tiistai 31. tammikuuta 2012

maanantai 30. tammikuuta 2012

Haavistosta

"Tähti, elävän ihmisen spektakulaarinen representaatio, keskittää tämän banaalisuuden keskittämällä itseensä mahdollisen roolin kuvan. Tähteys tarkoittaa erikoistumista näennäisesti elettyyn; tähti on samaistumisen kohde, jonka lattean näennäiselämän on korvattava niitä sirpaloituneita tuotannollisia erikoistumisia, jotka todella eletään. Tähtien tehtävänä on näytellä erilaisia elämäntapoja ja yhteiskuntanäkemyksiä, joiden väitetään olevan vapaasti toteutettavissa maailmanlaajuisesti. He ruumiillistavat yhteiskunnallisen työn saavuttamattomissa olevan tuloksen dramatisoimalla sen sivutuotteet, jotka siirretään maagisesti sen yläpuolelle ja sen päämääräksi: vallan ja lomat, päätöksenteon ja kulutuksen, jotka ovat keskustelua vailla olevan prosessin alku ja loppu. Täällä valtiovalta henkilöityy näennäistähtenä; tuolla kulutuksen tähti kalastelee ääniä päästäkseen elettyä hallitsevaksi näennäisvaltiaaksi. Mutta aivan kuten tähden toiminta ei ole todella maailmanlaajuista, se ei myöskään todella vaihtele." (Debord, "Spektaakkeliyhteiskunta", s. 60-61.)




Totuusradiossa

Allekirjoittanut Radio Moreenin Totuusradiossa tänään kello 22.00.

"Liekö materia kirjaimellisesti mieletöntä? Vai olemmeko mielinemme sittenkin vain tyhjiössä kimpoilevien hitusten kokoelmia? Jos, niin mitä tämä oikeastaan voisi edes tarkoittaa?

“Vain” lienee filosofian vaarallisimpia sanoja, mistä voitte vakuuttua kuuntelemalla Keijo Lakkalan alustuksen aiheesta miten ymmärtää ainetta elävänä ja aktiivisena. Alustus kuultiin lauantaina 28.1. kulttuurikahvila Hertan kevään ensimmäisessä Psykokahvilassa, joka on toistuva ja kaikille avoin laveasti ottaen mielenfilosofinen keskustelutapahtuma."

tiistai 24. tammikuuta 2012

maanantai 16. tammikuuta 2012

Habermas ja kriisit

Jürgen Habermasin Legitimation Crisis -teoksessa esitettyjä (1976) käsitteellistyksiä yhteiskunnallisista kriiseistä voidaan hyödyntää heuristisesti myös kriisien ja siitä syntyvien mahdollisuuksien teoretisoinnissa. Habermas esittää kaksi tapaa hahmottaa yhteiskunnalliset kriisit: lääketieteellinen ja dramaturginen. Lääketieteellinen kriisikäsite kohtelee yhteiskuntaa kuin toimijalle ulkoista potilasta. Kun yhteiskunta ei kykene saavuttamaan päämäärätilaansa (Sollzustand) – normaalia, tervettä tilaansa – voidaan sitä kutsua sairaaksi yhteiskunnaksi. Lääketieteellinen kriisikäsite ei ota huomioon laisinkaan sitä, kuinka potilas itse tilansa kokee. Lääketieteellinen kriisikäsite käsittelee yhteiskuntaa pelkästään objektiivisesti sen kannalta kuinka se kykenee hoitamaan erilaisia sille kuuluvia (taloudellisia, integroivia, adaptatiivisia ja jatkuvuutta ylläpitäviä) tehtäviä. Kuitenkin myös yhteiskunnan subjektiivisen aikalaiskokemuksen merkitys täytyy huomioida kriisikäsitteen muotoilussa. Kriisin käsitettä ei voida Habermasin mielestä erottaa kriisin läpikäyvästä subjektista. Kriisi on kriisi vasta kun se on normatiivisesti ja subjektiivisesti sellaiseksi koettu. Lääketieteellisen kriisimetaforan puutteellisuus tulee selvimmin ilmi kun vertaamme sitä dramaturgiseen kriisikäsitteeseen. Habermasin mukaan klassisessa estetiikassa aina Aristoteleesta Hegeliin kriisi on merkinnyt uskollisen prosessin käännekohtaa. Yhteiskunnan toiminta- ja persoonallisuusrakenteet ajautuvat sisäisiin ristiriitoihin, jotka voivat kulminoitua jopa katastrofaalisiksi konflikteiksi. Normit ajautuvat konfliktiin ja identiteetit hajoavat, ellei niitä kyetä yhdistämään uusiksi normeiksi ja identiteeteiksi. Klassisen tragedian kriisikäsitteen vastinpari voidaankin löytää pelastushistorian ajatuksesta löydettävässä kriisikäsitteestä. Tämä ajatuskuvio yleistyi evolutionäärisissä yhteiskuntateorioissa 1800-luvulla 1700-luvun historianfilosofioiden kautta. Vasta Marx kuitenkin kehitti ensimmäisen sosiaalis-tieteellisen käsitteen systeemisestä kriisistä. Habermasin pyrkimyksenä on kuitenkin näiden kriisikäsitteiden sijasta muotoilla uusi, sosiaalis-tieteellisesti käyttökelpoinen kriisikäsite, joka ei kantaisi turhaa mukanaan marxilaisen dogmatismin taakkaa. (Habermas 1976, 1-2.)



Habermasin keskeisenä heijastelupintana kriisikäsitteensä muotoilulle toimii systeemiteoreettinen ajatus kriisistä, jolla oli pitkään vahva asema yhteiskuntatieteissä. Systeemisen kriisiteorian mukaan kriisit ilmaantuvat silloin kun sosiaalisen systeemin rakenteet tarjoavat vähemmän mahdollisuuksia ongelmien ratkomiseen kuin on systeemin olemassaololle tarpeellista. Kriisit nähdään pysyvinä häiriöinä systeemisen integraation prosessissa. Tällainen käsitys kuitenkin keskittyy systeemin ja sen ympäristön välisiin ongelmiin ja jättää sisäiset syyt systeemisen kontrollin puutteelle käsittelemättä. ”Kriisejä eivät tuota pelkät satunnaiset muutokset ympäristössä, vaan rakenteelliset systeemi-imperatiivit, jotka ovat keskenään yhteensopimattomia, ja joita ei voida hierarkisesti integroida” (Habermas 1976, 2).1 Rakenteelliset ristiriidat voidaan kuitenkin Habermasin mukaan identifioida vasta kun kykenemme spesifioimaan sellaiset rakenteet, jotka ovat välttämättömiä systeemin olemassaololle. Tällaiset olemukselliset rakenteet täytyy hänen mielestään kyetä erottamaan sellaisista systeemisistä elementeistä, jotka voidaan vaihtaa, ilman että systeemi menettää identiteettiään. Tähän ei systeeminen yhteiskuntateoria kuitenkaan pysty, sillä sen teoreettinen kieli ei kykene tarpeeksi selvästi erottamaan sosiaalisten systeemien rajoja ja pysyvyyttä. (Habermas 1976, 2-3.)



Organismeilla on selkeät spatiaaliset ja temporaaliset rajansa, ja niiden olemassaolon jatkuvuutta määrittävät tietyt arvopäämäärät (Sollwerte). Sosiaaliset systeemit sitä vastoin voivat asettaa itsensä hyperkompleksiseen ympäristöön muuttamalla joko systeemisiä elementtejään, arvopäämääriään tai molempia saavuttaakseen uuden kontrollin tason kohtalostaan. Mutta silloin kun systeemit pyrkivät ylläpitämään itseään sekä ulkoisia rajojaan että rakenteellista jatkuvuuttaan (Bestand), hämärtyy myös niiden identiteetti. Sama systeeminen modifikaatio voidaan nähdä Habermasin mukaan sekä oppimisprosessina ja muutoksena kuin prosessin hajaantumisena ja systeemin romahtamisena.2 Sitä, siirrytäänkö tässä suoraan uuteen systeemiin vai järjestyykö vanha systeemi ainoastaan uudelleen, ei voida Habermasin mukaan etukäteen määrittää. Kaikkea systeemistä modifikaatiota ei kuitenkaan tule tulkita kriisiksi. Kriiseiksi systeemiset muutokset tulee määrittää vasta kun objektiivinen systeeminen modifikaatio sellaiseksi subjektiivisesti koetaan. Vasta kun yhteiskunnan jäsenet kokevat muutokset kriittisiksi olemassaolon jatkuvuudelle ja tuntevat sosiaalisen identiteettinsä olevan uhattuna, voimme puhua kriiseistä. Häiriöt systeemisessä integraatiossa ovat kriisitekijöitä vasta kun sosiaalinen integraatio on vaarassa, vasta kun normatiivisten rakenteiden konsensuaaliset perustat ovat niin heikentyneitä, että yhteiskunta ajautuu anomiseen tilaan. Myös sosiaalisilla systeemeillä on Habermasin mukaan identiteetit ja ne voivat myös aivan hyvin menettää ne. Historioitsijat ovat hänen mukaansa kykeneviä erottamaan toisistaan valtion vallankumoukselliset muutokset tai imperiumin rappiot pelkistä rakenteellisista modifikaatioista. Vallankumoukset kykenevät kyseenalaistamaan systeemin identiteetin, ne kykenevät katkaisemaan ja uudelleentulkitsemaan tradition. Tästä perspektiivistä katsottuna sosiaalinen systeemi on menettänyt identiteettinsä heti kun myöhemmät sukupolvet eivät enää tunnista itseään heitä edeltäneestä traditiosta. (Habermas 1976, 3-4.)



Vaikka subjektiivista ulottuvuutta kaivataankin kriisin tunnistamiseksi, voivat ihmiset myös Habermasin mukaan tulkita oman tilanteensa väärin. Ongelmaksi muodostuu se, kuinka voidaan erottaa toisistaan pelkkä kriisi-ideologia valideista kriisikokemuksista? Kriiseillä on myös objektiivinen puolensa, joka liittyy yhteiskunnallisiin ohjausongelmiin, joihin myös kulttuuriset identiteettikriisit ovat tiukasti kiinnittyneinä. Vaikka subjektit eivät yleensä olekaan tietoisia niistä, aiheuttavat ohjausongelmat toissijaisia ongelmia, jotka kyllä vaikuttavat heidän tajuntaansa määrätyllä tavalla sosiaalisen integraation vaarantumisen kautta. Habermas kysyy: mistä nämä ohjausongelmat sitten nousevat? Sosiaalis-tieteellisen kriisikonseption on kyettävä uskottavasti ottamaan haltuun sosiaalisen ja systeemisen integraation väliset yhteenkietoutumiset. Sosiaaliset systeemit koskevat elävien, konkreettisten yksilöiden intersubjektiivista elämismaailmaa, jonka mielekkyyttä systeemiset häiriöt rikkovat. Habermas pyrkiikin ”systeemin” ja ”elämismaailman” käsitteillään tarttumaan yhteiskunnallisten kriisien subjektiivis-objektiiviseen dynamiikkaan, jossa systeemitason häiriöt tuottavat kriisikokemuksia myös symbolisesti jäsennetyssä kulttuurisessa elämismaailmassa. (Habermas 1976, 4.)



Uskoakseni voin nyt täsmentää käyttämääni apokalypsiksen käsitettä tarkemmin. Apokalypsissa on kyse historiallisesti käänteentekevästä kriisistä, joka on yht’aikaa sekä objektiivinen että subjektiivinen. Objektiivinen se on siksi, että kyseessä yhteiskunnan funktionaalinen epäonnistuminen, jossa systeemi ei kykene ratkaisemaan sisäisiä (taloudellisia) eikä ulkoisia (ekologisia) kriisejään. Subjektiivinen se on siksi, että apokalypsissä on kysymys aina myös rappion, tuhon ja epävarman tulevaisuuden kokemuksista. Kriisiyhteiskunnassa elävät ihmiset kokevat elämänsä jatkuvasti epävarmaksi, ovat ahdistuneita tulevaisuudesta ja hakevat epätoivoisesti tälle kompleksiselle prosessille syyllisiä. Tästä seuraa pahimmillaan pelkkää reaktiivista sulkeutuneisuutta rasistisine, homofobisine ja seksistisine ilmiasuineen. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa tapa hahmottaa kriisistä koituvia uhkia ja mahdollisuuksia. Voimme todeta nykyisen systeemin, kapitalismin, ajautuneen ennennäkemättömiin kriiseihin, joiden ratkaiseminen näyttää kapitalismin puitteissa äärimmäisen haastavalta. Voimme myös todeta, ettei yhteiskunnallisen elämän tarvitsisi olla tällaista. Voimme alkaa hahmottamaan vaihtoehtoja, uusia systeemisiä ratkaisuja, jotka tarjoaisivat vakaammat, turvallisemmat ja tasa-arvoisemmat sosiaalisen kanssakäymisen puitteet. Tarvitsemme toisenlaista yhteiskuntaa.