sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Tapahtumatiedote

Vihreän puolueen Ravintelivalistusiltamat saapuvat nyt myös Jyväskylään. Tilaisuudet järjestetään Sebastianissa, Kortepohjassa klo. 19.00 eteenpäin. Tilaisuuksien toinen järjestävä taho on Jyväskylän yhteiskunnallinen opisto. Kiinnostavia alustuksia luvassa! Ohjelma on kokonaisuudessaan seuraava:

22.10. Engelsin näkemys utooppisesta ja tieteellisestä sosialismista (Keijo Lakkala)

29.10. Ihmiskoneet, yrittäjyyskasvatus ja vastarinta (Esko Harni)

5.11. Valistuksen dialektiikka (Olli-Pekka Moisio)

12.11. Vastarinta Nigeriassa – Shell, ogonit ja MEND (Anna Stenström)

19.11. Misantropia, antinatalismi ja vapaaehtoinen sukupuutto (Ruben Mikkonen)

26.11. Pjotr Kropotkin (Juha Kulmala)

3.12. Carlos Castaneda ja Terence McKenna tajunnan alkemisteina (Toni Rissanen)

Tervetuloa!





keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Tapahtumatiedote

MARX, USKONTO JA USKONTOKRITIIKKI.
Marx-seuran vuosikokousseminaari lauantaina 25.5. klo 15.30 alkaen. Paikka: Tieteiden talo, sali 312, Kirkkokatu 6, Helsinki.

VESA OITTINEN esittelee ajankohtaisinta kansainvälistä keskustelua ja kertoo 70-luvulla ilmestyneen Marxilainen uskonto-kritiikki -teoksensa taustoista.

KEIJO LAKKALA Jyväskylästä puhuu ERNST BLOCHIN ajatuksista utopian ja uskonnollisen radikalismin suhteista.


Tilaisuus on kaikille avoin, tervetuloa!

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

maanantai 6. toukokuuta 2013

Neil Young top 3

Rust Never Sleeps (w/  Crazy Horse)



Harvest Moon



After the Gold Rush














sunnuntai 5. toukokuuta 2013

lauantai 4. toukokuuta 2013

Ensi viikolla (8.5. klo. 13.00) puhun utopioista Hyrylän lukion Platonin akatemiassa. Tervetuloa kuuntelemaan!

torstai 2. toukokuuta 2013

Vapun kunniaksi uusi commons.fi -verkkolehti julkaisi tekstini Utopian paluusta.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Haihattelin utopioista Alusta! -verkkojulkaisuun.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Vallankumouksen käsitteestä


Suomen kielessä sanalla vallankumous on ollut tärkeä merkitys poliittisen kulttuurin kehittymisessä. Koko länsimaisessa ajattelutavassa, sanoista riippumatta, on tällä käsitteellä ollut merkityksellinen asema. Revolvo-termillä viitaattiin alkujaan ”takaisin kiertymiseen”. Keskiajalla se merkitsi ennen kaikkea tähtien kiertoa, mutta valistuksen kynnyksellä sen merkitys siirtyi koskemaan poliittisten järjestelmien kiertoa.1700-luvulla käsite liitettiin monien muiden poliittisten käsitteiden tavoin se sai ajallisuuden kontekstiin. Risto Alapuro (2003, 519) kuvaa muutosta seuraavasti:

Yhteiskunnallis-poliittisen sanaston suhde menneisyyteen ja tulevaan muuttui. Odotushorisontti erkani kokemuksesta, ja suuntauduttiin tulevaan, joka ylitti nykyisyyden. Koetun vajavaisuutta alettiin kompensoida hahmottelemalla toteutettavissa oleva parempi tulevaisuus tai parempia tulevaisuuksia. Kun tulevaa ei rakennettu aikaisemman kokemuksen varaan, eri sosiaalisten ryhmien edustajat saattoivat ajatella valtaavansa sen ja kaavailla sille erilaisia sisältöjä.

Vallankumouksen erityisyys liikekäsitteenä perustui pitkälti kansansuvereenisuuden ajatukselle. Kansan oikeuksista tuli yhteiskunnallisten parannusten mittapuu, jolla väkivaltaiset ja äkilliset käännökset historian kulkuun oikeutettiin. Kansansuvereenisuuden idea mahdollisti vallankumouksen kytkemisen sekä alistettujen vapautumiseen tähtäävään tapahtumaan että kansallisen vapautuksen teemaan. 1800- ja 1900-lukujen vallankumouksissa tulivat käsitteen molemmat puolet tulivat esille.

Vallankumouksen käsite sisältää myös erään tämänkin kirjan kannalta tärkeän ulottuvuuden. Vallankumouksen idea kytkeytyi nimittäin hyvin pitkälti yhteiskunnallisiin kriiseihin. Alapuro (2003, 520) sanookin käsitteen suhteen reaalihistoriallisiin tapahtumiin olleen huomattavasti dramaattisempi kuin monien muiden poliittisten käsitteiden.Vallankumouskäsitteen voidaan sanoa saaneen modernin poliittisen voimansa vuosien 1789-1794 Ranskan vallankumouksesta ja vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen antamasta historiallisesta sysäyksestä. Ranskan vallankumouksesta alkaen kriisin ja vallankumouksen käsitteiden välinen suhde tuli erittäin kiinteäksi. Tuolloin itse kriisin käsite sai kumoukseen viittaavia merkityksiä.

Suomessa vallankumouksen käsite ei ottanut välittömästi tuulta alleen vaan pitkään puhuttiin vallankumouksen sijasta ”metelistä” tai ”kapinasta”. Tällöin viitattiin suoraan ainoastaan riidan ja tappelun melskeeseen, niiden aiheuttamaan kovaan melskeeseen. Kapinalla saatettiin myös viitata eri ryhmien välisiin yhteydenottoihin ilman että sen tarvitsi kohdistua suoraan hallitusvaltaan.1820-luvulla kapinan ja vallankumouksen ero ei ollut ollenkaan selvä: jopa Ranskan vallankumoukseen saatettiin viitata ”kapina” sanalla eikä ruotsin kielen sanalla ”revolution” ollut useinkaan mitään eroa suhteessa termeihin ”uppror” ja ”uppresning”. Revoluutiolla viitattiin tuolloin lähes synonyyminomaisesti meteliin tai kapinaan. ”Temporalisaation, historian liikkeen tai historiallisen kehityksen näkökulman sijasta esillä oli 'metelin' ja 'kapinan' ilmaisema oikeudellinen näkökulma” (Alapuro 2003, 522). Suomalaisille vallankumous ei tuolloin merkinnyt liikekäsitettä vaan tiukan keisarillisen holhouksen alaisena vallankumous merkitsi historian liikkeen ja historiallisen edistyksen sijasta lähinnä epäjärjestystä ja kaaosta.

1840-luvulta lähtien vallankumouksen-käsite saa kuitenkin Suomessakin modernimpia merkityksiä. Tässä vaikutti erityisen paljon sanomalehdistön kehitys. ”Sanomalehtien merkitys on siinä, että puhutaan laajalle yleisölle samanaikaisesti ja käsitellään asioita, jotka ovat alati uusia (toisin kuin piplia ja postilla). Äänessä ovat eri(laiset) puhujat. Jokapäiväisestä kokemuksesta rakennetaan siltaa poliittisiin ja sosiaalisiin tekijöihin, jotka ylittävät oman kokemuksen mutta vaikuttavat siihen. Tässä rakennustyössä syntyy yleisesti käyttökelpoista poliittista terminologiaa” (Alapuro 2003, 523). Sanomalehdistöllä on kyky laajentaa kokemuspiiriä välittömän arkielämän ylitse ja siten laajentaa käsitteiden merkitystä. Yleisen levottomuuden vuodesta 1848 tuli käännekohta myös ”vallankumous”-sanan vakiintumisessa. Seuraavina vuosikymmeninä termi liitettiin usein yleisempiin ”revolutioni”- tai ”revolutsiooni”-termeihin. Tästä huolimatta ”kapinan” ja ”vallankumouksen” käsitteiden ero ei ollut vielä täsmällisesti osoitettu. Vasta 1900-luvun sanakirjoissa ”vallankumous” samastettiin selkeästi ”revolution” sanan kanssa. ”Revolt” ja ”révolte” sanat puolestaan käännettiin yhä enenevissä määrin ”kapinaksi”. Vallankumoussanan myöhäiseen muotoutumiseen liittyi se, ettei sanalla ollut tuolloin suomalaisessa yhteiskunnassa kokemuksellista perustaa. Suomessa ei ollut merkkejä sellaisesta sosiaalisesta tyytymättömyydestä joka olisi tarjonnut sanalle ”vallankumous” elävää perustaa. Termillä viitattiinkin useimmiten ulkomaiden tapahtumiin, kuten esimerkiksi Ranskan vallankumoukseen sekä Euroopan vuoden 1848 mullistuksiin. Liike- ja muutoskäsitteenä ”vallankumous” saikin merkityksensä ulkomaisesta kokemuksesta. (Alapuro 2003, 523-526.)

Suomen kieleen vakiintunut sana ”vallankumous” on eräänlainen ”revoluution” lyhyt määritelmä. Siinä, missä revoluutio-termin sisältö vaatii selittämistä, on vallankumouksen merkitys selvä jo itse sanassa. Käsite merkitsee vallan kumoamista tai vallan ottamista valtion sisällä. Se valta, joka haluttiin kumota olikin pitkälti juuri valtiollinen valta. Vallankumouksen varhaisena synonyymina esiintyikin termi ”valtionkumous”. Suomenkielinen termi ei kuitenkaan tavoita revoluution käsitteen erästä ulottuvuutta. Revoluutio-termin etuliite ”re” viittaa paluuseen ja poliittisten systeemien kierron ajatus jäikin suomalaisesta käännöksestä uupumaan. Vallankumoukselta puuttuu myös se jännitteinen suhde sanojen ”révolte” ja ”revolt” kanssa. Myös revoluution rinnastuminen evoluutioon ei käy ilmi suomenkielisestä sanasta. Revoluutio ja evoluutio kuvasivat kahta eri emansipatorista strategiaa (äkillinen muutos ja hitaan reformin tie), mutta ”vallankumous” näyttää viittaavan enemmän sellaisiin rikollisiin tekoihin kuin vallananastus tai vallankaappaus. Kuitenkin 1800-luvun jälkipuolella, kun Suomessakin lehdistön asema vahvistui, ja kun lehdistö alkoi yhä voimakkaammin käsittelemään yhteiskunnan oloja ja suuntaa, sai myös vallankumous myönteisimpiä sisältöjä. Euroopan mullistukset (Italian kansallinen vapaustaistelu ja puolalaisten kapina vuonna 1863) sekä yhä suuremmaksi kehittynyt sosialistinen työväenliike yhdessä kehittyneen lehdistön kanssa tekivät vallankumouksen ajatuksen konkreettisemmaksi. Se sai myös huomattavasti progressiivisempia sävyjä. Suomen kehitys suhteuttiin nyt yhä selvemmin Euroopan yleiseen kehitykseen. Fennomaanit antoivat Ranskan vallankumouksenlle arvon ihmisoikeuksia ja kansallista vapautumista edistävänä tapahtumana, joka vei historiaa eteenpäin. Käsitys voitiin suhteuttaa näin myös Suomen toivottuun kehitykseen. Vallankumouksen käsitteestä muodostui historianfilosofinen perspektiivikäsite, joka sulautti revoluution ja evoluution ajatukset tiukasti yhteen. ”Vallankumous” ei siis tässä tilanteessa merkinnyt lainkaan väkivaltaista katkosta historiassa, väkivaltaista hyppäystä yhteiskuntajärjestelmästä toiseen. Vasta työväenliikkeen edistyessä Suomessa vallankumous sai sille nykyisin kuuluvat radikaalit piirteensä. (Alapuro 2003, 526-530.)

