sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Ernst Blochin luonto


Porvarillisessa utopia-ajattelussa utopia koski pelkästään ihmisyhteiskuntia eikä sillä ollut mitään kosketusta luontoon. Tämä on Ernst Blochin mielestä virhe. Luonto ymmärrettiin pelkästään teknologisen manipulaation kohteeksi annettuna. Luonnolla ei ollut merkittävää autonomiaa ihmisen toimintaan nähden. Luonto ymmärrettiin hallinnan kohteena olevana tosiasiallisuutena. Bloch käyttääkin porvarillisesta luontokäsityksestä latinankielisiä termejä natura naturata ja natura dominata. 1800-luvun lopulla fysiikka kuitenkin ajautuu kokonaan uuteen vaiheeseen irrottautuessaan Newtonin fysiikasta. Fysiikan kehityksessä koetaan merkittävä historiallinen katkos. ”Termodynamiikka, suhteellisuusteoria ja tilastollinen fysiikka ovat ne perustutkimuksen muodot, jotka tämä uusi katkos fysiikan historiassa saa. Tämä katkos tapahtuu kuten sanottu 1800-luvun lopulla ja jalostuu tänä päivänä. Ydinkohta on newtonilaisen mekaniikan kritiikki. Uusi fysiikka loukkaa luonnon statusta kiistattoman hidasliikkeisenä ja objektiivisena 'kivimuurina' ja notkistaa Newtonin mekaniikan” (Thomsen 1985, 54). Fysiikka näyttää kääntäneen selkänsä materialle ja keskittyneen teorianmuodostuksen loogiseen ja rationaaliseen kehittelyyn. Koko materian käsite näyttää joutuvan ongelmiin kun kaikkea voidaan manipuloida teoreettisesti.[1] (Thomsen 1985, 54.)


Bloch itse lähestyy luontoa aktiivisena luontosubjektina, natura naturansina. Moderni fysiikka joutuu jatkuvasti uudelleenkirjoittamaan itsensä, koska se välttelee tämän luontosubjektin aktiivisia impulsseja. Luonto ei ole vain passiivinen teoreettis-käytännöllisen manipulaation kohde, vaan myös itsessään aktiivinen ja luova. Tässä täytyy muistaa se, että myös ihminen on osa luontoa ja juuri ihmisessä luonnon aktiivisuus selkeimmin ilmenee. Modernin fysiikan kuva luonnosta epäinhimillistää luonnon ja siten myös poistaa luonnosta sen kaikkein aktiivisimman elementin. Luonnon epäinhimillistäminen merkitsee myös ihmisen epäluonnollistamista, inhimillisen subjektin ja luonnon erottamista toisistaan. Modernissa fysiikassa on unohdettu jalkojemme alla kokemamme konkreettinen luonto. Ihminen redusoidaan modernissa luonnontieteessä maailmankaikkeuden pölyhiukkaseksi. (Thomsen 1985, 54-55.)


Modernin luonnontieteen hengen voi mielestäni hyvin tiivistää Schopenhauerin (1991, 5) sanoihin:


Mittaamattomassa avaruudessa lukemattomia valaisevia palloja, joista jokaista kiertää tusina pienempää lainavaloista palloa, uumenissaan kuumaa, mutta ympärillään jähmettynyt, kylmä kuori, jonka homepeite synnyttää eläviä ja tiedoitsevia olentoja – siinä empiirinen totuus, todellisuus, maailma. Surkea on ajattelevan olennon asema, elämä jollakin noista äärettömässä avaruudessa epälukuisina ajalehtevista palloista tietämättä: mistä ja minne, vain yhtenä lukemattomista samanlaisista olennoista, jotka töykkivät, ahdistavat ja kiduttavat toisiaan – herkeämättä ja hetkessä syntyen ja kuollen – aluttomassa ja loputtomassa ajassa.


Ihminen on kylmän, jähmettyneen pallon homepeitteen synnyttämä olento, jonka olemassaololla ei ole mitään erityistä tarkoitusta tai tehtävää. Maailmankaikkeuden (ja modernin luonnontieteen) näkökulmasta ihmisellä ei ole mitään erityistä merkitystä. Luonnontiede kuitenkin unohtaa alkuperänsä, sen ihmisen kokemuksessa ilmenevän konkreettisen luonnon, josta luonnontieteellinenkin kuva maailmasta kumpuaa. Se unohtaa mesokosmoksen, ihmisen kokeman maailman. Kapitalistisessa yhteiskunnassa kuitenkin esoteerinen ”reunaluonnon” kuvaukset saavat kuitenkin jossain määrin väistyä profaanimman mesokosmisen luontonäkemyksen tieltä. ”Kun virranjuoksut eivät enää ole puhtaita luonnonilmiöitä, kun aivovammat (esim. maalareilla) eivät johdu pelkästään fysiologisista syistä, kun makro- ja mikrokosmisesti konstruoitujen jättikoneiden ja prosessien jätteet säilötään inhimilliseen maailmaan (ja niin kauan kuin nämä eivät välittömästi toteuta tieteenteoreettista syrjäyttämistä tosiasiallisesti tuhoamalla sen) – niin kauan tilanne on tämä, kapitalismin historiallinen materialismi pakottaa tiedemiehet osoittamaan kiinnostusta myös näitä asioita kohtaan” (Thomsen 1985, 55). Tieteellä on kosketuksena konkreettiseen todellisuuteen ja vain tämän konkreettisen todellisuusaspektin huomioiminen voi antaa oikean kuvan tieteestä.


Luonnon olemus näyttäisi Blochille olevan sen dynaamisessa subjektiudessa, siihen piilotetussa intentionaalisuudessa. Tämä luonnon sisältämä intentionaalisuus ilmenee myös ihmisessä: ”Sama (Että-)sysäys (Dass-Anstoss), joka saa kaivostyöläisen ylös sängystä, on Blochin mukaan ja uinuu luonnossa” (Thomsen 1985, 56). Juuri tätä intentionaalisuus luonnossa merkitsee.[2] Se merkitsee natura naturansia, luontoa luovana subjektina. Luonto sisältää oman logiikkansa, se sisältää omia tavoitteita ja dynamiikkoja, joita Bloch pyrkii natura naturans -käsitteen ohella hahmottamaan vanhoilla aristoteelisilla käsitteillä dynamei on (oleminen mahdollisuutena) ja entelek (tarkoitusmääräytyneisyys) (Thomsen 1985, 56). Luonto sisältää itsessään aktiivisuutta ja pyrkimystä, se ei ole vain passiivista materiaa. ”Bloch ei halua vain ihmisten tanssivan. Myös luonto liikkuu. Ja jos samaa kommunistista melodiaa soitetaan sekä luonnolle että ihmisille, ne voivat svengata yhdessä” (Thomsen 1985, 56).


 
Viitteet:

1. Tämän huolen oli esittänyt jo Lenin teoksessaan Materialismi ja empiriokritisismi, jossa hän syyttää erityisesti Ernst Machin fenomenalismin kannattajia pyrkimyksestä kumota materialismi idealismin hyväksi George Berkeleyn subjektiivisen idealismin tapaisella argumentoinnilla (Lenin 1957, 11-15).

2. Olen tarkastellut marxilaisen materialismikäsitystä Daniel C. Dennettin (1997) intentionaalisuuden valossa artikkelissani Elävä aine: Evald Iljenkovin ja Daniel C. Dennettin filosofioiden yhtymäkohtia (2011). Väitän, että ajatus luonnon aktiivisesta roolista voidaan käsittää parhaiten dennettiläisen intentionaalisen näkökulman kautta. Marx esitti ajatuksen materian aktiivisuudesta vedotessaan Epikuroksen deklinaation käsitteeseen jo väitöskirjassaan (2008), mutta erityisesti Iljenkovin spinozistinen muotoilu materian aktiivisuudelle mahdollistaa marxilaisen materialismin kytkemisen moderniin evolutionääriseen mielenfilosofiaan. 



Kirjallisuus:

Dennett, Daniel C. (1997). Miten mieli toimii. Suom. Leena Nivala. Porvoo: WSOY.

Lakkala, Keijo (2011): ”Elävä aine: Evald Iljenkovin ja Daniel C. Dennettin filosofioiden yhtymäkohtia”. Julkaisussa Verkkolehti Revalvaatio [online]. [Viitattu: 29.4.2012]. Saatavilla www-muodossa: http://www.revalvaatio.org/wp/keijo-lakkala-elava-aine/.

Lenin, V.I. (1957): ”Materialismi ja empiriokritisismi. Arvostelevia huomautuksia eräästä taantumuksellisesta filosofiasta”. Teoksessa V. I. Lenin, Teokset 14. Petroskoi: Karjalan ASNT:n Valtion Kustannusliike. 5-356.

Marx, Karl (2008): Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero. Suom. Jukka Heiskanen. Jyväskylä: Minerva Kustannus.

Schopenhauer, Arthur (1991): Pessimistin elämänviisaus. Suom. Sirkka Salomaa. Juva: WSOY. 

Thomsen, Hans Jørgen (1985): ”Luonto ja utopia”. Suom. Keijo Rahkonen. Teoksessa Ernst Bloch, Utopia, luonto, uskonto. Toim. Keijo Rahkonen & Esa Sironen. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto. 42-58.


Ei kommentteja: