maanantai 27. helmikuuta 2017

Dystopia ei ole utopian vastakohta

Utopioita tutkineena filosofina en ole useinkaan pohtinut dystopian roolia utooppisen ajattelun traditiossa. Yksi syy tälle on ollut, että olen aina ajatellut dystopian ennen muuta kaunokirjallisena ilmiönä, en niinkään filosofisena käsitteenä tai poliittisena ideana. Poliittiseksi ohjelmaksi dystopiasta ei ainakaan ole. Utopia voidaan puolestaan sellaiseksikin muokata.

Yleisesti ottaen dystopiat mielletään utopian vastinparina, utopioiden vastakohtana. Dystopiat ovat kuvauksia epätoivotusta tilasta, kun taas utopiat ilmaisevat käsityksen siitä, millaiseksi yhteiskunta haluttaisiin muokata. Tämä on tietyssä mielessä totta. Dystopiat ilmaisevat kuvauksen helvetillisestä yhteiskunnasta, mutta siltikään dystopioita ei pitäisi nähdä utopioiden vastakohtana vaan jopa utopioiden eräänä muotona. Jos utopiat ovat yhteiskunnallisen mielikuvituksen harjoittamista, lukeutuvat myös dystopiat sellaisen piiriin. Myös dystopiat spekuloivat yhteiskunnan mahdollisilla tiloilla. Myös dystopiat ovat "ei-paikkoja", siis paikkoja, joita ei (vielä) ole olemassa. Myös dystopiat ovat ou-topoksia vaikkakaan eivät eu-topoksia.

Dystopiaan sisältyvä utopismi ei kuitenkaan liity siihen, kuinka se kuvaa yhteiskuntaa, vaan kuinka se pyrkii ulos kauheasta tilanteesta. Dystooppinen kertomus alkaa usein kauhistuttavan maailman keskeltä. Se saattaa kertoa kuinka tuo maailma tuli olemassaolevaksi, mutta lähtökohta on se, että dystopia on jo tavallista todellisuutta kertomuksen henkilöille. Toisin kuin utopiaromaaneissa, ei dystopiaan saavuta meidän maailmastamme. Dystopiaan ei saavtua ulkopuolelta vaan olennaista on, että me lukijat yhdessä kertomuksen henkilöiden kanssa olemme jo tuossa helvetillisessä maailmassa.

Koska kertomuksen päähenkilökään ei näin ollen tule dystooppisen maailman ulkopuolelta, on päähenkilön vieraannuttava yhteiskunnastaan jotta hän kykenee kapinoimaan ja vastustamaan sitä. On tapahduttava jotain joka herättää päähenkilön halun muuttaa yhteiskuntaa. Useissa dystooppisissa kertomuksissa toteutuukin niin sanottu narratiivin ja vastanarratiivin strategia. Päähenkilö alkaa näissä tarinoissa kyseenalaistaa vallitsevaa, hegemonista kertomusta yhteiskunnasta, mikä johtaa kapinaan, taistelemaan paremman yhteiskunnan puolesta. Tärkeää ei ole se, onnistuuko päähenkilö tässä lopulta. Olennaista on tämä kapina ja taistelu itsessään, päähenkilö ei suostu elämään dystooppisessa todellisuudessa. Tämä onkin dystooppisten kertomusten keskeinen utooppinen sisältö. Niissä kuvataan ei-toivottu tilanne, jota vastaan ruvetaan taistelemaan. Myös dystopiat etsivät parempaa maailmaa, vaikka ne eivät sinällään sisällä eksplisiittistä ja yksityiskohtaista kuvausta siitä.

Dystopiaa ei siis tule sekoittaa anti-utopian kanssa: dystopia on yhteiskunnallisen mielikuvituksen eräs spesifi muoto, mutta anti-utopismi suuntautuu utopismia vastaan. Yksikään anti-utopisti Karl Popperista ja J.L. Talmonista Hannah Arendtiin ja Ralf Dahrendorfiin ei kirjoittanut dystopioita vaan he keskittyivät tuomitsemaan utooppisen ajattelun sellaisenaan. Anti-utopismi on eräs myöhäiskapitalismin poliittisista ja älyllisistä seuraamuksista. Se on seurausta sosialismin sortumisesta ja maailmasotien "lyhyestä 1900-luvusta" (Hobsbawm). Anti-utopismi on hyökkäys utopioita vastaan - dystopia puolestaan kytkeytyy utooppisen ajattelun traditioon ollessaan yhteiskunnallisen mielikuvituksen harjoittamiseen.

Suomalainen kirjallisuudentutkija Raoul Palmgren korosti utopioiden yhteiskuntakriittistä funktiota (utopioiden keskeinen elementtihän on aina ollut paremman yhteiskunnan kuvauksen lisäksi myös vallitsevan maailman kritiikki) ja nosti siksi yhteiskuntakritiikistään tunnetut dystopiat utooppisen kirjallisuuden kaanoniin. Palmgren jakoikin utopiat optimistisiin toivon utopioihin sekä pessimistisiin pelon utopioihin. Molemmat kirjallisuuden lajit kritisoivat vallitsevaa yhteiskuntaa, mutta ne esittävät erilaisen prognoosin. Eutopiat, toivon utopiat esittävät yhteiskunnan positiivisten tendenssien voittoa nyky-yhteiskunnan vääryyksistä, mutta dystopiat, pelon utopiat povaavat vallitsevan yhteiskunnan negatiivisten tendenssien kärjistymistä. Kummankin utopian lajin lähtökohtana vallitseva yhteiskunta, mutta näkemykset millaiseksi tulevaisuus muodostuu, ovat täysin päinvastaiset.

Utopiatutkija Ruth Levitas kuvasi joskus (kriittisiä) dystopioita "toivon pimeäksi puoleksi". Dystopia kuvaa mahdottoman, helvetillisen maailman ja toivoo siitä ulospääsyä.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Utopian tila ja aika

Olin alkuvuodesta 2014, ensimmäisen kirjan julkaistuani, puhumassa Porin taidemuseolla utopioiden synnystä ja niiden kehittymisestä erityisesti modernina aikakautena. Esitin tuolloin ja esitän edelleen, että vaikka utopian käsitteen ytimessä on usein ollut topos, eli tila ja paikka, eivät utopiat ole aina olleet tiettyyn tilaan sidottuja. Vaikka Thomas Moren Utopian tapahtumat sijoittuvat kaukaiselle saarelle, siis toisenlaiseen tilaan ja vaikka esimerkiksi Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki perustuu pitkälti tilan organisoimisen periaatteelle, ei utopian ytimessä ole ollut enää pitkään kysymys yksiselitteisesti tilasta.

Thomas Morelle sekä häntä historiallisesti välittömästi seuranneille utopisteille utopiat olivat aina tiettyjä, enemmän tai vähemmän tarkasta rajattuja tiloja. Moren ja hänen kaltaisten ajattelijoiden utopismia voidaan kutsua spatiaaliseksi, so. tilaan keskittyväksi. Olennaista tällaisten ajattelijoiden utopioille on se, että kun tietty tila on järjestetty ideaalin mukaiseksi, ei tuo tila sen jälkeen enää olennaisesti muutu vaan kaikki toistuu hamaan tulevaisuuteen asti samankaltaisena. Spatiaaliset utopiat ovat siinä mielessä sukua niille utopioille joita kutsun absoluuttisiksi, että myös absoluuttiset utopiat ovat muuttumattomia sen jälkeen kun ne on kerran toteutettu.

Thomas Moren utopian luonne kiinnittyy hänen aikakaudelleen ominaiseen aikakäsitykseen. Vielä 1500-luvulla, jolloin More utopiansa kirjoitti, elettiin Euroopassa vielä laajalti maatalousvaltaisessa feodaaliyhteiskunnassa. Maatalous kun on hyvin riippuvaista vuodenkierrosta, mukautuu myös ihmisten aikakäsitys tuon mukaiseksi. Ajan sosiologiassa on puhuttu vuodenkiertoon mukautuneesta, "luonnollisesta", syklisestä aikakäsityksestä. Sosiaalinen elämä strukturoituu luonnonrytmien mukaiseksi. Tällainen aikakäsitys vallitsi Euroopassa ainakin teollistumisen alkuaikoihin asti (joillakin alueilla, kuten Suomessa, paljon pidempään). Myös Moren ajattelussa tämä näkyy. Hänen utopiansa on keskeisesti muuttumaton, siinä ei ole progressiota. Vasta teollistumisen lähdettyä käyntiin ja kapitalismin murskatessa feodaaliyhteiskunnan alkoi myös moderni aikakäsitys kehittyä. (Seuraavissa kappaleissa esiintyvät aikakäsityksiin liittyvät huomiot olen poiminut Jorma Pohjasen tutkimuksesta Kello on 8.00. Mutta mitä on aika? Pyrkimyksiä ajan sosiologiseen käsittämiseen. (Oulun yliopiston sosiologian laitoksen tutkimuksia N:o 19. 1992)

Kaupungistumisella oli suuri syy aikakäsityksen muutokseen. Kaupungistuminen vie ihmisen kauemmaksi luonnon rytmeistä jolloin ajanmittaamiselle tarvitaan uusi keino - kello. Kello abstrahoi ajan niin että kaupungissa elävien ihmisten moninainen, eri rytmeissä kulkeva elämä saataisiin synkronoitua. Ajan mittaaminen siirtyy luonnonrytmeistä homogeenisiin, abstrakteihin yksiköihin - sekunteihin, minuutteihin, tunteihin, päiviin, viikkoihin ja kuukausiin. Aika alettiin myös pitää yksikkönä, jota voitiin säästää tai tuhlata. Mielestäni voitaisiin tässä yhteydessä puhua jopa ajan esineellistymisestä. Tämän esineellistymisen huipentumana voidaan pitää Benjamin Franklinin tokaisua: "Aika on rahaa". Tämä ajan esineellistyminen näkyy myös uudella ajalla hurjasti kehittyvissä luonnontieteissä joissa ajan kvantifioimisella on tärkeä merkitys.

Aika siis esineellistyy modernissa yhteiskunnassa. Tämä ajan kvantifioituminen vaikuttaa myös pidemmällä tähtäimellä myös modernin edistysajattelun syntyyn. Historia voitiin modernina aikana nähdä edistyvänä, alhaalta ylöspäin etenevänä liikkeenä sekä eri kehitysvaiheiden sarjana. Edistys nähtiin lakkaamattomana sekä lainalaisena liikkeenä ilman loppua. Historiaa voitiin nyt mitata kuten luonnonilmiöitä ja sille voitiin löytää myös lainalaisuuksia. Tähän aikakäsityksen muutoksen prosessiin liittyy seuraavat kuusi piirrettä

1) Aikahorisontti laajenee oleellisesti sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen
2) Tulevaisuus käsitetään avoimena
3) Historian kulun nähdään tapahtuvan pienten ja jatkuvien askelien muodossa
4) Historian liikkeen ymmärretään osoittavan ylöspäin etenevää trendiä
5) Edellisiin piirteisiin liittyen ajan katsotaan kulkevan tasaisesti, jatkuvasti ja lineaarisesti.
6) Yksikään päivä ei ole palautettavissa. Kelloista ja kalentereista muodostuu tärkeitä välineitä ajan tarkkaan jäsentämiseen (josta siitäkin tulee erityisen tärkeää)

Tämä aikakäsityksen muutos näkyy myös utopioissa. Modernisaation, teollistumisen ja kapitalismin jyllätessä utopiat saavat muun yhteiskunnallisen ajattelun lailla temporaalisen luonteen. Syntyy uusi utopiatyyppi, temporaaliset utopiat spatiaalisten utopioiden rinnalle. Utopiat sijoitetaan nyt tulevaisuuteen, eikä esimerkiksi kaukaiselle saarelle. Utopiat kiinnittyvät toisaalta modernisaation luomaan edistysuskoon (inhimillisen kehityksen kulku on kohti utopiaa, parasta mahdollista maailmaa), mutta toisaalta myös apokalyptiseen ajatteluun. Moderni yhteiskunta merkitsee paitsi valtavaa muutosta, niin se merkitsee myös kriisiä sekä kokemuksessamme että yhteiskunnassamme.

Apokalyptisellä ajattelulla en viittaa tässä maailmanloppuun vaan siihen mitä apokalypsillä alkujaan on tarkoitettu: vanhan maailman tuhkasta syntyvää uutta maailmaa. Harmageddonin jälkeinen ylösnousemus. Maallisin termein tämä voidaan ymmärtää siten, että yhteiskunnalliset muutokset tapahtuvat aina kriisien kautta. Yhteiskuntien kehitys ei ole vain suoraviivaista kehitystä kohti parempaa maailmaa vaan aika ajoin yhteiskunnat joutuvat tienhaaroihin, joista ponnistaakseen on luotava näkemyksiä paremmasta yhteiskunnasta. Tämä apokalpytiikka - tai eskatologia - näkyy erityisen hyvin esimerkiksi marxilaisessa ajattelussa: kapitalismin kriisit mahdollistavat sosialistisen utopian synnyn. Vanhan maailman (kapitalismin) tuhkista syntyy uusi maailma (sosialismi).

Temporaalisten ja spatiaalisten utopioiden välinen erottelu on yksi olennaisimmista utopioihin liittyvistä jaotteluista. Ajan ja tilan suhde on ylipäätään merkittävä ja ainakin henkilökohtaisesti pulmallinen kysymys utopioita koskevassa filosofisessa tutkimuksessa. Tulen palaamaan tähän teemaan varmasti jatkossa enemmän tässäkin blogissa, mutta tällä erää jätän nämä pohdinnat tähän.

Lisää mietteitäni näistä teemoista voi tulla kuuntelemaan vaikka Jyväskylässä Ravintola Popparissa tiistaina 11.4. järjestettävään Ravintelivalistusiltamaan.

Rosa Luxemburg suurlakosta ja vallankumouksesta

"The history of the Russian mass strikes is the history of Russian revolution. When, to be sure, the representatives of our German opportunism hear of 'revolution', they immediately thin of bloodshed, street fighting or powder and shot, and the logical conclusion thereof is: dare not to have it. In actual fact we see Russia that almost every mass strike in the long run leads to an encounter with the armed guardians of Czarist order, and therein the so-called political strikes exactly resemble the larger economic struggle. The revolution, however, is something other and something more than bloodshed. In contradiction to the police interpretation, which views the revolution exclusively from the standpoint of street disturbances and rioting, that is, from the standpoint of 'disorder', the interpretation of scientific Socialism sees in the revolution above all a thorough-going internal reversal of social class relations." - Rosa Luxemburg, "The Mass Strike: The Political Party and The Trade Unions" (Harper Torchbooks, 1971, s. 49)

lauantai 25. helmikuuta 2017

Relationaalisesta utopiasta

Edellisessä blogissani käsittelin Ruth Levitaksen käsityksiä siitä kuinka monenlaisia näkökulmia utopioihn voidaan ottaa. Eräs niistä oli funktion näkökulma. Nostin esille ajatuksen, että utopioilla on olemassa vähintäänkin yhteiskuntaan kohdistuvan kritiikin funktio. Kun utopiakirjailija rakentaa tekstuaalisen utopian, esittää hän aina samalla myös kritiikkiä oman aikansa yhteiskuntaa vastaan. Näin oli sekä Platonilla (Valtio voidaan nähdä reaktiona peloponnessolaissotaan) sekä Thomas Morella, jonka teos Utopia esitti Utopian saaren kuvauksensa kautta kritiikkiä oman aikansa Englantia kohtaan. Utopiat ovat olleet aina kiinni omassa ajassaan ja aina suhteessa historialliseen kontekstiinsa. Utopiat ovat aina olleet tosiasialliselta luonteeltaan relationaalisia, ylihistoriallisia, absoluuttisia, utopioita kehitelleet kirjailijat ja ajattelijat eivät vain ole käsittäneet tätä. He ovat ylittäneet ylimielisesti oman historiallisen situaationsa rajat.

Relationaalisuuden ajatus utopioita koskevassa kirjallisuudessa näkyy selkeästi. Jo Karl Mannheimin Ideology and Utopia -teos sisältää tavallaan sen kaltaisen ajatuksen. Utopiat ovat kulloistakin historiallista situaatiota ylittämään pyrkiviä ajatustyylejä. Ideologiat puolestaan pyrkivät aina oikeuttamaan kulloisessakin historiallisessa situaatiossa vallitsevat valtasuhteet. Ideologia ylläpitää status quoa. 

Myös vast'ikään edesmenneellä puolalaissyntyisellä sosiologilla Zygmunt Baumanilla on löydettävissä vastaava utopioita koskeva ajatus. Bauman esittää teoksessaan Socialism. The Active Utopia että utooppista projektia määrittää keskeisesti ristiriita. Se ottaa osaa tämän päivän rajallisiin valintoihin ja huomisen rajoittamattomiin mahdollisuuksiin. Se elää kahdella aikavyöhykkeellä: sillä, jota asutamme nyt sekä sillä, joka voisi olla olemassa tulevaisuudessa. Bauman huomauttaa että jo Moren Utopiaa motivoi ajankohtaiset kriisit. Yhteiskunnalliset kriisit motivoivat unelmoimaan paremmasta maailmasta. Utopismilla onkin Baumanin mukaan kaksoistehtävä: kritisoida olemassaolevaa ja representoida sitä, minkä tulisi olla olemassa. Utooppiset toiveet on aina "situoitava jotain vasten" (utopian wishes need to be situated against something).

Utopioiden kriittiseen funktioon liittyy myös Baumanin mukaan se, että ne "relativisoivat" nykyisyyden. Nykyinen yhteiskunta ei ole aina ollut olemassa, siinä tavatut käytänteet eivät ole "luonnollisia" tai ikuisia. Utopiat ovat omiaan osoittamaan maailman periaatteellisen avoimuuden. Asioita on aina mahdollista muuttaa. 

Utopioiden yhteiskuntakriittisen ulottuvuuden hyväksyy jopa sellainen utopioille vihamielinen ajattelija kuin Ralf Dahrendorf. Vaikka utopioita kaavailevat kirjailijat ovat valinneet kyseenalaisia keinoja ilmaistakseen arvonsa, ovat he kuitenkin hänen mukaansa epäilemättä onnistuneet ilmaisemaan voimakkaan huolen oman aikansa maailmasta, sen puutteista ja epäoikeudenmukaisuudesta. 

Sekä Bauman että Dahrendorf siis ymmärtävät utopioiden keskeisesti relationaalisen luonteen. Relationaalisuus on kuitenkin ymmärrettävä utopioiden kohdalla niin, että historiallisen situaation ongelmiin ei ole olemassa vain yhtä ratkaisua. Esitetyt utopiat voivat vaihdella riippuen sen esittäjästä, hänen sosio-ekonomisesta asemastaan sekä hänen henkilökohtaisista mielihaluistaan. Poliittisen ja yhteiskunnallisen kamppailun ratkaistavaksi jää, mitä utopiaa lähdetään toteuttamaan. Utopiat on ymmärrettävä vastauksina oman aikansa kriiseihin. Utopiat eivät ole harmitonta fantasiaa vaan aitoa halua parempaan olemassaoloon; olemassaoloon, jossa vallitsevan yhteiskunnan ristiriidat olisi ylitetty. 

perjantai 24. helmikuuta 2017

Ruth Levitas ja neljä näkökulmaa utopioihin

Ernst Blochin filosofian keskeinen osa, niin sanottu Toivon periaate (Das Prinzip Hoffnung, myös hänen pääteoksensa nimi) korostaa ajatusta, jonka mukaan utooppisia elementtejä on löydettävissä miltei kaikesta inhimillisestä kulttuurista. Ja juuri tämän vuoksi kulttuurilla (erityisesti musiikilla) on tärkeä rooli koko hänen ajattelussaan. Bloch uskoi, että erityisesti taide ja uskonto viestivät useissa muodoissaan kaipuuta parempaan maailmaan. Ne ovat esimerkkejä utooppisesta tietoisuudesta, tavasta nähdä todellisuus perinpohjaisesti avoimena ja lukkoonlyömättömänä prosessina (en mene tässä sen syvemmin Blochin metafysiikkaan, kirjoitan siitä toiste). Blochille utooppisia elementtejä eivät sisällä pelkästään utopiakirjallisuuden traditiossa syntyneet tekstit vaan paremminkin kaikki sellainen, mikä lupaa parempaa maailmaa. 

Tällainen ajatus muistuttaa minua utopiatutkimuksen nykyklassikon Ruth Levitaksen utopioita koskevasta analyysista. Levitaksen mukaan utopioita koskevaan keskusteluun liittyy useita ongelma, joiden alkuperä on pitkälti siinä, ettei käsitteelle ole löydettävissä yhtä tarkkarajaista määritelmää. Jostakin on kuitenkin aloitettava ja niinpä Levitas aloittaa tarkastelunsa käsitteen arkikielisestä merkityksestä: "hyvä paikka, joka ei ole olemassa". Tämä määritelmä vastaa utopia termin merkitystä myös Thomas Moren alkuperäisessä Utopia -teoksessa, missä termi "utopia" on sanana tarkoitettu ensisijaisesti vitsiksi, vaikka myös aito pyrkimys esittää parempi yhteiskunta on teoksessa läsnä. Frank ja Fritzie Manuel ovat esittäneet, että More ja hänen ystävänsä Erasmus Rotterdamilainen viittasivat aluksi Moren teoksessa esiteltävään Utopian saareen nimellä "Nusquama", joka merkitsee latinan kielessä ilmaisua "ei-missään". More kuitenkin hylkäsi tämän termin ja kehitteli "utopian" yhdistäen kreikan kielen yleistä negaatiota ilmaisevan ou -etuliitteen (translitteroiden sen latinan kielen u -kirjaimeksi) kreikan kielen tilaa tai aluetta tarkoittavan topos -sanan kanssa. "Ou-topos" on näin ollen siis "tila tai paikka, jota ei ole olemassa". More kuitenkin kuvaa teoksessaan Utopian saarta syvästi onnelliseksi paikaksi, jolloin termiin assosoituu termi "eu-topos". Etuliite eu viittaa tässä monien positiivisten attribuuttien spektriin aina hyvästä ideaaliseen ja menestyvästä täydelliseen.

Kun termi "utopia" ymmäretään siis arkikielisesti, ymmäretään se "onnellisena mutta olemattomana tilana". Tällöin tullaan kuitenkin samalla käyttäneeksi termiä synonyymina mahdottoman, epärealistisen ja epäkäytännöllisen kanssa. Tällainen tapa puhua utopioista on tietenkin lähtökohtaisesti antiutooopinen. Moren alkuperäinen merkitys vasta lähtökohta utopian käsitteen analyysille. Käsitettä ilmaisevan sanan etymologia ei ole päätepiste vaan lähtökohta tarkastelulle. Utopian käsitteellä on pitkä historia ja sitä voidaan lähestyä monesta näkökulmasta. 

Ruth Levitaksen mukaan näitä näkökulmia on neljä. Ensimmäinen niistä tarkastelee utopioita muodon kautta. Tämä tarkoittaa utopioiden tarkastelua kirjallisena genrenä, Platonilta ja Thomas Morelta omaksuttua tekstilajia. Tästä näkökulmasta katsoen useat muut  tekstilajit eivät näyttäydy utooppisina. Toinen näkökulma utopioihn koskee niiden sisältöjä. Tämä on tuttu myös minulle. Kun kerron tutkivani utopioita, minulta kysytään välittömästi, "Mikä olisi sinun utopiaisi?". Minulta siis vaaditaan normatiivista, sisällöllistä kuvausta toivomastani yhteiskunnasta. Toki voin sellaisenkin kuvauksen ainakin suurpiirteisesti antaa, mutta se ei tutkimuksellisesti ole niin kiinnostavaa. Ruth Levitasin mukaan tällaiset sisällölliset kuvaukset utopioista tulevat aina vaihtelemaan sekä henkilökohtaisen maun (ja moraalin) ja sosiaalisen aseman sekä siihen liittyvien intressien mukaisesti. Eri asiat ovat tärkeitä eri asemissa oleville sosiaalisille ryhmille. Myös historialliset olosuhteet vaikuttavat käsitykseen hyvästä ja toivottavasta yhteiskunnasta. Useimmille ihmisille tällaiset kuvaukset ovat Levitasin mukaan utopioiden kiinnostavinta antia: kiistellään ja väitellään siitä millainen olisi hyvä yhteiskunta. Sisällöllis-normatiivinen näkökulma kutsuu pohtimaan, millaiseksi yhteiskunta tulisi järjestää, jotta se olisi hyvä. Utopioiden normatiivinen sisältö ei kuitenkaan määrittele utopian käsitteen kaikkia puolia.

Kolmas lähestymistapa utopioihin keskittyy niiden funktioihin. Funktiolla Levitas viittaa siihen että utopioilla aina jonkinlainen tehtävä. Yhtenä esimerkkinä voidaan ajatella että utopioilla on muutoksen fasilisoimisen funktio. Utopiat kannustavat yhteiskunnallista radikaalia muutosta. Toinen funktio utopioilla voisi olla kritiikki. Esittäessään kuvauksen ihanneyhteiskunnasta, tulee utopisti samalla kritisoineeksi omaa, vaillinaista yhteiskuntaansa. Utopian sisällöllä ei tässä ole merkitystä, ainoastaan sillä että se esittää implisiittisen kritiikin vallitsevaa yhteiskuntaa kohtaan.

Neljäs ja kaikkein kiinnostavin näkökulma utopioihin liittyy siihen kuinka ne toimivat paremman olemassaolon halun ilmaisuina (desire for better being). Utopiat ilmaisevat aina sen, ettei nykyinen maailmamme ole pysyvä ja riittävä vaan aina on olemassa mahdollisuus parempaan. Utopioiden avulla kurkotamme ylitse annetun situaatiomme. Levitaksen mukaan utopiat tulisikin ymmärtää pyrkimyksenä ylittää yhteiskunnallinen tilamme sekä siihen sisältyvän halun ilmaisuna. Ei ole olemassa historian loppua, eikä mikään yhteiskunta ole viimeinen. Mahdollisuus muutokseen on aina olemassa. Tämä iimeinen Levitasin käsittelemistä näkökulmista utopioihin muistuttaa Blochin Toivon periaatetta. Utopiat ilmaisevat toivoa paremmasta. 


torstai 23. helmikuuta 2017

Paluu blogaamiseen

Kirjoittaminen on tuntunut viimeiset kolme vuotta melkoiselta tervanjuonnilta. Vaikka olenkin jatkuvasti kirjoittanut joko yksityistä päiväkirjaani, Tiedonantaja-lehden miniesseitä tai muita kirjoituksia en ole saanut kirjoittamisesta enää pitkään aikaan samaa nautintoa. Olen tuskaillut asian kanssa pitkään ja nyt, kun kirjoittamisesta on väitöskirjan vuoksi tulossa jonkinsorttinen pakko, olen ajatellut että jotain asialle täytyisi tehdä. Niinpä olen päättänyt antaa tälle kohta kymmenen vuotta vanhalle blogilleni mahdollisuuden toimia kirjoittamisen inspiroijana.

Tämä blogi toimi vuonna 2007, silloin kun lähdin filosofiaa opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon, eräänlaisena "pedagogisena koneena" (kuten eräs toinen blogisti asiaa niin et näiniin minua haastatellessaan osuvasti ilmaisi), joka innosti kirjoittamiseen ja joka auttoi minua täsmentämään ja hiomaan ajatuksiani rauhassa. Samalla tämä blogi myös toimi eräänlaisena "aikaansaadun työn" mittarina. Jonkinlainen näkyvä työn tulos on minulle tärkeää että jaksan pysyä motivoituna. On tärkeä tunne että olen saanut itseäni objektiivisempaan muotoon. Yksityistä päiväkirjaa minulla on kirjoitettuna satoja sivua, mutta ne ovat lähinnä jankkaavaa tajunnavirtaa ja tarkoitettu lähinnä terapeuttiseen käyttöön. Tämän blogin tarkoitus on puolestaan paitsi jakaa niitä mietteitäni joita minulla erityisesti väitöskirjan sisältöä koskien on. Tarkoitus tästä blogauksesta eteenpäin edistää omaa väitöskirjaprojektiani. Olen saanut väitöskirjalleni kolmen vuoden Koneen Säätiön apurahan ja kolmessa vuodessa väitöskirjani on tultava valmiiksi. (Kolmen vuoden sykleissä näyttää tämä elämäni aika paljolti kulkevan ylipäätään.)

Väitöskirjani käsittelee - kirjoituksiani lukeneille vähemmän yllättäen - yhteiskunnallisia utopioita. Teen poliittista filosofiaa. Teen sitä kahdessa merkityksessä: toisaalta tutkin poliittiselle ajattelulle hyvinkin ominaista (myönnettiin tätä tai ei) käsitettä, "utopiaa", ja toisaalta teen poliittisesti sitoutunutta filosofiaa. Olen avoimesti emansipatoriseen tiedonintressiin sitoutunut.

Tällä hetkellä väitöskirjani pähkinöitä on esimerkiksi niin sanottujen relationaalisten ja absoluuttisten utopioiden välinen erottelu. Käsite-erottelu on omani, mutta siinä voi nähdä useiden utopiateorioiden keskeisen tutkimusongelman: miten kehittää historiallisesti herkkä utopian käsite, kuinka välttää utopioihin väitetysti (sanon "väitetysti" koska en itse ole asiasta lainkaan varma) liittyvä staattisuus ja "totalitarismi"? Esittelemäni käsite-erottelu liittyy juuri tähän ongelmaan.

Lyhyesti relationaalisen ja absoluuttisen utopian välinen ero voidaan ilmaista seuraavasti. Absoluuttinen utopia on ymmärrettävissä utopiaksi sellaisena kuin se yleensä ymmärretään: täydellisen yhteiskunnan ilmaisuksi. Utopia on tällöin eräänlainen tulevan yhteiskunnan valmis blueprint, jonka mukaan yhteiskunta olisi tarkoitus järjestää. Itse blueprint ei muutu olennaisilta osiltaan, ainoastaan olosuhteet joissa sitä toteutetaan muuttuvat. Se on luonteeltaan hyvin staattinen ja ymmärtää utopiat ylipäätään staattisina. Absoluuttinen utopismi ajattelee voivansa kehittää normatiivisesti ja poliittisesti kestävän utopian a priori, jonka jälkeen se vain soveltaa tuota utopiaa elävään empiiriseen todellisuuteen.

Relationaalinen utopia on sen sijaan pyrkii ymmärtämään utopian historiallisessa kontekstissaan. Relationaalinen utopismi pyrkii historialliseen herkkyyteen, se pyrkii dynaamisuuteen. Relationaalinen utopismi huomauttaa että useiden tärkeiden utopioiden kohdalla oli pyrkimys ratkaista jokin historiassa ilmenevä yhteiskunnallinen ongelma. Esimerkiksi Thomas Moren Utopia -teoksen tärkeimpiä piirteitä on se, kuinka se asettaa oman aikansa Englannin vastakkain kuvailemansa fiktiivisen ihanneyhteiskunnan kanssa. Tämä vastakkaisuus itsessään on teoksen kiinnostavin seikka. Minulle henkilökohtaisesti on miltei yhdentekevää Moren kuvaileman utopian sisältö (vaikka toki Morea arvostan kommunismin edelläkävijänä), tärkeintä on se, miten tuo utopia toimii. Se toimii ennen muuta oman aikansa peilinä ja kritiikkinä. Se kyseenalaistaa sen, että Moren ajan englantilainen yhteiskunta olisi viimeinen ja välttämätön yhteiskunta. Se kylvää ajatuksen, että jotain muutakin voisi olla olemassa.