Sosialistisen työväenliikkeen kehitykseen kuului lähes kaikissa maissa juonne, jossa revoluution ja evoluution idean mukaisesti koko liike jakautui kahdeksi kilpailevaksi strategiseksi linjaksi. Revolutiviivista linjaa edusti Leninin edustamat bolshevikit ja evolutiivista esimerkiksi Eduard Bernsteinin kaltaiset revisionistit. Tämä linjaero tuli selväksi lopulta sillä, että tähän asti molemmista tunnettu nimitys ”sosiaalidemokraatti” tarkoitti enää Bernsteinin kaltaisia reformisteja kun taas leninistit alkoivat kutsua itseään kommunisteiksi. Bernstein kritisoi perinteistä marxilaisuutta siitä, että se ymmärtää yhteiskunnallisen kehityksen liian deterministisenä. Marxilaisuus soveltaa hegeliläistä dialektiikka hänen mukaansa aivan liian kaavamaisesti. Bernstein (2012, 39-40) kirjoittaa:

Tässä ei ole kysymys ainoastaan jonkun valtiollisen liikkeen mahdollisuuksien arvioimisesta liian suuriksi, [...] vaan puhtaasti mietiskelevästä ajatuskokeesta, kuvaillen jotakin taloudellista tai yhteiskunnallista kehitystä täysin kypsyneeksi, sen tuskin vasta kasvattaessa ensimmäisiä vesojaan. Mikä kypsyäkseen on tarvinnut sukupolvia, sitä pidetään tuon ajatustieteen valossa, jonka perustuksena on »vastakkaisuuksien kautta kulkeva kehitys», valtiollisen mullistuksen suoranaisena tuloksena, mullistuksen, jonka aluksi vaan tuli hankkia avaraa tilaa porvariluokan edistymiselle.

Bernsteinin mukaan Hegelin dialektiikan liian mekaaninen soveltaminen tekee meistä huolimattomia tosiseikoille ja saa meidät laiminlyömään yhteiskunnallisen kehityksen tutkimista. ”Jos tuo alkuperäisesti hegeliläiseen tapaan rakennettu kehityskaava tulisi pysyväiseksi, täytyisi jättää koko todellisuus selvittämättä tahi kaikki oikeat suhteet huomioon ottamatta, viitoitettaessa tietä haluttuun päämäärään” (Bernstein 2012, 43). Marxilaisuudesta tehdään metafyysinen oppi, jolla ei enää ole paljoakaan tekemistä todellisen yhteiskunnallisen kehityksen kanssa. Tämä on Bernsteinin kritiikin filosofinen osa. Poliittinen osa koskee suoremmin työväenliikkeen strategisia ulottuvuuksia. Se koskee Marxin oletettua ajatusta väkivaltaisesta kumouksesta.1 Blanquilainen näkemys väkivaltaisen vallankumouksen välttämättömyydestä on marxismissa vain osittain ylitetty. Marxismi ei Bernsteinin mukaan ”ole voinut täydesti vapautua blanquilaisesta katsantokannasta, mikäli tämä koskee vallankumouksellisen väkivallan kykyä luoda sosialistiseen suuntaan uudestaan nykyaikainen yhteiskunta, jota kykyä se liian suureksi arvioi” (Bernstein 2012, 53). Vastoin tätä ”marxilaiseksi” kutsumaansa väkivaltaiseen vallankumoukseen nojaavaa näkemystä Bernstein itse suositteli demokraattista uudistustyötä parlamentaarisen järjestelmän sisällä. Sen Bernstein myöntää että luokat itse eivät kyllä katoa, mutta luokkaetuoikeudet kylläkin.”Demokratiassa puolueet ja niiden takana seisovat luokat pian oppivat tuntemaan valtansa rajat, ja oppivat koettelemaan voimiaan ainoastaan siinä, missä he asianhaarojen perustuksella mahdollisesti voivat toivoa onnistuvansa. […] Demokratinen äänioikeus tekee omistajastaan yhteiskunnan oikeudellisen ja muodollisen osakkaan, ja tämän oikeudellisen osallisuuden täytyy ajan pitkään käydä todelliseksi osallisuudeksi” (Bernstein 2012, 200-201). Näin luokkien väliset ristiriidat voidaan tasapainottaa ilman väkivaltaista kumousta.2

Historia näyttää eräässä mielessä valinneen Bernsteinin kannan. Vallankumouksella ei näytä nykyisessä poliittisessa ajattelussa olevan paljoakaan sijaa. Jos vallankumouksesta edelleen haikaillaan, ei sitä voida tulkita välttämättömäksi edistykseksi, vaan vallankumouksen päämäärä, sen utopia on jokaisen poliittisen toimijan asetettava itse. Eikä tämän päämäärän saavuttaminen ole mitenkään varmaa. Arabikevään kaltaiset tapahtumat ovat jossain määrin palauttaneet vallankumouksen käsitteelle historiallista uskottavuutta, mutta toisaalta on vielä pitkä matka siihen, että vallankumouksesta haettaisiin jälleen innoitusta poliittiseen toimintaan. Mitä vallankumouksella sitä paitsi tavoiteltaisiin? Jos vallankumous merkitsee yhteiskunnallisten suhteiden uudelleenjärjestämistä, on meillä oltava näkemystä siitä, millaiset suhteet yhteiskuntaan on luotava. Juuri tämä meiltä toistaiseksi puuttuu. Risto Alapuro (2003, 560) tiivistää hienosti (joskin ehkä tarpeettoman pessimistisesti nykyisten varovaista optimismia luovien 2010-luvun tapahtumien valossa) vallankumouksen käsitteen tilan 2000-luvulla:

Yksiulotteisen temporalisaation lataus ei ole kadonnut vain 'vallankumouksesta', vaan veto on mennyt koko moderniteetilta tulevaisuuteen suuntautuneena aikakautena. Varmuuden historian liikkeestä on korvannut epävarmuus. On käynyt karvaasti ilmi, että yhteiskunnan muuttaminen on paljon mutkikkaampi asia kuin miltä se näyttää. Tulevasta tavoitellaan otetta sellaisilla käsitteillä kuin strategia ja kontingenssi, joilla ei ole mitään erityistä suuntaa ja jotka eivät johda minnekään erityisesti.

Totta on, että yhteiskunnan muuttaminen ei ole suoraviivaista edistystä parempaan, eikä ole vain yhtä vallankumousta joka veisi meidät tulevaisuuteen. Tämä ei siltikään tarkoita sitä, etteikö malleja nykyistä paremmista yhteiskunnista, utopioista, voitaisi hahmottaa. Näiden utopioiden konkreettisuus, so. riippuvuus nykyisyyden asettamista ehdoista on kuitenkin tunnustettava. Mahdollisuuksia ei voida luoda tyhjästä, vaan historia on jättänyt meille olosuhteet joiden puitteissa meidän on vaihtoehtomme kaavailtava. Vallankumous voidaan asettaa tavoitteeksi, mutta se, mihin vallankumouksella tähdätään ei ole yksiselitteistä. Oma utopian käsitteeni on siinä mielessä neutraali, että jokainen poliittinen ja yhteiskunnallinen liike voi asettaa oman utopiansa, eikä historialla ole olemassa vain yhtä suuntaa. Voimme kuitenkin keskustella siitä, millainen utooppinen päämäärä olisi kaikkein oikeudenmukaisin, tehokkain ja inhimillisten tarpeiden kannalta viisain.


Viitteet: 

1 Oletettua siksi, että Marx katsoi myös rauhanomaisen vallankumouksen olevan täysin mahdollinen. Vallankumouksen luonne on täysin olosuhteista riippuvainen. Erityisesti pisimmälle kehittyneissä kapitalistissa maissa, joissa vallankumouksen olisi ensisijaisesti tapahduttava, rauhanomainen kumous voisi Marxin mukaan olla mahdollinen. Ks. esim. Marx 1962.

2 Bernsteinin näkemystä luokista voidaan kritisoida uudemman marxilaisen luokkatutkimuksen pohjalta. Esimerkiksi Richard Gunnin mukaan luokka ei ole joukko yksilöitä vaan, kuten pääomakin (Marx 1974, 685), yhteiskunnallinen suhde. Tämä suhde syntyy työn ja pääoman välisestä ristiriidasta, riistosuhteesta (jossa työ on ”in-and-against capital”, siis pääoman luoja, mutta myös sen kanssa konfliktisuhteessa, ks. Holloway 2003), joka ilmenee luokkataisteluna (Gunn 2009). Luokan käsite sisältää luokkataistelun käsitteen. Luokilla on sisäinen, olemuksellinen suhde, jossa toinen katoaa toisen kadotessa. Luokkien olemassaolo perustuu niiden väliseen konfliktiin ja ristiriitaan. Luokka yhteiskunnallisena suhteena ei sijoita yksilöitä siististi sosiologisiin luokkakategorioihin, vaan tämä suhde lävistää jokaisen yksilön erikseen. Osa yksilöistä voi saada yhteiskunnassa ristiriitaisen position, jossa pääoman ja työn suhde on heidän elämissään enemmän tai vähemmän tasapuolinen. Ajatellaan vaikkapa nykyisiä prekariaatteja (esimerkiksi yrittäjiksi pakotettuja), joiden luokkapositio ei ole mitenkään puhdas, ja joka määrittyy työn ja pääoman suhteissa hyvinkin ristiriitaiseksi. Marxilainen luokkakäsite ei ole olemuskäsite vaan suhdekäsite. Tämän analyysin valossa bernsteinilainen näkemys luokista näyttäytyy kummallisena. Aivan kuin luokkia voisi olla ilman luokkaetuoikeuksia ja luokkakonfliktia. Vaikka luokkasuhde saataisiinkin tasapainoiseksi, on luokkasuhteeseen kätkeytyvä riisto- ja konfliktisuhde kaikesta huolimatta olemassa, mikä tarkoittaa sitä, että tätä tasapainoa on pidettävä yllä jatkuvalla kamppailulla. Pohjoismainen hyvinvointivaltio sekä luokkasopu porvariston ja työväestön kesken vaati työväestöltä jatkuvaa järjestäytymistä ja kamppailua saavutettujen etujen puolustamiseksi sekä lisäetujen tavoittelemiseksi (ks. esim. Uljas 2012).


Lähteet:

Alapuro, Risto (2003): ”Vallankumous”. Teoksessa Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Toim. Matti Hyvärinen, Jussi Kurunmäki, Kari Palonen, Tuija Pulkkinen & Henrik Stenius. Tampere: Vastapaino. 519-568.

Bernstein, Eduard (2012): Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät. Suom. A. Tarjanne. Tampere: Sosialismi.net.

Gunn, Richard (2009): ”Teesejä luokasta”. http://www.megafoni.org/teeseja-luokasta/

Holloway, John (2003): ”In the Beginning Was the Scream”. Teoksessa Revolutionary Writing. Common Sense Essays in Post-Political Politics. Toim. Werner Bonefeld. Autonomedia.

Marx, Karl (1962): ”La Liberté Speech”.

Marx, Karl (1974): Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Osa 1: Pääoman tuotantoprosessi. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Uljas, Päivi (2012): Hyvinvointivaltion läpimurto. Helsinki: Into.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Uusin julkaisuni

Vasemmistofoorumin julkaisun Perusteen uusi numero on ilmestynyt. Se sisältää myös allekirjoittaneen tekstin Erik Olin Wrightin teoksesta Envisioning Real Utopias (2010).