunnalliselle toiminnalle tavoitteen – tai ainakin utopiat nostavat esille kysymyksen siitä, mitä yhteiskuntana oikeastaan tavoittelemme (Levitas 2010, 6). Tällöin utopioiden ei ajatella termin arkikielisen käytön mukaisesti olevan mahdoton vaan pikemminkin vahvasti mahdollisen piirissä. Voidaan jopa väittää että funktionäkökulmasta katsottuna kaikilla yhteiskunnallisilla liikkeillä, poliittisilla puolueilla ja ideologioilla on oma utopiansa – joko ääneen lausuttu tai implisiittinen.

Jotkut teoreetikot ovat kuitenkin ottaneet vakavammin funktionaalisen tavan käsitellä utopioita. Esimerkiksi marxilaisessa poliittisen filosofian perinteessä utopioilla on nähty joko vallankumousta estävä tai vallankumoukseen mobilisoiva funktio. Marxin ja Engelsin on katsottu hylkäävän utopian siksi että se toimii vallankumousta jarruttavana tekijänä, mutta esimerkiksi Ernst Blochin filosofiaan sisältyvä "lämpimän virran" ajatus korostaa utopian mobilisoivaa funktiota. Hänen mukaansa marxismiin sisältyy paitsi "kylmä virtaus", periksiantamaton tieteellinen asenne, joka keskittyy tutkimaan vallitsevan yhteiskunnan historiallisia tendenssejä sekä siihen sisältyviä mahdollisuuksia parhailla mahdollisilla tieteellisillä menetelmillä, niin myös innostuksen ja vallankumouksellisen intohimon "lämmin virtaus" (Bloch 1986a, 209). Marxismin lämmin virtaus on keskeisesti mobilisoivaksi katsottava utooppinen aspekti. Toinen marxilainen utopioiden mobilisoivaa funktiota korostanut ajattelija oli William Morris, jolle utopioilla oli "halun opettamisen" funktio. (Levitas 2010, 6-7.)

Utopioilla voidaan Levitasin (2010, 208) mukaan ajatella olevan muutoksen mobilisoimisen lisäksi kaksi muuta keskeistä funktiota. Ensimmäinen niistä on kompensaatio. Utopioista haaveileminen voi toimia pelkkänä vallitsevan yhteiskunnan ongelmien ja vajavaisuuksien kompensaationa, jolloin haaveilemisesta tulee pääasiallinen toiminnan muoto yhteiskunnan kritisoinnin tai muuttamisen sijaan. Toinen utopioiden funktio voi olla kritiikki. Utopioiden kehitteleminen tulee aina jo implisiittisellä tasolla ilmaisemaan reaalisen maailman vajavaiseksi ja muutosta kaipaavaksi. Miksi kehitellä utopioita jos nykyisyydessä ei ole mitään ongelmia? Utopian asettaminen vastakkain yhteiskuntamme kanssa luo vertailutilanteen jossa oma yhteiskuntamme väistämättä näyttäytyy ongelmallisena. Tätä kontrastivaikutukseen perustuvaa kikkaa käytti jo Thomas More Utopiassaan. Hän jakoi teoksen kahteen osaan: oman aikansa Englannin ongelmien kuvaamiseen ja Utopian saaren "täydellisen tasavallan" kuvaamiseen. Kun olemme lukijoina kerran vierailleet Utopian saarella, tulemme retrospektiivisesti nähneeksi Englannin valtavan ongelmallisena. Tulemme väistämättä suosineeksi utopiaa.

Levitasille nämä kaikki erilaiset utopioiden funktiot voivat olla täysin relevantteja, mutta funktioista itsestään käsin on hankala selittää funktioiden moninaisuus. Miksi utopioilla on juuri nuo ominaisuudet eikä jotakin muita? Levitas nostaa funktioita selittäväksi käsitteeksi "halun". Utopioilla on juuri nuo funktiot koska niihin kaikkiin sisältyy sama tavoite, sama halu. Kaikki utopiat haluavat parempaa olemassaoloa. Myös kompensaatio, joka voidaan nähdä utopioiden negatiivisena funktiona, haluaa parempaa olemassaoloa. Halun käsite korostuukin Levitasin ajattelussa voimakkaasti. Hänen mukaansa toivon käsite ei ole tarpeeksi kattava käsittämään kaikkia utopian lajeja. Toivon käsitteeseen sisältyy hänen mukaansa aina kysymys toiveen toteutumisen mahdollisuudesta. Utopiaankin liitetty toivo olisi turhaa ellei ajatus utopian toteutumisesta olisi läsnä. Haluun ei kuitenkaan Leviasin mukaan liity mahdollisuuden käsite yhtä voimakkaasti: halu suuntatuu kohteeseensa oli sen saavuttaminen mahdollista tai ei. Utopia ilmaisee ja tutkii sitä mikä on haluttua. Parempaa olemassaoloa voi haluta vaikka toivoa paremman olemassaolon toteutumisesta ei ole. Haluun voi kyllä Levitasin mukaan sisältyä joissakin olosuhteissa toivo siitä että nämä halut voisivat toteutua, vaikka käsitteellisesti toivo on kuitenkin aina alaltaan pienempi kuin halu. Toivon käsitettä korostaneelle Ernst Blochille utopia koski kuitenkin aina vaikuttavaa todellisuutta. Utopialla on Blochille aina mobilisoiva funktio, utopia on yhteiskunnallisen muutoksen välttämätön elementti ja sellaisena se liikkuu Blochilla aina mahdollisen alueella. (Levitas 2010, 209-220.)

Ovatko utopiat siis ikuisia ja staattisia, kaiken historiallisen liikkeen lakkauttavia absoluuttisia utopioita vai ovatko ne kenties kriittisiä ja yhteiskunnallisia liikkeitä mobilisioivia vastauksia oman aikamme yhteiskunnan kriiseihin? Sekä Blochin Toivon filosofia että Levitasin halun käsitteeseen kiinnittyvä utopiateoria korostavat jälkimmäistä puolta utopioista. Kun Levitas kirjoittaa utopiasta "paremman olemassaolon haluna", hän asettaa utopian aina suhteessa omaan aikaamme. Utopian on oltava kuvitelma merkittävästi paremmasta maailmasta, mutta täydellinen utopian ei tarvitse olla.
---

[1] Rainer E. Zimmermann (2013, 248) on jopa ehdottanut että mahdollisista utopioista puhuminen tulisi korvata metopian käsitteellä. Etuliite viittaa Zimmermannin uudissanassa suhteelliseen negaatioon, jolloin metopian merkitykseksi syntyy paikka tai tila jota ei vielä ole olemassa, mutta joka voisi tulla olemassaolevaksi. Utopialla Zimmermann puolestaan viittaa aina väistämättä mahdottomaan tilaan tai paikkaan.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Toive selkärankaisuudesta

Julkaistu Tiedonantajassa 2017.

 Perussuomalaisten puoluekokousta vietettiin Jyväskylässä kesäkuussa. Umpirasistisena monomaanikkona tunnettu Jussi Halla-aho voitti kisan ja on nyt puolueen puheenjohtaja. Puoluekokouksen seurauksena Perussuomalaisia ei sen alkuperäisessä muodossaan ole. SMP:n jatkajaksi aikoinaan perustettu puolue on nyt halla-aholaisten uusfasistien käsissä. Tämä ei sopinut Soinille eikä hänen seuraajilleen: he lähtivät puolueesta ovet paukkuen ulos syyttäen halla-aholaisia epäkunnioittavasta käytöksestä ja rasismista. Perussuomalaisista eronneiden omassa eduskuntaryhmässä, ”Uudessa vaihtoehdossa” on kuulemma nollatoleranssi rasismille. Tämä on pakko nähdä pelkkänä kyynisenä pyrkimyksenä puhdistautua halla-aholaisten törkyisestä rasismista, sillä Uutta vaihtoehtoa voidaan hyvällä syyllä pitää aivan yhtä rasistisena kuin halla-aholaisille jätettyä Perussuomalaisiakin. Myös Uudessa vaihtoehdossa on fasistisena pidetystä Suomen Sisusta tuttuja henkilöitä.

Myös Perussuomalaisten vastinpariksi usein kuvatut Vihreät pitivät puoluekokouksensa. Vihreiden puheenjohtajaksi valittiin jyväskyläläinen Touko Aalto, jonka itsekin opiskeluajoilta tunnen. Aallolla on ollut toisinaan aivan komppaamisen arvoisia näkemyksiä talouspolitiikasta. Vuoden 2016 kevättalvella olin puhumassa samassa tilaisuudessa Aallon kanssa ja tällöin hän ainakin halusi korostaa elvytyspolitiikan tärkeyttä nykyisessä tilanteessa. Tästä pisteet Aallolle. Kuitenkin esimerkiksi Aallon poliittinen tyyli on aiheuttanut minussa epäilyksiä ja vastustustakin. Aalto on korostanut dialogin tärkeyttä myös rasistien kanssa ja tiedetäänpä hänen kaveeranneen Teuvo Hakkaraisenkin kanssa.

Nyt, tultuaan valituksi Vihreiden puheenjohtajaksi, Aalto on valmis yhteistyöhön jopa Jussi Halla-ahon kanssa, mikäli tämän linja muuttuu. Tämä tietenkin on vain hurskas toive, sillä on ilmiselvää että Halla-ahon linja ei tule muuttumaan miksikään. Lisäksi tämä naiivi dialogipyrkimys on typerryttävän yleistä Vihreissä. Asiahan on tietenkin aivan toisin: universaalit ihmisoikeudet hyväksyvät henkilöt voivat erimielisiä siitä, miten nämä ihmisoikeudet toteutuisivat parhaiten, mutta eivät siitä kuuluvatko kaikille ihmisoikeudet. Ihmisoikeuksia on pidettävä aksiomaattisena lähtökohtana. Dialogi ei voi tällöin ulottua niihin jotka eivät universaaleja ihmisoikeuksia hyväksy. Rasistien ja universalistien ei ole mahdollista käydä dialogia.


On aivan realistista ajatella Vihreiden olevan tulevaisuudessa pääministeripuolue. Siksi toivonkin Vihreiltä johdonmukaisuutta universalismia ja kykyä torjua yhteistyö sekä halla-ahon johtamien Perussuomalaisten että Uuden vaihtoehdon henkilöiden kanssa. Kokoomuksen kanssa Vihreät tekevät joka tapauksessa yhteistyötä, mutta fasistien suhteen toivoisin selkärankaisuutta. Persut on marginalisoitava entisestään ja naiivi selkäydinliberalismi jäädytettävä.

Ruttoa vai koleraa?

Julkaistu Tiedonantajassa 2017.

 Ensimmäinen reaktioni Ranskan presidentinvaalien tulokseen, Emmanuel Macronin voittoon, oli salainen helpotus. Marine Le Penistä ei tullutkaan Trumpin toisintoa. Fasisti ei saavuttanut Ranskan valtion huippua eikä siten antanut positiivista esimerkkiä muun Euroopan äärioikeistolaisille liikkeille. Fasismi onnistuttiin tässä tilanteessa torjumaan.

Kuitenkin Macronin voittoa on irvokasta pitää minään positiivisena kehityskulkuna Euroopalle. Macronin voitto oli korkeintaan lykkäys fasistien etenemiselle. Macronin voidaan nimittäin katsovan edustavan vanhan status quon, nimittäin budjettikuriruoskaa heiluttavan EU:n voittoa. Sitä voidaan pitää uusliberalismin voittona. Macronin ohjelmaan kuuluvien 60 miljardin euron säästöjen, yritysveron 8 %:n alentamisen sekä työläisten kurittamiseen tähtäävien palkkojen alennusten sekä työehtojen heikentämisen voidaan hyvällä syyllä katsoa EU:ta määrittävän uusliberaalin hegemonian johdonmukaiseksi jatkoksi.

Macron ei edusta vaihtoehtoa. Ei sitä edusta Le Penkään, mutta Macronin voittoa juhlivat eivät näytä useinkaan käsittävän että Macronin politiikalla (mikäli hän pitää siitä kiinni) luodaan jatkossa (munattoman ja hampaattoman vasemmiston vuoksi) vain uusia le penejä, uusia fasistisia vihan ilmaisuja. Uusliberalismilla ei voida torjua fasismia kuin hetkellisesti. Lyhyiden mutkien kautta se tulee vain vahvistamaan äärioikeiston jo nyt pelottavan jyrkkää nousua (Le Peninkään 34,2 %:n kannatus ei ole pieni).

Vanha vertaus ruton ja koleran välillä valitsemisesta näyttää pitävän parlamentaarisen politiikan (sen jota valheellisesti demokratiaksi kutsutaan) piirissä toistuvasti paikkansa. Pienemmän pahan valinnalle pohjautuva äänestäminen ei ole aito valinta. Kapitalistisen järjestelmän puitteissa voimme valita vain kapitalismia joko autoritäärisesti tai ”liberaalisti” tukevia ehdokkaita. Voimme valita vain kapitalismin.

Vasemmistolainen (tässä: kommunistinen) lähestyminen politiikkaan tulisikin olla lähtökohtaisesti valtionvastainen. Epädialektinen ei tarvitse olla: valtionkin kautta voidaan saavuttaa joitain edistysaskeleita (hyvin pieniä sellaisia kylläkin).

Mutta kaiken kaikkiaan meidän tulisi korostaa johdonmukaisemmin sitä käsitystä joka meitä varhaisemmilla (marxilaisillakin) kommunisteilla oli valtiosta. Valtio ei ole neutraalina työkaluna vaan luokkavallan ylläpidon ja lujittamisen välineenä josta tulee päästä eroon. Valtiollinen politiikka tarjoaa vaihtoehdoiksi vain ruttoa ja koleraa. Hämmästyttävää kyllä, joskus toinen niistä voi olla fiksumpi valinta. Niin myös Ranskan presidentinvaaleissa. Macron on selvästi Le Peniä parempi vaihtoehto – mutta vihollisemme siitäkin huolimatta. Macron on vain fasismin voiton lykkäys ellei aitoa antikapitalistista liikettä kyetä luomaan Euroopanlaajuisesti valtioista riippumatta. Valitettavasti todellisuus ei ole tämän vaatimuksen puolella. On turha juhlia liberaaleista torjuntavoitoista.

Kommunistisen liikkeen näkymistä

Julkaistu Tiedonantajassa 2017.

Kuntavaalit olivat ja menivät. Sinällään on positiivista huomata että esimerkiksi Jyväskylässä porvarillisen politiikan edistyksellisempiä nimiä pääsi valtuustoon ja että pikimustaksi pikkuhiljaa muuttuva Perussuomalaiset ottivat takkiin pahasti. Terveisiä takiaispuolueelle! Iloitsen pienuudestanne!

Kuitenkin SKP:n kommunistien epäonnistuminen vaaleissa on saanut itseni pohtimaan parlamentaarisen vaikuttamisen rajoja ja suuremman muutoksen (joskus vallankumoukseksikin kutsututun Tapahtuman) mahdollisuuksia. Nähdäkseni suurin ongelma kommunistien toiminnan tyrehtymisessä on kommunistisen liikkeen puuttuminen. Maailmassa ei ole nähty suuria ja porvaristoa peljättäviä kommunistisia liikkeitä pitkään aikaan (ellei osaa globalisaation vastaisesta liikkeestä siihen laske). Suuret massat eivät liiku kommunistien suuntaan tällä hetkellä. Tällä on tietenkin vaikutusta myös SKP:n mahdollisuuksiin: puolue ei voida luoda liikettä tyhjästä. Puolue voi kyllä vaikuttaa orastavaan liikkeeseen myönteisesti mutta se ei koskaan voi toimita ensisijaisena liikkeen synnyttäjänä. Jollei ole liikettä, kuolee puoluekin.

Miksi vallankumousta vaativaa liikettä ei sitten ole olemassa? Olen hiukan taipuvainen ajattelemaan että läntisissä maissa asuvat ihmiset hyötyvät edelleen liiaksi koko globaalin kapitalismin hedelmistä jotta he voisivat olla tarpeeksi motivoituneita kumoamaan vallitsevan järjestelmän. Koko maailman mittasuhteissa myös suurin osa köyhistä on etuoikeutetussa asemassa. Olen hiukan Herbert Marcusen tapaan taipuvainen ajattelemaan että köyhälistö on niin voimakkaasti integroitu vallitsevaan järjestelmään – ja sen huippuaikojen tuottaman vaurauden nostalgiaan – että varsinaista kiinnostusta uuden yhteiskuntajärjestyksen luomiseen ei ole.

Tai ehkä olen väärässä. Ongelmana voi pikemminkin olla edelleenkin uusliberalismin ja muiden kapitalististen ideologioiden voimakas vaikutus. Voi olla, että yhteiskunnallinen mielikuvituksemme, kykymme kuvitella yhteiskunnallinen todellisuutemme radikaalisti toisenlaiseksi on yksinkertaisesti tyrehtynyt. Emme yksinkertaisesti osaa kuvitella vaihtoehtoa kapitalismille. Mikäli Neuvostoliitto oli millään mittapuulla positiivinen järjestelmä, niin ainakin se kykeni tarjoamaan ajatuksen ei-kapitalistisen järjestelmän olemassaolosta. Se kykeni tarjoamaan Toivon paremmasta, jostakin täysin toisenlaisesta. Salainen vakaumuksemme on, että kapitalismi on tullut jäädäkseen ja kun se kuolee, kuolemme me sen mukana, että edessämme on taistelevien luokkien yhteinen perikato.

Tärkein kysymys tällaisessa tilanteessa tulisikin olla se, kuinka voisimme herättää yhteiskunnallisen mielikuvituksen uudestaan?


Itse olen vakuuttunut että tarvitsemme rohkeaa ruohonjuuritason toimintaa, erilaisia yhteisöllisiä ja taloudellisia kokeiluja ihmisten arjessa. Kun arkisen toimintamme logiikka muuttuu, voimme myös pikkuhiljaa herättää kokemuksen toisenlaisen maailman mahdollisuudesta. Tällaiseen arkiseen, suoraan toimintaan myös SKP:n tulisi kohdistaa panoksiaan.  

Mitä kapitalismi on ja mitä se ei ole?

Julkaistu Tiedonantajassa 2017.

Toimittaja ja filosofi Pontus Purokuru on mainiossa Pro Gradu-työssään vuodelta 2014 eritelly kapitalismin käsitteen moninaisia merkityksiä. Yksi kapitalismin merkityksistä on ymmärtää kapitalismi markkinatalouden ”äärimuodoksi”. Kapitalismi on tällöin suitsimatonta markkinataloutta. Sosialismi ymmäretään tällöin kapitalismin säätelyksi, eikä omaksi yhteiskuntamuodokseen. Toinen tapa ymmärtää kapitalismi tulkita se toiminnan tavaksi, toimintalogiikaksi. Tällöin tarkoitetaan mitä hyvänsä voittoa tavoittelevaa tuotannollista toimintaa, jolloin esimerkiksi valtio voi asettua kapitalistin asemaan tavoitellessaan voittoja ja talouskasvua. Kolmas kapitalismin määritelmä tulee marxilaisesta perinteestä, jossa kapitalismi on kokonaisyhteiskunnallinen järjestelmä, jolla on omat lainomaiset tendenssinsä. Kapitalismi ymmärretään monimutkaiseksi ja globaaliksi yhteiskuntajärjestelmäksi.

Itse lisäisin näihin määritelmiin ajatuksen kapitalismista ideologiana. Arkikielisessä keskustelussa kapitalismi samaistetaan itsekkääseen omaneduntavoitteluun ja ahneuteen. Tällainen hieman psykologisoiva käsitys kapitalismista viittaa usein jonkinlaiseen ideologiaan, ajattelutapaan jota sitten joko kannatetaan tai vastustetaan. Sanaa käytetään usein tällöin ”kommunismin” vastinparina ja yleensä keskustelussa korostetaan kuinka ”ei olla sen enempää kapitalisteja kuin kommunistejakaan”.

Tämä on tietenkin itsessään ongelmallinen vastakkainasettelu sillä kapitalistina oleminen ei kerro yksilön mielipiteistä vaan hänen konkreettisesta asemastaan yhteiskunnassa. Kapitalistin asemassa oleva ihminen voi hokea olevansa hyvä ihminen ja tarkoittavansa vain hyvää työläisilleen, mutta kun hänen taloudelliset etunsa tulevat uhatuiksi, hän toimii kapitalistille ominaisella tavalla: irtisanoo työläisiä tai laskee palkkoja. Kapitalistina oleminen on valtapositio, ei sinänsä mihinkään ideologiaan sitoutumista.

Tämä ei tarkoita tietenkään etteikö kapitalisteilla olisi ideologiaa. Päinvastoin. On olemassa useita ideologioita, jotka monellakin tapaa pönkittävät ja ikuistavat kapitalistin yhteiskunnallista asemaa. Liberalismi on näistä ideologioista tunnetuin sen korostaessa yksityisomistuksen luonnonoikeudellista pyhyyttä. Kuitenkin kapitalisti voi täysin johdonmukaisesti omaksua myös autoritäärisempiä ideologioita omaa toimintaansa perustellakseen ja tukeakseen. Ei ole ollenkaan epätyypillistä kapitalisteille tukea verenhimoisia diktatuureja silloin kun sille on konkreettista tarvetta. Kapitalismin ja demokratian välistä yhteenkietoutumista ei ole koskaan ollutkaan.


Kapitalismin käsitteen ymmärtäminen ”ideologiaksi” tai ajattelutavaksi hämärtää keskustelua usein huomattavasti. Se olettaa neutraalin yhteiskunnallisen taustan josta riippumatta sitten kannatetaan joko kapitalistisia tai kommunistisia (tai mitä vaan) mielipiteitä. Kapitalismi ei ole ideologia vaikka jotkin ideologiat ovatkin kapitalistisia.