perjantai 31. maaliskuuta 2017

Uusimmassa Elonkehässä kirjoitukseni Marxin luontoajattelusta!




Elonkehä 1/17 on painossa ja toivon mukaan tilaajilla pääsiäiseen mennessä.

Sisältö:

Sirpa Elina Tulirinta: Pääkirjoitus – Kiitos ja näkemiin
Anna Ekström: Kasvun ihmettä siemenistä!
Noora Hyrkäs: Kun sieni jatkaa sukua
Keijo Lakkala: Karl Marxin luontoajattelu
Tiedote – Siirretään Suomen ylikulutuspäivä
Uutinen – Lääketieteen asiantuntijat ehdottavat ”luontoaskelta” kroonisten tautien torjumiseksi
Mauri Leivo: Lintujärvellä
Juha Raipola: Leena Krohn ja toisenlaiset todellisuudet
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Kirja-arviot – Olli-Pekka Haavisto, Sirpa Elina Tulirinta
Anni Kytömäki: Malla ja Joel
Sirpa Elina Tulirinta: Uutta yhteiskuntaa rakentamassa
Yrjö Sepänmaa: Ympäristöestetiikan julkisuus
Keskustelua – Osmo Tammisalo

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kunnallisvaalit 2017

Tänään alkoi kunnallisvaalien ennakkoäänestäminen!

Olen Jyväskylässä kunnallisvaaleissa ehdokkaana numerolla 569. Olen sitoutumattomana Suomen Kommunistisen Puolueen listalla. 

Alla näet Jyväskylän SKP:n koko ehdokaslistan!

561 Era, Hanna, eräopas, hevoskuiskaaja
562 Järvelä, Alpo, eläkeläinen, lehtori, SIT.
563 Kaikkonen, Riikka, oppilaskodin ohjaaja
564 Kivistö, Anni, opiskelija
565 Kivistö, Hannele, eläkeläinen, SIT.
566 Kortelainen, Satu, FM, hankeassistentti
567 Kovanen, Pekka, eläkeläinen, kylmäkoneasentaja
568 Kuivalainen, Martti, eläkeläinen
569 Lakkala, Keijo, yhteiskuntatieteiden maisteri, tutkija, SIT.
570 López, Elina, kääntäjä, SIT.
571 López, Miguel, yliopistonopettaja
572 Markuksela, Sami, FM, opiskelija
573 Männistö, Mauri, FL, eläkeläinen
574 Najafi, Hossein, yrittäjä
575 Pesonen, Ville, liikennemyymälätyöntekijä
576 Petäjäniemi, Marja, kirjastovirkailija, eläkeläinen
577 Salkojärvi, Päivi, ompelun ohjaaja
578 Sillman, Aino, eläkeläinen, kodinhoitaja
579 Suntioinen, Timo, kairausetumies
580 Tammela, Tero, sekatyöläinen, pitkäaikaistyötön
581 Tynjä, Erkki, YTL, FL
582 Tynjä, Riitta, sosiaalityöntekijä, eläkeläinen

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017


Viime kesänä kirjoittamani artikkeli "Utopia yhteiskunnallisen mielikuvituksen menetelmänä" on julkaistu Tulevaisuuden tutkimuksen seuran Futura -lehden numerossa 1/2017. 

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Toivo ja Halu

Ernst Blochin filosofiassa utopia on Toivon Periaatteen (Das Prinzip Hoffnung) eräs olomuoto. Sen mukaan ihmisen olemassolo on aina pyrkimystä kohti parempaa, pyrkimystä tyhjyydestä, ei-mikyydestä (das Nichts) kohti täyttymystä, kohti subjektin ja objektin yhteensulaumaa. Bloch lähtee nälästä, puutteesta. Ihmistä motivoi eteenpäin puute. Puute synnyttää toiveen täyttymyksestä. Tämä toive voi ilmetä yksilön tajunnassa valveunina, fantasioina.

Valveunet eivät, toisin kuin Freudilla ole ensisijaisesti yöunien toissijaisia muotoja vaan niillä on oma logiikkansa. Siinä missä yöunet nostavat esille yksilön omia sisäisiä, tukahdutettuja muistoja ja kokemuksia, siinä valveunet suuntautuvat subjektista ulospäin. Ne muuttavat maailmaa yksilön kokemuksessa paremmaksi, valveunissa nälkä muuttuu kylläisyydeksi, yksinäisyys seurallisuudeksi, tyhjyys täyteydeksi, kylmyys lämmöksi ja kuolema elämäksi. Ihmistoiminnan suunta on pois puutteesta. Ihmistoiminnan ydin on Blochilla(kin) negaation negaatiossa.

Blochin filosofiassa myös utopiat ovat puutteen ja negatiivisen ylittämiseen tähtääviä kuvia. Ne ovat Toivon ilmaisuja ja ilmiasuja. Utopioita tutkinut Ruth Levitas on kuitenkin kyseenalaistanut tämän näkemyksen utopioista. Hänen mukaansa utopiossa kysymys toivon sijaan halusta, paremman olemassolon halusta (desire for better way of being). Kysymys utopioiden mahdollisuudesta on se kysymys joka halun ja toivon erottaa toisistaan. Utopia tutkii ja ilmaisee hänen mukaansa sen mikä on haluttua. Joissain yhteyksissä se ilmaisee myös toivon siitä, että nämä halut voisivat toteutua todellisuudessa, eivätkä pelkästään fantasioissa, mutta utopioiden ydin on paremman olemassaolon halussa. Toivon käsite rajoittaa Levitasin mukaan utopian "mahdollisten maailmojen" käsitteeseen. "Mitä voin Toivoa?" (ts. mitä on järkevää toivoa?) rajoittaa utopian liian tiukasti mahdollisuuden käsitteeseen ja tekee siitä liian ahtaan.

Levitasin mukaan utopia ei kuitenkaan vastaa kysymykseen siitä mitä voimme toivoa. Utopia käsittelee hänen mukaansa pikemminkin kysymystä "mistä voimme uneksia?". Utopian käsite nimenomaan halukäsitteenä ilmaisee nimenomaan unelmia, haluja.

En ole vielä varma mitä tästä erottelusta tulisi ajatella, mutta halun ja toiveen välinen jännite on askarruttanut minua viime aikoina.

Pitäisikö minun ruveta lukemaan sittenkin inhoamaani Deleuze'tä? Ajatuskin puistattaa, mutta ehkä D:llä saattaisi olla tähän jotain hyödyllistä. Muistaakseni onkin.

Verum-factum marxismissa

Esittelin tekstissäni Markkinafundamentalismin kritiikkiä Christer Lindholmin teosta Viis taloudesta! 5 myyttiä, jotka romuttavat hyvinvoinnin. Kirjassaan Lindholm esittää että "sen, minkä ihminen on luonut, hän pystyy myös muuttamaan” (s. 115). Tämä ajatus ei ole mikään uusi länsimaisen ajattelun historiassa ja jopa David Humen poliittisessa ajattelussa. Hänen mukaansa lain olemus yhteiskunnissa on pohjimmiltaan sopimuksenvarainen. Laki on luonteeltaan konstruktiivinen. Laki ihmisen luomus ja sellaisena se voi olla millainen hyvänsä. Kaikki missä näkyy ihmisen kädenjälki on pohjimmiltaan muutettavissa. 

Tämä ajatus on Giambattista Vicolta peräisin olevan verum-factum -periaatteen eräs muoto. Hänen mukaansa verum et factum convertuntur - se mikä on totta on päikseen vaihdettavissa sen kanssa mikä on tehtyä (Martin Jay: "the true and the made are interchangeable"). Ihminen voi tuntea ja tietää sen minkä hän on itse luonut. Tämä pätee esimerkiksi historiaan. Koska ihminen on luonut historiaa, hän voi myös tuntea sen. Luonnon tunteminen on puolestaan ihmiselle vaikeampaa, koska ihminen ei ole luonut luontoa vaan Jumala on sen luonut. 

Vicon ajatus on vaikuttanut valtavasti moderniin länsimaiseen ajatteluun. Tämä vaikutus ulottuu Karl Marxiin asti. Pääomansa ensimmäisen osan eräässä alaviitteessä Marx nostaa Vicon ajattelun esille verratessaan tätä Darwiniin: "Darwin oli kiinnostunut luonnollisen teknologian historiaan, ts. kasvien ja eläinten elimien muodostumiseen kasvien ja eläinten elämän tuotantovälineinä. Eikö yhteiskuntaihmisen, kaiken erityisen yhteiskuntajärjestyksen aineellisen pohjan, tuottavien elinten muodostumishistoria ansaitse samaa huomiota? Ja eikö sen kirjoittaminen olisi helpompaa, koska Vicon sanonnan mukaan ihmiskunnan historia eroaa luonnonhistoriasta siinä, että me olemme itse tehneet edellisen mutta emme jälkimmäistä?" (Pääoma 1, 2013, s. 338). 

Marxin viittaus Vicoon viittaa ensisijaisesti teknologiaan, minkä vuoksi Vicon vaikutusta Marxiin on pidetty korkeintaan epäsuorana. Länsimarxilaiset ajattelijat (kuten Lukacs) kuitenkin omaksuivat tämän ajatuksen omaan marxismiinsa erottaessaan historian ja luonnon toisistaan. Tietomme maailmasta koskee historiaa ei luontoa, tietomme on historiallista. 

Tämä johtopäätös ei kata kaikkea marxismia, mutta suureen osaan länsimarxilaisia ajattelijoita tällä oli suuri vaikutus. Martin Jayn (Marxism and Totality, s. 36) mukaan verum-factum -periaatteen omaksumisella on kuitenkin jännitteinen suhde marxismiin: jos voimme tietää varmasti vain sen minkä olemme tehneet, koskee tuo tieto aina jo tehtyjä asioita. Se ei voi suuntautua tulevaisuuteen, mihin taas marxismi kaikissa muodoissa teoreettisesti ohjatun praxiksen ajatuksellaan aina pyrkii.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Markkinafundamentalismin kritiikkiä

Julkaistu Elonkehässä.

Christer Lindholm esittää kirjassaan Viis taloudesta! 5 myyttiä, jotka romuttavat hyvinvoinnin (Vastapaino, 2016) viisi myyttiä, joiden avulla hallitseva eliitti toteuttaa talouspolitiikkaansa. Nämä myytit ovat: markkinat hoitavat kaiken, julkinen sektori ongelma, verot ovat haitallisia, tarjonta luo oman kysyntänsä sekä globalisaatio on tullut jäädäkseen. Näistä myyteistä on listan neljäs myytti kenties kaikkein ajankohtaisin. Niin sanotun tarjontapuolen taloustieteen näkemyksen mukaan ”kaikki, jotka ovat halukkaita työskentelemään vallitsevalla palkkatasolla myös voivat työllistyä” (s. 96). Tähän älynväläykseen myös istuva hallituksemme perustaa työllisyyspolitiikkansa. Ajatuksena on, että töitä kyllä riittää kaikille, minkä vuoksi työttömyys on lähinnä yksilön oma vastuuton valinta.

Lindholmin listaamat myytit pohjaavat 1970-luvulta asti hegemonisessa asemassa olleeseen uusliberaaliin ideologiaan (nimenomaan ideologiaan, ei taloustieteeseen), jota Lindholm kutsuu kirjassaan ”markkinafundamentalismiksi”. Markkinafundamentalismille on tyypillistä ”järkkymätön usko markkinoiden kykyyn ratkaista kaikki kuviteltavissa olevat ongelmat parhaalla mahdollisella tavalla” (s. 10). Markkinafundamentalistisessa ideologiassa tavoitteena on Lindholmin mukaan täydellisten markkinoiden utopia. Hänen mukaansa markkinataloudessa ”on sisäänrakennettu eturistiita, josta markkinafundamentalistit puhuvat hyvin hiljaa, sikäli kuin puhuvat siitä ollenkaan. Siinä missä maksimaalinen kilpailu palvelee kuluttajien etua takaamalla paremman hinta-laatu -suhteen, yritykset pystyvät puolestaan kasvattamaan voittojaan päinvastaisella tavalla, rajoittamalla kilpailua. Varsinainen päävoitto on monopoliasema jonkin palvelun tai tuotteen tuottamisessa” (s. 33). Eli toisin sanoen: markkinafundamentalistien ylistämä kilpailun ja valinnan vapaus ovat todellisessa markkinataloudessa silkkaa potaskaa.


Lindholm on kuitenkin on kuitenkin optimisti markkinafundamentalismin vastustuksessaan: hänen mukaansa ”sen, minkä ihminen on luonut, hän pystyy myös muuttamaan” (s. 115). Sama pätee myös markkinatalouteen. Tämä onkin onkin tärkeä, mutta kokonaan unohtunut aspekti talouskeskustelussa. Niin sanotut jälkikeynesiläiset (joita on viime aikoina tutkittu myös radikaalissa yhteiskunnallisessa keskustelussa) jäävät teorioissaan kapitalismin vangeiksi. Lindholmille vaihtoehdon tarjoavat paikallisvaluutat, jotka olisivat riippumattomia niin ylikansallisista kuin kansallisistakin pankeista. Tämä on mielestäni kokeilemisen arvoinen ajatus.  

Yhteiskunnallisen mielikuvituksen soveltamista

Julkaistu Elonkehässä.

Mikko Jakosen ja Tiina Silvastin vuonna 2015 julkaistu Talouden uudet muodot -kirjoituskokoelma (Into) pohjautuu Jyväskylän yliopistolla pidettyyn talouden ja politiikan suhteita käsittelevään luentosarjaan sekä sen päättäneeseen kollokvioon. Suurin osa kokoelman teksteistä on peräisin tämän kollokvion annista. Tekstit käsittelevät yhtä lailla fossiilikapitalismin loppua kuin perustuloakin. Osuuskuntatoiminnankaan mahdollisuuksia haastaa vallitseva talouselämä ei ole unohdettu. Myös (jälki)keynesiläiselle keskustelulle on annettu tilaa, vaikka en henkilökohtaisesti näekään sitä minään talouden uutena muotona vaan pikemminkin eräänä kapitalismin hallinnan menetelmänä. Myöskään prekarisaatiota (jota käsitellään Mikko Jakosen sinänsä hyvässä tekstissä) on mielestäni vaikea pitää minään talouden uutena muotona. Onhan prekariaatti ollut jo kauan nykyisen talouden olennainen piirre.

Kaikki kirjan tekstit eivät siis harmillisesti esittele uudenlaisia talouden muotoja, mutta kuitenkin kirjan yleisenä pyrkimyksenä on esitellä erilaisia tapoja järjestää talous ei-kapitalistisesti (tai ainakin ”vähäkapitalistisesti”). Esitellyt talouden muodot tulee nähdäkseni tulkita tämän kirjan kontekstissa yhteiskunnallisen mielikuvituksen soveltamiseksi, pyrkimykseksi hahmottaa tuotannon ja kulutuksen puitteissa syntyvät yhteiskunnalliset suhteet täysin uudella tavalla.

Kirjan toimittajien mukaan nykyinen talouskriisi sekä siihen likeisesti liittyvä ekologinen kriisi on asettanut vaatimuksen uusien talouden muotojen kehittämisestä. He esittävätkin kysymyksen: ”millaisia voisivat olla talouden uudet muodot, jotka pyrkivät rakentamaan uusia tai uusvanhoja reittejä ulos taloudellisesta, yhteiskunnallisesta ja ekologisesta kriisistä?” (s. 11). Kapitalismin murentuessa omaan mahdottomuuteensa, tulee mahdolliseksi ja jopa välttämättömäksi kehitellä uudenlaisia taloudellis-yhteiskunnallisia ratkaisuja.

Syvävihreällekin henkilölle kirjassa riittää siis pureksittavaa. Jopa neljä kirjan artikkeleista käsittelee suoraan ekologisen talouden mahdollisuuksia. Tero Toivasen ja Juhana Venäläisen commonseja eli ns. ”yhteisvaurautta” käsittelevä artikkeli, Tere Vadénin fossiilikapitalismia käsittelevä teksti, Vesa-Matti Lahden jakamistaloutta esittelevä kirjoitus sekä Paavo Järvensivun degrowth -ajattelua puiva artikkeli pureutuvat kaikki tärkeisiin vihreän talouden kysymyksiin. Näihin neljään tekstiin erityisesti sopii syvävihreän suunnata katseensa.  

Rahaa on

Julkaistu Elonkehässä.

Iskelmälaulaja Fredi kertoi vuonna 1969 levyttämässään laulussa kulkevansa kolmatta linjaa pitkin ja takaavansa rahaa löytyvän. Raha oli 60-luvulla tiukassa, mutta niin se on edelleenkin. Raha on ymmärretään usein luonteeltaan niukaksi ja jopa hyvinvointipalveluiden kannattavuutta mitataan sillä, miten hyvin niiden ylläpitoon riittää rahaa. Myös keskustelu niin sanotusta ”kestävyysvajeesta” nojaa ajatukseen rahan niukkuudesta. Tämä ajatus onkin kauppatieteiden tohtori Paavo Järvensivun kirjan Rajattomasti rahaa niukkuudessa (Into, 2016) kritiikin kohteena.

Järvensivun mukaan vallitseva talousajattelu ajattelee rahan ja konkreettisten luonnonresurssien välisen suhteen kokonaan nurinkurisesti. Sen oletuksiin nimittäin kuuluu hänen mukaansa ajatus luonnonvarojen loputtomuudesta ja rahan niukkuudesta vaikka tosiasiassa asiat ovat juuri päinvastoin. Raha ei edes periaatteessa voi loppua kesken.

Järvensivun mukaan raha luodaan aina valtion tai vastaavan instituution taholta velkasuhteena. ”Uutta rahaa luodaan, kun valtio ottaa lainaa julkista kulutusta varten tai kun yksityishenkilöt ja yritykset lainaavat rahaa liikepankista. Pankit eivät lainaa olemassa olevia talletuksia eteenpäin, vaan päinvastoin lainat synnyttävät talletuksia. Rahaa poistuu talouden kierrosta kun valtio verottaa yksityisiä toimijoita tai kun yksityishenkilöt maksavat lainansa takaisin” (s. 32). Rahaa siis syntyy ja tuhoutuu velkasuheiden sopimisen ja purkamisen myötä jatkuvasti. Edes verotus ei ole rahan ottamista pois yksityiseltä kansalaiselta vaan velkasuhteen tuhoamista. Rahan rajattomuus huomioimalla voidaan siirtää huomio siihen mikä todella on tärkeää: rajallisiin, niukkoihin resursseihin. Järvensivu arveleekin, että ehkä ”juuri rahakysymyksissä otsaansa ei kannata rypistellä” (s. 213). Rahalla ei ole merkitystä elossapysymisen kannalta, mutta luonnon materiaalisuudella on.


Kuten tämä esimerkki osoittaa, on Järvensivun ajattelu selkeää ja loogista, mutta yksi asia ainakin minua jäi vaivaamaan: kapitalismin käsitteen puuttuminen. Järvensivu puhuu kyllä markkinataloudesta ja rahataloudesta mutta kapitalismin sosiaaliseen valtaan liittyä luokkavalta jää häneltä avaamatta. Kapitalismi ei käsitteenä viittaa pelkkään talousjärjestelmään vaan kokonaiseen yhteiskuntamuotoon, jossa voittomotiivi on kaikkia sosiaalisia suhteita järjestävä tekijä. Tämä ei muutu pelkillä institutionaalisilla reformeilla vaan sosiaalisten suhteiden juuriin menevillä muutoksilla. 

Vastakkainasettelujen aika ei ole koskaan ohi

Julkaistu Elonkehässä.

Lähestyin Ville Lähteen esseekokoelmaa Paljon liikkuvia osia varovaisesti. Halusin kovasti pitää kirjasta, mutta samalla epäilin sitä voimakkaasti. Pelkäsin kirjan lähestyvän poliittisia ja yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja kantaaottamattoman neutraalista näkökulmasta. Näin ei kuitenkaan ole. Lähteen keskeinen ajatus tuntuu pikemminkin olevan että vastakkainasetteluja onkin paljon enemmän kuin olemme yleensä ajatelleet. Nämä vastakkainasettelut eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia, kahden vaihtoehdon välisiä yhteentörmäyksiä, vaan monimutkaisia, vaihtoehtojen sisällä ilmeneviä vastakkaisuuksia. Yhteiskunnallisessa väittelyssä käyttämämme käsitteet eivät ole merkitykseltään suljettuja vaan jatkuvan neuvottelun ja kiistelyn kohteita. Tämä ei ole Lähteen tuotannossa uusi ajatus. Jo hänen väitöskirjansa Rousseau's Rhetoric of 'Nature' vuodelta 2008 allekirjoitti tämän ajatuksen.

Väitöskirjassaan Lähde käsitteli käsitteen ”Luonto” moninaisia merkityksiä. Myös Paljon liikkuvia osia panostaa syvällisesti tämän tematiikan perkaamiseen. Kun vetoamme väittelyissämme luontoon tai luonnollisuuteen, on oletuksena joka kerta se, että puhumme yhdestä ja samasta asiasta, yhdestä ja samasta luonnosta vaikka esimerkiksi uskonnollinen käsitys luonnonjärjestyksestä on merkitykssisällöltään kokonaan toinen kuin vaikkapa biologien käyttämä luonnon käsite – fyysikoiden luontokäsitteestä puhumattakaan. Luonnosta voidaan puhua koko kosmoksena, mutta luonnon käsite voidaan rajata myös maapallolla esiintyvään biologiseen elämään. Nämä merkityserot usein hämärtävät keskustelua ja aiheuttaa paljon ohipuhumista. Olisi kuitenkin Lähteen mukaan tärkeää osata erottaa se, koskeeko erimielisyytemme itse asiaa vai ymmärrämmekö koko asian niin eri tavalla että väittely käy mahdottomaksi.

”Ohipuhumisen sijaan ihmiset voivat ymmärtää toisiaan ja tarkentaa, mistä asiasta on puhe. Tämä ei tarkoita erimielisyyksien unohtamista. Se antaa mahdollisuuden ymmärtää, millaisia eroja heidän näkemyksissään esimerkiksi maanpäällisestä luonnosta on” (s. 36). Luonnon käsite sekä erityisesti siihen sidottu normittava käsite ”luonnollisuus” ovat erinomainen esimerkki siitä kuinka harhaanjohtavan yksinkertainen dikotomia luonnollisen ja luonnottoman välillä on – ainakin silloin kun näitä termejä ei avata.

Yksinkertaiset dikotomia ilmentävät yksinkertaista ajattelua. Tämä koskee erityisesti ihmisen ja luonnon välistä dikotomiaa. Paljon liikkuvia osia pyrkiikin opettamaan monimutkaista ajattelua. Se opettaa meidät epäilemään yksinkertaisia vastakkainasetteluja ja löytämään niiden sisältä monimutkaisia vastakkainasetteluja. Tätä tarkoitusta silmällä pitäen Lähteen kirja on mielestäni
parasta yhteiskunnallisesti osallistuvaa filosofiaa johon olen hetkeen törmännyt. Sellaista toivoisi esiintyvän enemmänkin. Se muistuttaa, että vastakkainasettelujen aika ei ole koskaan ohitse – eikä vähiten vastakkainasettelujen olettamien vaihtoehtojen sisällä.  

Kokeelliset yhteisöt, kokeileva politiikka

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2017.

 Viime vuosina radikaalissa yhteiskunnallisessa keskustelussa on nostettu esiin enenevissä määrin erilaisia uuden talouden muotoja. Erilaiset jakamistalouden, solidaarisuustalouden, aikapankkien, sosiaalisen omistuksen sekä uuden osuuskuntatoiminnan ovat olleet nousevia teemoja kapitalismille vaihtoehtoja etsivien henkilöiden keskusteluissa. Kaikkia näitä talouden uusia muotoja yhdistää halu löytää kapitalistiselle rahataloudelle vaihtoehtoista yhteisöllisen ja taloudellisen toiminnan logiikkaa.

Toistaiseksi nämä muodot ovat tietenkin marginaalissa, mutta kiinnostavaa on niiden lähestymistapa taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Ne lähtevät liikkeelle rohkeista kokeiluista. Kun kapitalismi on laajalti todettu mahdottomaksi yhteiskuntajärjestelmäksi, on syntynyt tarve kokeilla uusia tapoja toimia. Tämä kokeellinen asenne kiistää sen, että taloudellisen elämän kysymyksiin voisi vastata vain yhdellä tavalla. Vastauksia voi olla useita - tai ainakin erilaiset kokeilut antavat kaikkia tärkeää informaatiota siitä, miten yhteisöllinen elämämme kannattaisi järjestää. Epäonnistuneetkaan kokeilut eivät merkitse lopullista tappiota vaan mahdollisuutta oppimiseen.

Nämä talouden uudet muodot ovat hengeltään hyvin lähellä erilaisia utopiasosialistien aatteita. Suomessa tällainen asenne ei ole ollut menneinäkään vuosikymmeninä ja -satoina täysin vierasta. Ensimmäinen suomalainen utopiayhteisö, valistusaatteeseen pohjaava Uusi Jerusalem, rakennettiin August Nordenskilödin johdolla Sierra Leoneen, Afrikkaan, jo vuonna 1792. Matti Kurikan johdolla suomalaiset puolestaan perustivat sekä Australiaan että Kanadaan utopiayhteisöjä, joiden periaatteet nousivat sosialististen aatteiden perinteestä. Tunnetuin näistä yhteisöistä oli tietenkin Sointulan utopiayhteisö. Ja vaikka nämä yhteisökokeilut poikkeuksetta epäonnistuivat, ei esimerkiksi Matti Kurikka suostunut luovuttamaan vaan etsi aina mahdollisuuksia uusille kokeiluille.


Tästä utopiayhteisöjen asenteesta myös meillä on jotain opittavaa. Kapitalismi on kaikelle elämälle mahdoton yhteiskuntajärjestelmä ja sen tilalle on kehityttävä uudenlaisia yhteisöjä, uudenlaisen logiikan pohjalta toimivaa yhteiskunnallista elämää. Uusien yhteisöjen kehittymiseksi tarvitsemme kuitenkin ennakkoluulotonta vaihtoehtoisten talous- ja yhteisömuotojen kokeilua. Tulevissa kunnallisvaaleissa olisikin erittäin tärkeää nostaa keskusteluun paikallisen tason päätöksenteon tärkeyden lisäksi paikallisesti toimivien yhteisöjen rooli. Paikallisesti toimivat yhteisöt ja uuden talouden kokeilut olisi tärkeää nostaa esille. Pelkkä oikeistokehityksen vastustaminen ei riitä vaan on nyt tarvitsemme myös positiivisia visioita siitä kuinka voisimme vahvistaa kokeilevaa yhteiskunnallista toimintaa myös paikallisesti. Politiikan fokuksen ei tule olla vain kunnallisvaltuustoissa vaan myös ulkoparlamentaarisessa paikallisessa toiminnassa.

Luokan paluu

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2017.

Kommunistit ovat koko olemassaolonsa ajan puhuneet luokkatietoisuudesta ja luokkakantaisuudesta, siitä kuinka yhteiskunnallisia kamppailuja tulisi kaikissa tilanteissa tarkastella työväenluokan asemasta käsin. Luokka on paitsi kapitalismille rakenteellinen tekijä (kapitalismihan on luokkayhteiskunta riippumatta siitä kuinka tasaista tulonjako on), niin se on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen toimija. Poliittiseksi toimijaksi tuleminen ei tietenkään tapahdu itsekseen. Se tarvitsee luokkatietoisuuden. Luokkatietoisuuden kehittyminen onkin ollut marxilaisessa teoriassa ollut pulmallinen kysymys. Lenin ratkaisi ongelman poliittiseen avantgardeen tukeutuvalla teoriallaan, mutta myös muita yrityksiä on ollut. Eriarvoisuuden jatkuvasti kasvaessa, myös luokkateoriat ja luokan käsitteeseen nojautuva ajattelu nostaa päätään.

Sosiologi ja kansanedustaja Anna Kontulan vast'ikään ilmestynyt pamfletti Luokkalaki kartoittaa suomalaista työväenluokkaa enimmäkseen yllä mainitusta rakenteellisesta näkökulmasta käsin, mutta lähestyy hiukan myös luokkaa toimijana nostaessaan esiin työväestön ja työttömien kohtaaman syrjinnän viranomaiskäytänteissä ja kulttuurissa. Syrjintä voi tuntua luokkateoriaan liitettynä hieman omituiselta ratkaisulta. Eihän luokka ole ensisijaisesti identiteettikategoria kuten rotu, seksuaalisuus tai sukupuoli joihin syrjinnän käsite yleensä on sidottu.

Kontulan käsittelyssä syrjinnän kokemuksiin kiinnittyminen nostaa kuitenkin hyvin konkreettisella ja arkipäiväisellä tasolla luokkavallan rautaisen otteen. Keskiluokkaa ja porvaristoa käsitellään viranomaisten taholta huomattavasti pehmeämmin ja luottavaisemmin kuin työväenluokkaa. Työväenluokkaa ja työttömiä kohdellaan viranomaisten taholta aina potentiaalisina rikollisina. Sama näkyy myös esimerkiksi verotusta koskevassa keskustelussa. Viiden euron pizzat ovat viranomaisille harmaan talouden torjunnan kannalta merkittävä ongelma, mutta kansainvälinen veronkierto ei heitä juurikaan hetkauta.

Tällaiset ilmiöt nostavat esille erilaisia syrjinnän kokemuksia, juurikaan puolestaan ilmaisevat arkipäiväisen tietoisuuden tasolla koko kapitalistista yhteiskuntaa ylläpitävää luokkavaltaa. Työläiset ja köyhät laajemmin kokevat perustellusti tulevansa kohdelluksi eri kriteerein kuin varakkaat ja keskiluokka. Tämä subjektiivinen kokemus heijastelee yhteiskuntamme objektiivisia rakenteellisia tekijöitä. Syrjinnän käsitteeseen jumiutuminen ei kuitenkaan vie luokkakysymystä poliittisesti eteenpäin. Syrjivien käytänteiden korjaaminen ei poista kapitalistisia luokkasuhteita.

Jotta tällainen luokka-analyysi olisi kuitenkin poliittisesti voimallista on tämän syrjinnän kokemuksen muututtava ymmärrykseksi työläisten omasta asemasta sekä tarpeesta muuttaa yhteiskuntaa. Luokan on muututtava sosiologisesta kategoriasta poliittiseksi toimijaksi. Luokan itsessään on muututtava luokaksi itselleen. Luokka on palannut jälleen yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta keskustelua luokkatietoisuudesta ja siitä, kuinka tuo tietoisuus voisi kehittyä, saamme luultavasti odottaa vielä kauan.  

Kapitalismi on pelkkä utopia

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

Olin marraskuun lopulla järjestämässä utooppista ajattelua käsittelevää symposiumia Jyväskylän yliopistolla. Paikalle saapuneet puhuivat utopioista erittäin monipuolisista näkökulmista, mutta erityisen kiinnostavan esitelmän piti filosofi Miika Kabata kapitalismista utopiana. Joillekin oikeistolaisille libertaareille kapitalismi ei nimittäin ole sama kuin se reaalinen kapitalismi, jota esimerkiksi Marx Pääoma -teoksissaan tutki. Heille kapitalismi on vielä toistaiseksi toteutumaton utopia. Nykyisen kapitalismin ongelmat selittyvät heille sillä että kapitalismi ei ole toteutunut tarpeeksi puhtaasti. Kapitalismi ei ole olemassa oleva yhteiskuntamuoto tai talousjärjestelmä vaan ennen muuta ihanne, utopia. Ongelma ei libertaareille ole kapitalismi vaan se, ettei kapitalismia ole tarpeeksi.

Libertaareille valtio on ongelmista suurin ja kaikenlainen valtiollinen säätely on heille ongelmallista. On kuitenkin aivan selvää että suurelta osin kapitalismi on mahdotonta ilman valtiollista toimintaa. Valtion on suojattava ensinnäkin väkivaltamonopolillaan yksityisomaisuuden instituutiota. Tämän libertaarit yövartijavaltio-ajatuksellaan myöntävätkin. Mutta siihen valtiollisen vallan oikeus puuttua yksilöiden elämään päättyykin. Kapitalismi on lopulta kaiken vapauden toteutuma kun vain valtion rooli saadaan minimoitua.

On kuitenkin oireellista että valtiosta ei haluta kokonaan eroon. Kenties libertaarit tajuavatkin kaiken utooppisen fanaattisuutensa alla lopulta sen, ettei kapitalismia ja valtiota voida erottaa toisistaan? Todellisessa maailmassa nimittäin kapitalismin ja modernin valtion historiaa ei nimittäin voida erottaa. Valtio on historiansa aikana paitsi mahdollistanut kapitalistien vallan jähmettämällä luokkaristiriidat (pikkuporvarilliset kirjoittajat sanoisivat, että valtio ”sovittaa” luokkaristiriidat) ja siten myös jähmettämällä kapitalistien vallan hierarkiassa ylempinä, niin myös aktiivisesti tarjonnut markkinoiden laajentamiseen tarvittavan välineen: armeijan. Kapitalismi käyttää valtioita hyväkseen ottaakseen haltuun markkinoita. Yhdelläkään yksittäisellä kapitalistilla ei tähän olisi ollut mahdollisuutta. Valtio ja kapitalismi on ymmärrettävä toisiinsa kietoutuneina.


Libertaarien ajattelussa näin ei kuitenkaan voi eikä saa olla vaan kapitalismi on ymmärrettävä yksilöiden välisenä kilpailuna ja vapauden kukoistuksena. Kapitalismi = vapaus, kuten libertaarifilosofi Robert Nozick päätteli. Libertaarien kapitalismi on pelkkä puhdas utopia eikä sillä ole juurikaan mitään tekemistä sen kapitalismin kanssa jonka kriiseistä ja väkivallasta ovat työtätekevät ihmiset kärsineet viimeiset pari sataa vuotta. Rehellisen kapitalismikeskustelun lähtökohta on että libertaarit fantasiat ja päiväunet sivuutetaan tyystin.  

SLUSH on valhe

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

 SLUSH on jälleen täällä. Minulle se tuo mielleyhtymänä mieleen lähinnä ulosteiden liikettä kerrostalon putkistoissa, mutta monelle muulle tämä marras- ja joulukuun taitteessa järjestettävä tapahtuma tuo mieleen menestymisen, itsevarmuuden ja luovuuden. SLUSH on teknologia- ja kasvuyritystapahtuma, jonka ideana on tuoda nuoret kasvuyritykset sijoittajien nähtäville mahdollisten sijoitusten toivossa. Joillekin start up -yrityksille tapahtuma on ensiarvoisen tärkeä.

SLUSHiin kohdistuva huomio on kapitalismin nykyvaiheessa ymmärrettävää. Toisaalta se taatusti tarjoaa monille ainakin ajatuksen tasolla ituja uuden talouskasvun moottoreista. Toisaalta se ilmentää jo monin paikoin haavoittunutta uusliberaalia ideologiaa yksilöstä oman elämänsä herrana. Uusliberaalille ideologille on nimittäin tyypillistä ajatusta siitä, että jokainen yksilö voi omalla työllään menestyä ja päästä eroon köyhyydestä ainakin omalta osaltaan. Samankaltainen ajatus on oikeastaan kaiken nykyaikaisen yrittäjyyshehkutuksen taustalla. Yrittäjyyspuheessa kaiken työn tekee abstraktia, muista irrallaan elävä yksilö, Robinson Crusoe, joka oman ideansa johdattamana ja tahtonsa voimalla luo uuden maailmankaikkeuden.

Vaikka uusliberalismi vaikuttaa monella tavalla siihen miten hoidamme vartaloamme (lihavuus on vihoviimeinen synti) ja kuinka käymme koulua (yrittäjyyseetos on nykykouluissa yhä enemmän arkipäivää), on sen käsitys työstä kuitenkin kaikkein hälyttävin. Voitaisiin jopa väittää sen olevan uusliberaalin filosofian ytimessä. Uusliberalismille työ on aina yksilöllistä luomista ja vain harvoin (jos lainkaan) kollektiivisen, yhteiskunnallisen toiminnan tulosta. Mutta todellisuudessa työ on luonteeltaan nimenomaan kollektiivista. Yhtäkään myytävää tavaraa emme luo yksin. Kun astumme kauppaan ostaaksemme vaikka uuden läppärin, ei tämä tuote ole ikinä idolisoitujen stevejobsien luomuksia. Läppärin valmistamiseen on tarvittu paitsi koko joukko raaka-aineita, näitä raaka-aineita hankkimaan joukko koneita, näiden koneiden rakentamista varten puolestaan toisenlaisia raaka-aineita. Ja niin edelleen. Kokonaistuotannon ketju on lopulta niin pitkä ettei kenenkään yksilöllisiä suorituksia voida pitää tavaran muodostumisen kannalta kriittisenä.


Tällä tavoin ymmärrettynä tämä yksittäinen läppäri ei ole mikään yksittäisen yrittäjäneron innovaatio vaan koko ihmiskunnan yhteisen ponnistuksen tulos. Tämän vuoksi suhtaudun tämän päivän yrittäjyysretoriikkaan äärimmäisen skeptisesti – ellen jopa vihamielisesti. SLUSH edustaa minulle puhdasta ideologiaa, todellisuuden nurinkurin kääntäviä silmälaseja. SLUSH ja siihen liittyvä yrittäjyysideologia keimailevat yksilön egon edessä, ne antavat ymmärtää Juuri Sinun voivan vaurastua mikäli sinulla vain on hyvä idea, vaikka todellisuudessa kapitalistiset yhteiskuntasuhteet voivat tuottaa vain harvoja menestyneitä. Tämän vuoksi SLUSH on suuri valhe.

Dialogi fasistien kanssa on katkaistava!

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

 Jimi Joonas Karttunen pahoinpideltiin fasistien toimesta 10.9. n. kello 13:00 Elielinaukiolla Helsingissä. 16.9. Karttunen menehtyi saamiinsa vammoihin. Hän oli vastustanut äänekkäästi Suomen vastarintaliikkeen natsien mielenosoitusta ja saanut siitä hyvästä potkun rintaansa niin että hän kaatui ja löi päänsä katukivetykseen. Tapahtunutta voidaan hyvällä syyllä kutsua poliittiseksi murhaksi (tarkempi termi saattaa tässä tapauksessa olla tappo, mutta en nyt puhu juridiikasta) ja sellaisena se on ainutlaatuinen Suomessa moneen vuosikymmeneen. Tapaus on hämmentävä ja oikeutettua vihaa nostattava. Näin ainakin kaikkien ihmisoikeuksia kunnioittavien ja historiaa tuntevien kohdalla on ollut.

Mikään varsinainen yllätys tapahtunut ei ollut. Vastarintaliikkeen natsit ovat aiemminkin kunnostautuneet väkivallalle. Itselleni yllättävää oli kuitenkin se, kuinka moni ihminen alkoi vähätellä natsien tekemisiä. Jimi Karttusesta laitettiin liikkelle huhuja että tämä olisi ollut narkomaani ja muutenkin ”ansainnut” kohtalonsa. Se, miksi narkomaanin tulisi kuolla sen sijaan että häntä autettaisiin, on jo sinänsä minulle täysi mysteeri, mutta vielä pahempaa tässä huhussa on se viesti jonka se kuulijalleen lähettää. Huhu antaa ymmärtää että natsien käyttämälle väkivallalle olisi joitain lieventäviä asianhaaroja. Näin ei ole. Natsismille ei milloinkaan ole lieventäviä asianhaaroja.

Muitakin versioita tästä natsismin laimennusyrityksestä kuultiin: muistettiin nostaa esille ikään kuin vastapainona myös ”äärivasemmiston” hulinointi ja Otanniemessä tapahtunut vastenmielinen väkivallantapaus. Ikään kuin nämä vaikuttaisivat mitenkään siihen mitä juuri natsit tekivät. Tavalla tai toisella haluttiin siirtää keskutelu pois tapahtuneesta. Mikä hyvänsä vaikutti tärkeämmältä kuin kansallissosialistisen aatteen varjolla suoritettu poliittinen surma. Vaadittiin jopa dialogia.


Mutta dialogi on katkaistu – tai ainakin se on katkaistava natsien kanssa. Dialogi natsien (tai muiden fasistien kanssa) kanssa antaa ymmärtää että heidän aatteensa olisi jotenkin lähtökohtaisesti harkinnan arvoinen. Tätä viestiä emme saa lähettää. Samaa mieltä olen ollut myös perussuomalaisissa suojissa vaikuttavien fasistien (joilla heilläkin on yhteyksiä Suomen vastarintaliikkeeseen) suhteen. Dialogista kieltäytyminen esimerkiksi Jussi Halla-ahon kanssa lähettää viestin että hänen nihilistinen, ihmisvihainen maailmankuvansa ei ole piirunkaan vertaa harkinnan arvoinen. Fasistit on marginalisoitava ja heidän puhetilansa on riistettävä. Jimi Karttusen kuoleman vuoksi se on tehtävä viimeistään nyt.

Syrjäytyminen voi olla myös ratkaisu

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

Olemme lukeneet useita tarinoita, nähneet uutisraportteja ja kuulleet radio-ohjelmia huumeongelmaisista, masentuneista, työttömistä, yksinäisistä ja muista elämänhallintansa menettäneistä, niistä joita tykkäämme kutsua ”syrjäytyneiksi”. Syrjäytymisellä ymmärretään sellaista kohtaloa, jossa ihminen on pudonnut normaalin elämänmenon ulkopuolelle. Hänellä ei ole uraa, hän on monille riippuvuuksille altis ja hän pohtii päivittäin itsemurhaa: hirttäisikö itsensä vai heittäytyisikö junaradalle murskaantumaan silmänräpäyksessä?

Tällaiset syrjäytymiseen liittyvät mielikuvat saavat meidät huolestumaan aivan ymmärrettävistä syistä ongelmiensa kanssa painivien ihmisten tilasta. Haluamme osallistaa heidät, haluamme heille paremman elämän. Ja näin on hyvä. Jokainen ihminen ansaitsee hyvän elämän tässä ja nyt. Kuitenkaan en ole halukas hyväksymään täysin rinnoin syrjäytymisestä maalattuja kauhukuvia. Mikäli syrjäytymisellä tarkoitetaan osattomuutta vallitsevasta työelämästä ja tuotannosta, niin eikö syrjäytymisen voisi osaltaan ymmärtää myös hyväksi asiaksi? Syrjäytynyt saa etäisyyttä vallitsevaan yhteiskuntaan ja voi mahdollisesti oppia näkemään sen asettamien (näennäisten) rajotteiden ulkopuolelle.


”Syrjäytyminen” ei termin sekavista merkitysmielteistä johtuen olekaan kovin hyvä käsite. Itse tarkastelisin ”syrjäytymistä” sosiaalistumisen epäonnistumisena. Marxilainen sosiologi Erik Olin Wright on korostanut sitä, että vaihtoehtojen ajatteleminen kapitalismille on usein siitä syystä vaikeaa että olemme sosiaalistuessamme (kasvaessamme yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi) kapitalismiin omaksumme sen säännöt ja arvomaailman kyseenalaistamattomina. Vallitseva yhteiskunta näyttää (koska siitä on sosiaalistumisessa tullut persoonallisuutemme osa) välttämättömältä ja ainoalta mahdolliselta. ”Syrjäytyminen” merkitseekin minulle tämän prosessin vähintäänkin osittaista epäonnistumista. Se aiheuttaa surua, tuskaa ja vieraudentunnetta mutta samalla se voi mahdollistaa henkilökohtaisen erkaantumisen vallitsevan yhteiskunnan arvomaailmasta, sen ideologiasta.

Näin ei tietenkään aina käy. Usein syrjäytyminen ilmenee pelkästään reaktiivisena katkeruutena tai yleisenä velttona passiivisuutena, jonka seuraukset ovat paitsi yksilölle niin myös hänen lähiyhteisölleen tuhoisia. En kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että sopiva syrjäytyminen vallitsevasta kapitalistisesta järjestelmästä voi joissakin tapauksissa olla pelkästään tervettä vieraantumista epäoikeudenmukaisesta ja (itse)tuhoisasta järjestelmästä.  

Koko elämä ilmaiseksi!

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

 YLEn uutiset tekivät jutun, jonka mukaan köyhyys on nykyisin enää lähinnä logistinen ongelma. Uutista varten haastateltu Jyväskylän yliopiston etnologian dosentti Jukka Jouhki huomautti, että yhä useampi ihminen voidaan nostaa köyhyydestä, mikäli vauraus jaettaisiin toisin. Tämä on tietenkin aivan totta. Jokainen tietää että läntisissä maissa esimerkiksi ruoan tuotannossa on ylituotantoa samaan aikaan kun edelleen yli miljardi ihmistä elää maailmassa äärimmäisessä, tappavassa köyhyydessä.

Kyseessä toden totta on logistinen ongelma. Resurssit voitaisiin taatusti jakaa tasaisemmin. Mutta koska elämme kapitalismissa, ei tavaroiden käyttöarvo merkitse yhtään mitään. Ainoa mikä merkitsee, on pääoman jatkuva paisuminen. Tietenkin resursseja on myös jaettu tasaisemmin, mutta siitä ansio kuuluu kapitalismin sisällä käydyille kamppailuille. Resurssien tasainen jakaminen ei kuulu kapitalismiin sisäsyntyisesti. Köyhyyden logistinen ongelma on ennen muuta kapitalistiset tuotantosuhteet, jotka estävät hyvinvoinnin laajaa toteutumista. Kapitalistiset tuotantosuhteet on murskattava atomeiksi.

Köyhyyden olemassaolo selittyy osaltaan myös sillä että ruoasta ja asunnoista on tehtyä tavaramuodon kautta niukempia kuin niiden oikeastaan tarvitsisi olla. Esimerkiksi asunnottomuus ratkeaisi helposti jollei asuntokauppa olisi yksi spekulaatiotalouden suurista kohteista. Asuntoja rakennetaan jotta niillä voitaisiin spekuloiden käydä kauppaa, ei jotta niitä kaikille tosiasiallisesti riittäisi. Vaihtoarvo jyrää käyttöarvon jälleen.

Tällainen tilanne sotii paitsi moraaliltaan terveen ihmisen oikeudentajua niin myös ihmisoikeuksia vastaan. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen allekirjoittaneet ovat sitoutuneet takaamaan kansalaisilleen riittävään elintasoon. Riittävään elintasoon luulisi kuuluvan asunto ja ilmainen ravinto ainakin. Tähän myös Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Tiina Silvasti viittaa kun hän sanoo oikeutta ruokaan jakamattomaksi ihmisoikeudeksi ja vaatii sen turvaamista lailla.


Itse menen askeleen pidemmälle. Mielestäni ihmisoikeusjulistuksen takaama oikeus riittävään elintasoon voidaan taata vain purkamalla sekä ruoan että asumisen tavaramuoto. Toisin sanoen: ruoka ja asunto on määrättä laissa ilmaisiksi ja erityisesti asunnoilla spekulaatio tulisi kieltää kokonaan. Yhdessä tarpeeksi suuren perustulon (ainakin yli 1000 euroa) kanssa olisimme jo hyvän matkaa pakenemassa kapitalismin kuristavia kouria. Koko elämä ilmaiseksi!

Platonista Rationaliaan

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

Yhdysvaltalainen tähtitieteilijä Neil deGrasse Tyson esitti 29. kesäkuuta Twitterissä ajatuksensa ihanneyhteiskunnasta, Rationaliasta, jossa kaikki päätöksenteko olisi alistettu tieteelliselle tutkimukselle sekä eritoten evidenssille. Tällainen ajatus saattaa aluksi kuulostaa järkevältä. Kukapa meistä ei haluaisi perustaa yhteiskuntaa varmalle tiedolle. Ainakaan mikään ei voisi mennä pieleen. Vai voisiko?

Tysonin ajatus on tutun kuuloinen. Läpi koko valistusajan tieteellä ja Järjellä oli suuri rooli perusteltaessa yhteiskunnan suuntaa ja politiikkaa. Ajateltiin, että kunhan löydämme varmat lainalaisuudet yhteiskunnallisiin kysymyksiin, voimme kehittää yhteiskuntaakin varmasti oikeaan suuntaan. Tämä on tietenkin sekä tieteen että politiikan kannalta ongelmallista ajattelua. Tiede ei ensinnäkään ole mikään pysyvien totuuksien löytäjä, vaan pikemminkin jatkuvan yrityksen ja erehdyksen prosessia, jonka ei edes periaatteessa voida saavuttavan mitään pysyvää. Ja etenkin yhteiskuntatieteiden kehitykseen on aina vaikuttanut valtavasti yhteiskunnalliset valtasuhteet ja siten politiikka. Politiikalla tarkoitan tässä ensisijaisesti konfliktien osoittamista ja käsittelyä. Konfliktit ovat politiikalle ominaisia. Tysonin Rationaliassa konflikteja ei ole, sillä politiikkahan siinä on alistettu ”evidenssille”. Rationalia onkin itseasiassa pyrkimys poistaa politiikka yhteiskunnasta kokonaan. Tämä on tyypillistä totalitaristisille yhteiskunnille.

Tysonin ajatus voidaan länsimaisen ajattelun historiassa paikantaa aivan Platoniin asti. Platonille Valtion tuli perustua filosofikuninkaiden asiantuntijavaltaan. ”Valtiossa on joko filosofien tultava kuninkaiksi”, Platon kirjoittaa, ”tai sitten niiden, joita me nyt sanomme kuninkaiksi ja hallitsijoiksi, on todenteolla ryhdyttävä harrastamaan filosofiaa, niin että poliittinen valta ja filosofia sulautuvat yhteen”. Sama periaate ilmenee Tysonilla vaikka hän asettaakin luonnontieteen filosofian tilalle. Hänen Rationaliassaan ei ole aatehistoriallisesti mitään uutta ja sitä voidaankin pitää vain yhtenä niin sanotun ”järjestysutopian” muotona. Järjestysutopioissa olennaista ei ole yksilöiden henkilökohtainen vapaus, vaan Järki, järjestys. Kuten Platon kirjoittaa: ”Järki on eräänlaista järjestystä, nautintojen ja halujen kurissa pitämistä”. Tärkeämpää kuin lihallinen onni, on Platonille järjenmukainen järjestys, kuri sekä hierarkinen komentoketju. Sama vaara piilee myös Tysonin utopiassa. Hänenkin utopiassaan Järki, Tiede, tulee kertomaan meille kuinka elää riippumatta omista haluistamme ja toiveistamme.


En kuitenkaan usko että Tysonin tarkoitus on rakentaa totalitarismia. Uskon hänen vain olevan naiivi yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Aivan kuten niin monet luonnontieteilijät ovat. 

Raha – Tavara – Raha'

Olen elänyt käytännössä koko aikuisikäni köyhyysrajan alapuolella. Kuulun siihen sukupolveen, joka aloitti koulunsa 1990-luvun laman synkimpinä hetkinä ja joka valmistui yliopistosta uuden, edelleen jatkuvan laman kynnyksellä. Niinpä rahalla ei ole ollut suurtakaan merkitystä elämässäni. Tai on sillä ollut merkitystä – mutta ainoastaan negatiivisesti: se on ollut kaiken toimintani esteenä.

Kaikki vaatii rahaa kapitalismissa. Kaikella on kapitalismissa rahallinen hintansa. Kun tarvitset peseytyä, maksat rahaa saadaksesi työpäivän jälkeisen hien ja pölyn itsestäsi irti. Et maksa siitä kenties paljon, mutta yhtä kaikki: hintansa silläkin on. Maksat myös siitä, että pysyt ylipäätään elossa ja saat suojaa. Kaikki tämä on kapitalismin ytimessä olevan tavaramuodon ilmentymää. Tavaramuodolla tarkoitetaan sitä, että esineestä, palvelusta tai ilmiöstä on tullut markkinoilla rahaa vastaan vaihdettava hyödyke. Myös jokainen työläinen on kapitalismissa tavara – tai tarkemmin sanoen, hänen työvoimansa on tavara, jota hän kauppaa rahaa vastaan. Tämän rahan hän jälleen vaihtaa tavaraan (ruokaan, asuntoon, vaatteisiin) joiden avulla hän uusintaa oman työvoimansa. Tämä prosessi voidaan ilmaista Karl Marxin tavoin kaavalla T – R – T (tavara – raha – tavara). Tältä kapitalismi näyttää työläisen näkökulmasta.

Tuotantovälineet omistavan porvariston näkökulmasta prosessi on kuitenkin nurinkurinen. Porvarille olennaista ei ole niinkään se tavara mitä rahalla saadaan, vaan se raha mitä tavaralla saadaan. Porvarille on yhdentekevää myykö hän markkinoilla kenties ruokaa, tupakkaa, vettä, televisioita, pornoa vai ydinaseita. Tavara on hänelle vain keino saada rahaa. Hän investoi tavaratuotantoon rahaa vain saadakseen lisää rahaa. Tämän prosessin Marx ilmaisi kaavalla R – T – R' (raha – tavara – lisäraha, voitto). Asioita, jotka eivät vielä ole saaneet tavaramuotoa, pyritään jatkuvasti alistamaan tavaramuodolle, jotta siitä voisi tehdä voiton tuotannon välineen. Mikään ei ole kapitalismissa itseisarvoista, vaan ainoastaan välineellistä suhteessa voiton tekemiseen.


Kaiken antikapitalismin onkin lähdettävä liikkeelle rahavälittyneisyyden kritiikistä. Rahataloudelliselle perustulollekin voidaan esittää radikaalimpi vaihtoehto: ilmainen ravinto, suoja ja vaatetus. Perustulon sijaan on vaadittava perusravintoa. Pohjoismainen hyvinvointivaltio (tai se mitä siitä on jäljellä) toki tarjoaa perusturvan, mutta sekin toimii lopulta rahatalouden ehdoilla. Monet radikaalit kommunistit, anarkistit ja syväekologit ovat tämän ymmärtäneet. He ovat hypänneet monellakin tavalla rahatalouden ulkopuolelle omavaraisissa yhteisöissä, dyykkaupiireissä ja talonvaltausliikkeissä. Olemassaolon ei pidä maksaa mitään. Tämän pitäisi olla kaiken sosiaalipolitiikan lähtökohta.

Kriisi ja utopia

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

Vuodesta 2008 yhä syvennyt talouslama on merkinnyt yhä kasvavaa huolta tulevaisuudesta tavallisten ihmisten arjessa. Työttömyys, jatkuva epävarmuus ja toivottomuus ahdistavat ja saavat ihmiset tarttumaan epätoivoisiin ratkaisuihin. Rasistinen vihapuhe sekä pahimmillaan vähemmistöihin kohdistuva väkivalta saavat tässä kriisissä kenties kaikki rumimmat muotonsa. Poliittikkojen ratkaisut näihin ongelmiin näyttäytyvät vieläkin epätoivoisemmilta: työttömyysongelma jätetään ratkaisematta ja kurinpitotoimet ulotetaan työttömiin, poliisivoimat kutsutaan pitämään tyytymättömyys kurissa vaikka itse tyytymättömyyteen ei edes koeteta vastata. Poliitikkojen tähtäimessä on edelleen pääoman, ei ihmisen tai luonnon pelastaminen.

Monet marxilaiset ovat koko traditionsa ajan puhuneet kapitalismin kriiseistä ja nähneet ne usein myös uudenlaisen yhteiskunnan synnyn kannalta suorastaan välttämättöminä kiputiloina. Kriiseissä todellakin voidaan nähdä mahdollisuus uudenlaisen moraalisen universumin syntymiseen. Paitsi marxilaisille, niin myös monille muille läntisen ajattelutradition edustajalle kriisit ovat merkinneet historiallisesti käänteentekevää tapahtumaa, jonka kautta uuteen maailmaan voidaan ponnistaa. Hegelillekin aikakausien vaihtuminen toiseksi näyttäytyi Feeniks-linnun kaltaisena palamisen ja tuhkasta uljaampana nousemisen dialektikkana. Tarvitaan tuhoa, jotta uutta voi syntyä. Tai näin kriiseistä halutaan kertoa. Tällainen on kriisien narratiivi.

Kriisit ovatkin eräässä mielessä sukua niin sanotulle ”apokalyptiselle ajattelulle”. Apokalypsi ei merkitse samaa kuin maailmanloppu vaan sanan alkuperäiseen merkitykseen sisältyy aina paitsi vanhan maailman tuho, niin myös uuden, paremman maailman synty. Apokalypsi on koko yhteiskunnan kannalta käänteentekevä tapahtuma, joka mahdollistaa muutoksen parempaan kun pohjalla ollaan jo käyty. Kriisin jälkeen tulee mahdolliseksi esittää vaihtoehto, utopia, kriisiytyneelle yhteiskunnalle.


Utopiaa ei tule tässä ymmärtää minään valmiina kuvauksena ihanneyhteiskunnasta. Utopiaa ei tarvitse ymmärtää uuden yhteiskunnan pohjapiirroksena, reseptinä tulevaisuuden keittiötä varten, vaan eräänlaisena uuden maailman etsinnän metodina. Se voidaan ymmärtää kykynä nähdä todellisuudessa muutoksen mahdollisuuksia. Kriisiytyneessä maailmassa utooppisella mielentilalla on ratkaiseva merkitys: se pyrkii etsimään käännettä, ratkaisua ongelmillemme. Ongelmien luonteesta on kuitenkin hyvä käydä keskustelua. Pitkällä tähtäimellä ongelmamme ei ole vain kysynnän puute tai kilpailukyvyn ongelmat vaan ihmistä ja luontoa helvetinkoneen lailla tuhoava kapitalismi. Le Capitalise est la Crise. Kapitalismi on itsessään se kriisi joka vaatii ratkaisua. 

Kuka on rasisti?

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

Perussuomalaisten Sebastian Tynkkystä on viime aikoina täysin hyvästä syystä syytetty rasistismista useasta eri ilmansuunnasta. Tynkkyselle tämä on tietenkin virheellinen syytös: hänhän on maahanmuuttokriitikko, ei rasisti! Kenelle hyvänsä ajattelevalle ihmiselle ”maahanmuuttokriitikko” terminä on kuitenkin jo vuosia tarkoittanut pelkkää sievistelevää ilmaisua rasismille. Kysymys on puhtaasti retorisesta tempusta, jolla rasismia tehdään salonkikelpoiseksi. Positiivista sinänsä on ettei kukaan voi juuri olla enää tänä päivänä avoimesti rasisti vaan hänen on keksittävä kieroumilleen erilaisia kiertoilmaisuja. Yleensä tämä rasismin kiertäminen tapahtuu sen varjolla, että väitetään itseasiassa kritisoitavan uskontoa (islamia) tai kulttuuria, ei rotua. Tämä ei kuitenkaan mitätöi syytöstä Tynkkysen rasismista.

Rotuoppeihin pohjautuville rasistisille ideologioille ei ole nykyään enää tieteellistä pohjaa. Nykyinen biologia pitää rotua liian epämääräisenä terminä kuvaamaan ihmispopulaatioita. Ihmislajin sisäinen geenivaihtelu on erittäin vähäistä johtuen varhaisen ihmispopulaation pienestä koosta. Vain 5-10 prosenttia geneettiseestä vaihtelusta ilmenee eri mantereilla elävien populaatioiden välillä. Suurin geneettinen vaihtelu ilmenee pikemminkin yksilöiden välillä. Suomen Kuvalehden tekemän kyselyn mukaan tästäkin huolimatta, jopa kolme viidestä suomalaisesta uskoo ihmisrotujen olemassaoloon.

Tällaiset asenteet saattavat nähdäkseni käydä järkeen pikemminkin kulttuurintutkimuksen kuin biologisen tutkimuksen avulla. Rasismia koskevassa yhteiskunta- ja kulttuuritieteellisessä tutkimuksessa puhutaan biologisen rodun sijaan rodullistamisesta. Tällä tarkoitetaan sellaista kulttuurisen merkityksenannon prosessia, jossa toisille ihmisille annetaan vähemmän inhimillisiä piirteitä kuin toisille. Toiset ihmisryhmät esitetään joko kulttuurisista tai biologisista syistä (aiemmin jopa teologisista syistä) vähemmän ihmisen kaltaisiksi kuin toiset. Esimerkiksi mustilla ei Raamattuun nojaten 1800-luvulla ajateltu olevan sielua laisinkaan eikä mustia tämän vuoksi tarvinnut nähdä ihmisinä. Rodullistamiseen liittyy siis olemuksellistamisen prosessi, jossa tietty ihmisryhmä määritellään olemuksellisesti vähemmän inhimillisiksi kuin toiset. Rodullistaminen on symbolista väkivaltaa, jolla pyritään pitämään yllä oman kulttuurisen ryhmän ylemmyyttä suhteessa toiseen.

Tällaiseen ajatukseen nojautuen on helppo todeta Sebastian Tynkkynenkin rasistiksi. Vaikka hän ei nojaudukaan biologiseen rodun käsitteeseen, hän olemuksellistaa muslimit naisia ”säkittäviksi” raakalaisiksi ja kutsuu islamia ihmiskunnan syöväksi. Hän on aina muslimeja ylempänä: hän on ennen muuta länsimaisia vapauden arvoja kannattava ”maahanmuuttokriitikko”, joka haluaa pitää epäinhimilliset muslimit poissa maastamme. Hän on kerta kaikkiaan enemmän ihminen kuin muslimit.


Sebastian Tynkkynen, haasta minut oikeuteen, mutta silmissäni olet ihan ihka oikea rasisti!

Olemme kaikki syyllisiä pääoman edessä

Tiedonantajan miniessee vuodelta 2016.

Opiskelijat ovat yksi syrjityimmistä yhteiskunnan ryhmistä ja vaikka yhteiskunnan kerma näkeekin koulutuksen tärkeänä voimavarana, niin käytännössä koulutuksen materiaalisia perustoja murennetaan isolla moukarilla. Kolmen ässän karhukoplan on Sipilän johdolla tarkoitus leikata koulutuksesta vuoteen 2019 mennessä jopa 70 miljoonaa euroa. Pitkällä aikavälillä suunnitelmat ovat vieläkin barbaarisempia. Koulutuksen rahoitus on kuihtuva jopa 150 miljoonalla eurolla. Käytännössä tämä tarkoittaa tuntuvaa pudotusta opintorahaan, opiskelijan pääasialliseen toimeentulon lähteeseen. Tämä on suuri askel opiskelun eriarvoistumiseen ja itseni kaltaiselle duunariperheen kakaralle opiskelu yliopistossa voi jatkossa olla korkeintaan pelkkä haave.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) on tietenkin, ihan johdonmukaisena porvaripoliitikkona, ollut tästä lähinnä tyytyväinen. Nämä leikkauksethan mahdollistavat paitsi oikeistolaisen perustulon kokeilun opiskelijoiden piirissä, niin myös opiskelun velkapainotteisuuden lisäämisen. Itse olen ollut perustulon kannalla jo pitkään, mutta on tärkeää huomata että tällaisissa poliittisissa voimasuhteissa perustulo voi toimia lähinnä julkisen sektorin (tässä tapauksessa opintotuen) alasajamisen välineenä. Perustulo voi olla edistyksellinen vain niin kauan kuin se vapauttaa paitsi byrokraattien mielivallasta, niin myös palkkatyöstä ja tarpeesta velkaan.

Opiskelun velkapainotteisuus merkitseekin käytännössä sitä että komennusvalta opiskelijaan siirtyy valtiolta yhä enemmän yksityisille pankeille. Finanssikapitalismi kaappaa opiskelijoiden sielut velan mukanaan tuomaan syyllisyyteen ja nöyryyteen. Tämä on eräiden yhteiskuntafilosofien ja tutkijoiden mukaan jopa koko spekulaatioon perustuvan finanssitalouden ytimessä: velka on yksi uusista valtamekanismeista yhteiskunnassamme. Esimerkiksi Maurizio Lazzaraton mukaan finanssikapitalismin yksi keskeisimmistä valtasuhteista on juuri velkojan ja velallisen välinen suhde. Tämä vaikuttaa Lazzaraton mukaan yksilöiden mielenlaatuun hyvin voimakkaasti. Velka synnyttää sekä ”lupauksen” että ”syyllisyyden” moraalin: lupauksen maksaa otettu velka takaisin ja syyllisyys velan ottamisesta ylipäätään. Velka tekee meistä kaikista syyllisiä pääoman hirmuvallan edessä.

Itse näkisin velallisten ja velkojien herran ja orjan välisen dialektiikan mukaisesti. Vaikka velkojat näyttävät olevan niskanpäällä, on todellinen valta kuitenkin velallisilla. Heidän maksuhaluistaan ja kyvyistäänhän riippuu paljolti se, että velkojat voivat rikastua. Vaikka julkista ja yksityistä velkaa ei pitäisikään rinnastaa noin yleisesti ottaen, en malta olla ottamatta Islantia esimerkiksi velkojille haistattamisesta. Maa kieltäytyi maksamasta velkojaan ja antoi pankkien kaatua vuonna 2008.

Sittemmin Islanti on maksanut velkansa takaisin, mutta alkuperäisessä ratkaisussa on jotain todella ihailtavaa ja suoraselkäistä. Jos atomistisessa, individualistisessa kapitalismissa jokainen ihminen on saari, olkaamme kaikki oman elämämme islanteja.  

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Utopia, pessimismi ja realismi

Yksi syy miksi olen ollut niin kiinnostunut utopioista on ollut kokemus mahdottomasta maailmasta. Olen syntynyt 80-luvun lopulla ja kasvanut lama-aikana. Kun vuonna 2012 valmistuin yhteiskuntatieteiden maisteriksi, oli jo uusi lama meneillään eikä töitä juurikaan löytynyt. Tämän vuoden alusta sain toki apurahan, mutta ehdin lähes viidessä vuodessa kokea niin syvää toivottomuutta että kaipuu johonkin täysin toiseen kävi syväksi - raskaaksikin. Nykyinen yhteiskunta tuhlaa ihmispotentiaalia kuten se tuhlaa luonnonvaroja luomalla työttömyyttä ja eriarvoisuutta.

Ekologinen kriisi on luonut oman miltei nihilistisen sävynsä omaan mielenmaisemaani. Jo lukioiässä näin painajaisia ekokatastrofista ja vieläkin se lietsoo voimattomuutta.

Tällaisten kokemusten valossa utooppinen motiivi on itsestään selvä. Toivottomuutta vastaan taisteluahan tämä koko utopioiden tutkimukseni lopulta on. En siis ole "idealisti" tai optimisti. Olen tietyssä syvässä mielessä pessimisti ollessani kiinnostunut utopioista. Utopioita ei pohdiskele se joka uskoo tähän maailmaan. Toisaalta utopisti uskoo myös että uudenlainen maailma voi syntyä vain tämän maailman potentiaalien pohjalta, ei tyhjästä. Transsendenssi on immanenssissa (Bloch). Utopisti on realisti.

Pertti Hemánus ja Ilkka Tervola ovat kirjassa Totuuksista utopioihin. Journalismin, muun todellisuuden ja yleisön suhteista (Otava, 1986) pohtineet paitsi journalismin filosofiaa niin myös utopioita. Heidän mukaansa journalismin tehtävä on paitsi välittää tietoa mahdollisimman totuudenmukaisesti, myös pyrkiä osoittamaan että asuttamamme maailma ei ole paras eikä ainoa mahdollinen. "Journalismi on periaatteessa erinomainen utopioiden konstruoimisen, niiden kehittelemisen ja niistä keskustelemisen foorumi" (Hemánus & Tervola, 274). Journalismin on kerrottava niistä ilmiöistä joiden ympärille erilaiset utopioita asettavat yhteiskunnalliset liikkeet kokoontuvat.

Hemánuksen ja Tervolan mukaan journalismin on pyrittävä välittämään objektiivista tietoa yhteiskunnallisista ongelmista jotta liikkeiden tavoitteet saisivat uskottavuutta. Heidän mukaansa journalismilla on jopa merkittävä asema näiden liikkeiden syntymisessä. "Miten ne [uudet yhteiskunnalliset liikkeet kuten rauhanliike ja ympäristöliike] olisivat mahdollisia, jos ihmisillä ei olisi ollut mitään rauhan, saastumattoman ympäristön ja koko ihmiskunnan kehityksen utopioita? Ja samalla: miten ne olisivat mahdollisia, jos objektiivisuuteen pyrkivä journalismi ei olisi kertonut ydinvarustelusta ja sodista, ympäristön saastumisesta ja kehitysmaiden hädästä?" (Hemánus & Tervola, 275).

Vaikka Hemánus ja Tervola mielestäni liioittelevat journalismin roolia yhteiskunnallisessa muutoksessa, mutta on joka tapauksessa totta että konkreettisten utopioiden konstruoiminen tarvitsee pohjakseen objektiivista tietoa vallitsevan yhteiskunnan rakenteista ja sille ominaisista tendensseistä. Aivan kuten tieteellinen sosialismi (Engels), myös konkreettinen utopia on kytkeytynyt tiedollisesti historialliseen tilanteeseen ja tarkastelee utopian saavuttamisen mahdollisuuksia historiallisten esteiden näkökulmasta. Utopia voi toteutua vain realismin pohjalta.