maanantai 20. maaliskuuta 2017

Syrjäytyminen voi olla myös ratkaisu

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

Olemme lukeneet useita tarinoita, nähneet uutisraportteja ja kuulleet radio-ohjelmia huumeongelmaisista, masentuneista, työttömistä, yksinäisistä ja muista elämänhallintansa menettäneistä, niistä joita tykkäämme kutsua ”syrjäytyneiksi”. Syrjäytymisellä ymmärretään sellaista kohtaloa, jossa ihminen on pudonnut normaalin elämänmenon ulkopuolelle. Hänellä ei ole uraa, hän on monille riippuvuuksille altis ja hän pohtii päivittäin itsemurhaa: hirttäisikö itsensä vai heittäytyisikö junaradalle murskaantumaan silmänräpäyksessä?

Tällaiset syrjäytymiseen liittyvät mielikuvat saavat meidät huolestumaan aivan ymmärrettävistä syistä ongelmiensa kanssa painivien ihmisten tilasta. Haluamme osallistaa heidät, haluamme heille paremman elämän. Ja näin on hyvä. Jokainen ihminen ansaitsee hyvän elämän tässä ja nyt. Kuitenkaan en ole halukas hyväksymään täysin rinnoin syrjäytymisestä maalattuja kauhukuvia. Mikäli syrjäytymisellä tarkoitetaan osattomuutta vallitsevasta työelämästä ja tuotannosta, niin eikö syrjäytymisen voisi osaltaan ymmärtää myös hyväksi asiaksi? Syrjäytynyt saa etäisyyttä vallitsevaan yhteiskuntaan ja voi mahdollisesti oppia näkemään sen asettamien (näennäisten) rajotteiden ulkopuolelle.


”Syrjäytyminen” ei termin sekavista merkitysmielteistä johtuen olekaan kovin hyvä käsite. Itse tarkastelisin ”syrjäytymistä” sosiaalistumisen epäonnistumisena. Marxilainen sosiologi Erik Olin Wright on korostanut sitä, että vaihtoehtojen ajatteleminen kapitalismille on usein siitä syystä vaikeaa että olemme sosiaalistuessamme (kasvaessamme yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi) kapitalismiin omaksumme sen säännöt ja arvomaailman kyseenalaistamattomina. Vallitseva yhteiskunta näyttää (koska siitä on sosiaalistumisessa tullut persoonallisuutemme osa) välttämättömältä ja ainoalta mahdolliselta. ”Syrjäytyminen” merkitseekin minulle tämän prosessin vähintäänkin osittaista epäonnistumista. Se aiheuttaa surua, tuskaa ja vieraudentunnetta mutta samalla se voi mahdollistaa henkilökohtaisen erkaantumisen vallitsevan yhteiskunnan arvomaailmasta, sen ideologiasta.

Näin ei tietenkään aina käy. Usein syrjäytyminen ilmenee pelkästään reaktiivisena katkeruutena tai yleisenä velttona passiivisuutena, jonka seuraukset ovat paitsi yksilölle niin myös hänen lähiyhteisölleen tuhoisia. En kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että sopiva syrjäytyminen vallitsevasta kapitalistisesta järjestelmästä voi joissakin tapauksissa olla pelkästään tervettä vieraantumista epäoikeudenmukaisesta ja (itse)tuhoisasta järjestelmästä.  

Ei kommentteja: