maanantai 27. helmikuuta 2017

Dystopia ei ole utopian vastakohta

Utopioita tutkineena filosofina en ole useinkaan pohtinut dystopian roolia utooppisen ajattelun traditiossa. Yksi syy tälle on ollut, että olen aina ajatellut dystopian ennen muuta kaunokirjallisena ilmiönä, en niinkään filosofisena käsitteenä tai poliittisena ideana. Poliittiseksi ohjelmaksi dystopiasta ei ainakaan ole. Utopia voidaan puolestaan sellaiseksikin muokata.

Yleisesti ottaen dystopiat mielletään utopian vastinparina, utopioiden vastakohtana. Dystopiat ovat kuvauksia epätoivotusta tilasta, kun taas utopiat ilmaisevat käsityksen siitä, millaiseksi yhteiskunta haluttaisiin muokata. Tämä on tietyssä mielessä totta. Dystopiat ilmaisevat kuvauksen helvetillisestä yhteiskunnasta, mutta siltikään dystopioita ei pitäisi nähdä utopioiden vastakohtana vaan jopa utopioiden eräänä muotona. Jos utopiat ovat yhteiskunnallisen mielikuvituksen harjoittamista, lukeutuvat myös dystopiat sellaisen piiriin. Myös dystopiat spekuloivat yhteiskunnan mahdollisilla tiloilla. Myös dystopiat ovat "ei-paikkoja", siis paikkoja, joita ei (vielä) ole olemassa. Myös dystopiat ovat ou-topoksia vaikkakaan eivät eu-topoksia.

Dystopiaan sisältyvä utopismi ei kuitenkaan liity siihen, kuinka se kuvaa yhteiskuntaa, vaan kuinka se pyrkii ulos kauheasta tilanteesta. Dystooppinen kertomus alkaa usein kauhistuttavan maailman keskeltä. Se saattaa kertoa kuinka tuo maailma tuli olemassaolevaksi, mutta lähtökohta on se, että dystopia on jo tavallista todellisuutta kertomuksen henkilöille. Toisin kuin utopiaromaaneissa, ei dystopiaan saavuta meidän maailmastamme. Dystopiaan ei saavtua ulkopuolelta vaan olennaista on, että me lukijat yhdessä kertomuksen henkilöiden kanssa olemme jo tuossa helvetillisessä maailmassa.

Koska kertomuksen päähenkilökään ei näin ollen tule dystooppisen maailman ulkopuolelta, on päähenkilön vieraannuttava yhteiskunnastaan jotta hän kykenee kapinoimaan ja vastustamaan sitä. On tapahduttava jotain joka herättää päähenkilön halun muuttaa yhteiskuntaa. Useissa dystooppisissa kertomuksissa toteutuukin niin sanottu narratiivin ja vastanarratiivin strategia. Päähenkilö alkaa näissä tarinoissa kyseenalaistaa vallitsevaa, hegemonista kertomusta yhteiskunnasta, mikä johtaa kapinaan, taistelemaan paremman yhteiskunnan puolesta. Tärkeää ei ole se, onnistuuko päähenkilö tässä lopulta. Olennaista on tämä kapina ja taistelu itsessään, päähenkilö ei suostu elämään dystooppisessa todellisuudessa. Tämä onkin dystooppisten kertomusten keskeinen utooppinen sisältö. Niissä kuvataan ei-toivottu tilanne, jota vastaan ruvetaan taistelemaan. Myös dystopiat etsivät parempaa maailmaa, vaikka ne eivät sinällään sisällä eksplisiittistä ja yksityiskohtaista kuvausta siitä.

Dystopiaa ei siis tule sekoittaa anti-utopian kanssa: dystopia on yhteiskunnallisen mielikuvituksen eräs spesifi muoto, mutta anti-utopismi suuntautuu utopismia vastaan. Yksikään anti-utopisti Karl Popperista ja J.L. Talmonista Hannah Arendtiin ja Ralf Dahrendorfiin ei kirjoittanut dystopioita vaan he keskittyivät tuomitsemaan utooppisen ajattelun sellaisenaan. Anti-utopismi on eräs myöhäiskapitalismin poliittisista ja älyllisistä seuraamuksista. Se on seurausta sosialismin sortumisesta ja maailmasotien "lyhyestä 1900-luvusta" (Hobsbawm). Anti-utopismi on hyökkäys utopioita vastaan - dystopia puolestaan kytkeytyy utooppisen ajattelun traditioon ollessaan yhteiskunnallisen mielikuvituksen harjoittamiseen.

Suomalainen kirjallisuudentutkija Raoul Palmgren korosti utopioiden yhteiskuntakriittistä funktiota (utopioiden keskeinen elementtihän on aina ollut paremman yhteiskunnan kuvauksen lisäksi myös vallitsevan maailman kritiikki) ja nosti siksi yhteiskuntakritiikistään tunnetut dystopiat utooppisen kirjallisuuden kaanoniin. Palmgren jakoikin utopiat optimistisiin toivon utopioihin sekä pessimistisiin pelon utopioihin. Molemmat kirjallisuuden lajit kritisoivat vallitsevaa yhteiskuntaa, mutta ne esittävät erilaisen prognoosin. Eutopiat, toivon utopiat esittävät yhteiskunnan positiivisten tendenssien voittoa nyky-yhteiskunnan vääryyksistä, mutta dystopiat, pelon utopiat povaavat vallitsevan yhteiskunnan negatiivisten tendenssien kärjistymistä. Kummankin utopian lajin lähtökohtana vallitseva yhteiskunta, mutta näkemykset millaiseksi tulevaisuus muodostuu, ovat täysin päinvastaiset.

Utopiatutkija Ruth Levitas kuvasi joskus (kriittisiä) dystopioita "toivon pimeäksi puoleksi". Dystopia kuvaa mahdottoman, helvetillisen maailman ja toivoo siitä ulospääsyä.

Ei kommentteja: