tiistai 8. marraskuuta 2011

Utooppinen locus ja horisontti. Utopiatutkimuksen metodologiasta

Darko Suvinin (1997, 124) mukaan utopiatutkimuksessa on olemassa kaksi toisiinsa kytkeytyvää, mutta painotuksiltaan erilaista suuntausta. Ensimmäinen suuntauksista tutkii utopioita lähinnä kirjallisuuden genrenä, toinen puolestaan käsittelee todellisia utopiayhteisöjä ja utooppisia liikkeitä sosiologian ja historiantutkimuksen menetelmin. Kolmanneksi ryhmäksi näiden väliin Suvin (1997, 125) laskee ”filosofisen” utopiatutkimuksen, jonka kiinnostus on utopioiden aatehistoriassa ja poliittisessa teoriassa. Oma tutkimukseni lukeutuu väistämättä kolmanteen ryhmään. Näille ryhmille ei kuitenkaan ole olemassa mitään yhtenäistä metodologiaa, joka sitoisi eri näkökulmat yhtenäiseksi teoriaksi. Tämän puutteen Suvin (1997, 126) pyrkiikin korjaamaan ehdottamalla joitain kaikille ryhmille yhteisiä tutkimusvälineitä, joka voisi taata tutkimuksen yhteisten linjojen mahdollisuuden.



Utopiatutkimuksen ongelmat liittyvät Suvinin (1997, 126) siihen, että ne haluamattaan tulevat kieltäneeksi utopiat. Utopioita käsitellään dogmaattisina, suljettuina ja staattisina, vaikka kaikki utopiat eivät edes ole olleet sellaisia. Löytyy pikemminkin paljon evidenssiä myös sen puolesta, että myös avoimia ja dynaamisia utopioita on ollut. Tästä Suvin (1997, 126) eritteleekin kaksi teoreettista utopiamallia: avoin ja suljettu utopia. Sille, että utopiat nähdään väistämättä suljettuina ja staattisina, ei hänen mukaansa ole teoreettisia (eikä edes lähdemateriaaliin, utooppisiin teksteihin sidottuja) perusteita (Suvin 1997, 127). Ja vaikka kaikki utooppiset tekstit olisivat esittäneetkin staattisen ja suljetun kuvan ihanneyhteiskunnista, ei tämä tarkoittaisi sitä, että utopiat olisi välttämättä nähtävä sellaisina. Utopia käsitteenä ei Suvinille (1997, 127) merkitse niinkään ontologista kuin epistemologista kategoriaa. Utopia merkitsee hänelle ajatuskoetta. Erityisesti kaunokirjalliset utopiat olivat täydellisyyden kuvittelemisen heuristisia välineitä. Utopia merkitsee filosofisofisesti pikemminkin metodia kuin ontologista tilaa, jolloin sitä ei voida realisoida, ainoastaan soveltaa (Suvin 1997, 128). Voitaisiin sanoa, että utopia on metodi, jonka avulla mahdollisia maailmoja voidaan kuvitella. Se on metodi, joka mahdollistaa vaihtoehtojen ajattelemisen. Vaikka utooppiset tekstit ovatkin formaalisti suljettuja, ovat ne temaattisesti avoimia: ne pakottavat lukijaa reflektoimaan omaa topostaan (Suvin 1997, 128).


Avoimen ja suljetun utopian tarkastelussaan Suvin (1997, 130) erottelee kaksi näkökulmaa. Toinen näkökulmista tarkastelee utopiaa paikkana/tilana (utopian locus) ja toinen näkökulma puolestaan tulkitsee utopian horisonttina (utopian horizon). Marxilaisessa traditiossa kysymystä utopiasta ei voida erottaa kysymystä kommunismista, joka näyttäisi rinnastuvan kiinnostavalla tavalla Suvinin asettamiin näkökulmiin. Marx ja Engels määrittelevät kommunismin Saksalaisessa ideologiassa (1970, 30) seuraavasti: ”Kommunismi ei ole meille olotila, joka on pystytettävä, ihanne, jota kohden todellisuuden on suuntauduttava. Me kutsumme kommunismiksi todellista liikettä, joka tekee lopun nykyisestä olotilasta. Tämän liikkeen ehdot ovat nykyisin olemassaolevien edellytysten luomat”. Eräässä toisessa kirjoituksessaan Engels (1970, 70) määrittelee kommunismin opiksi ”proletariaatin vapautumisen ehdoista”. Kommunismi näyttäisi siis merkitsevän marxilaisuudessa ennen muuta utooppista vapautumisen horisonttia kuin määrättyä locusta.


On aivan selvää, mitä kommunismin ei tulisi olla. Sen tulee poistaa sota, riisto ja valtiokoneisto. Konkreettisempia sisällöllisiä määreitä kommunismille ei juuri anneta. Kommunismin positiiviset kuvaukset näyttävät tiivistyvän sen globaalisuuteen ja sen intentioon lopettaa inhimillinen vieraantuminen yksityisomistuksen poistamisen kautta. Kapitalistinen tuotantotapa on tehnyt ihmisistä maailmanhistoriallisia yksilöitä, mikä tekee mahdottomaksi kommunismin paikallisen toteuttamisen (Marx & Engels 1970, 29). Vieraantumisen lakkaaminen kommunismissa puolestaan merkitsee ihmisen olemuksen ja hänen olemassaolonsa (hänen potentiaaliensa ja niiden objektivoitumien) välistä sopusointua. Vieraantuminen on kapitalismille ominainen patologia, joka on seurausta paitsi yksityisomistuksesta (Marx 1973, 63-81, ks. myös Oizerman 1976 & Heiskanen 2001, 75-82), niin myös työnjaosta, joka liittyy lähinnä tuotannon ja siten tavarantuotannon tehostamiseen. Työnjako kaventaa ja yksiulotteistaa ihmistä. Työprosessin pilkkominen osiinsa merkitsee sitä, että yksittäisen ihmisen kädenjälki näkyy yksittäisessä tuotteessa yhä vähäisempänä. Kun työn tuote vielä yksityisomistuksen nimissä anastetaan työntekijältä vain kasautuakseen pääomaksi, kasvaa ihmisen olemuksen ja hänen olemassaolonsa välinen kuilu yhä syvemmäksi. Sitä vastoin ”kommunistisessa yhteiskunnassa, jossa kenelläkään ei ole mitään yksinomaista toimintakehää, vaan kukin voi täydellistyä mille alalle tahansa, yhteiskunta sääntelee yleistä tuotantoa ja juuri sen kautta luo mahdollisuuden tehdä tänään tätä, huomenna tuota, aamupäivällä metsästää, iltapäivällä kalastaa, illalla hoidella karjaa ja syönnin jälkeen kritisoida, aivan kuten mieleni tekee, ilman että olisin aina metsästäjä, kalastaja, paimen tai kriitikko” (Marx & Engels 1970, 28). Kommunismi merkitsee siis utooppista horisonttia, jonka intentiona on mahdollistaa inhimillisten kykyjen täysi kukoistus yksityisomistuksen lakkauttamisen keinoin. Kommunistinen horisontti merkitsee yhteiskunnallisesti työläisen ja hänen työnsä (ymmärrettynä vastoin palkkatyötä yleisenä inhimillisenä potentioiden aktualisaation prosessina) välistä sopusointua. Kommunismi ei ole valmiiksi määrätty locus.

Marxilaisen traditioon sisältyvää utopismia tulee siis tarkastella teoriaan sisältyvänä vapautumisen utooppisena horisonttina. Tämä näyttää myös liittyvän tiiviisti valistuksessa tapahtuneeseen muutokseen, jossa tilalliset utopiat muuttuivat tulevaisuuteen suuntautuneiksi ajallisiksi utopioiksi. Toisaalta Suvinin (1997, 130) mukaan myös klassisten utopistien teksteissä on nähtävissä sekä utooppisen locuksen että utooppisen horisontin tunnuspiirteitä. Apukäsitteikseen Suvin (1997, 130) valitsee orientaation ja mahdollisen maailman käsitteet. Ernst Blochiin vedoten Suvin (1997, 130) väittää, että esimerkiksi Platonin utopia on vain näennäisesti paikkaan, topos ouraniokseen (taivaalliseen tilaan, Platonin ideamaailmaan) sidottu utopia. Olennaisempaa Platonin filosofiassa on Suvinin mukaan kuitenkin sen tapa orientoitua edessä siintävään parempaan maailmaan (Suvin 1997, 131), maailmaan, joka osoittaa vallitsevan maailman epätäydellisyyden ja puutteellisuuden. Utooppisen ajattelun kohdalla onkin Suvinin (1997, 131) mielestä jopa niin, ettei locus, johon utooppinen horisontti suuntautuu, ole lopullinen ja määrätty. Utooppinen ajattelu suuntautuu imaginaariseen tilaan, jota mitataan arvon kautta ja arvona (kvaliteetti) pikemminkin kuin etäisyytenä (kvantiteetti) (Suvin 1997, 131).


Kaiken yllä esitetyn pohjalta voidaankin kehitellä merkityksellisen utooppisen liikehdinnän välttämättömät elementit: (1) toimija (agent), joka liikkuu ja (2) imaginaarinen tila, jossa toimija liikkuu. Imaginaarinen tila puolestaan sisältää itsessään kolme elementtiä: (a) paikka, jossa toimija liikkuu, hänen locuksensa, (b) horisontti, johon toimija suuntautuu ja (c) orientaatio, locuksen ja horisontin yhdistävä vektori. Horisontille olemuksellista on se, että se muuttuu jatkuvasti toimijan liikkeiden, tämän locuksen mukaisesti. Orientaatio puolestaan voi locuksen muutoksista huolimatta pysyä halun ja kognition vakiona. Näiden käsitteiden lisäksi utooppinen ajattelu tarvitsee mahdollisten maailmojen konseption. Utooppisen fiktion traditioon kuuluvat tekstit rakentavat empiiriselle todellisuudelle analogisen mahdollisen maailman. Vertailukohdaksi voidaan tässä yhteydessä ottaa Ernst Blochin oman ontologiansa analogiana käyttämä riemannilainen relatiivinen fysiikka, joka perustui ajatukselle, että avaruus on kausaalisesta riippuvainen materiasta, jolloin se myös muuttuu materian liikkeiden mukaisesti. Avaruus ei ole staattinen ja homogeeninen, vaan muuttuvan materiaalisen prosessin vaikutuksen alainen. Myös historiallinen locus on riippuvainen historiallisen materian liikkeistä. (Suvin 1997, 131-133.)

Suvinin teoretisointi mahdollistaa neljän erilaisen utopiakäsityksen erittelyn. Ensimmäinen korostaa horisontin ylivaltaa locukseen nähden (formalisoiden: H > L). Locus ei ole vain yhtenevä horisontin kanssa, vaan ne myös vuorovaikuttavat toisiinsa. Tätä asetelmaa voimme kutsua avoimeksi, dynaamiseksi utopiaksi. Toisessa utopiakäsityksessä locus nielaisee horisontin (L = H tai L > H). Tällaisessa utopiassa muutokselle ei näytä olevan sijaa, mikä tekee siitä dogmaattisen, staattisen ja suljetun utopian (esimerkkinä voidaan käyttää Campanellan Aurinkovaltiota). Kolmas mahdollinen utopiakäsitys, heterotopia (L (H = 0)), näkee locuksen ja horisontin täysin identtisinä, horisonttia uuden syntymiselle ei kertakaikkiaan ole. Neljäs ja viimeinen utopiakäsityksen tyyppi korostaa utooppista horisonttia locuksen kustannuksella (H (L = 0)). Tällainen utopiakäsitys on tyypillistä kaikille abstrakteille yhteiskunnallisille pohjapiirroksille ja toteutumattomille utooppisille ohjelmille. Tällaiset utopioita voidaan kutsua abstrakteiksi tai ei-narratiivisiksi utopioiksi. Tätä utopiatyyppiä ei voi esiintyä fiktiivisissä utopioissa, joissa esiintyy aina jonkinlainen narratiivi. (Suvin 1997, 133-134.)


Kirjallisuus:


Engels, Friedrich (1970). Kommunismin periaatteet. Teoksessa Karl Marx & Friedrich Engels, Valitut teokset 1. 70-84.


Heiskanen, Jukka (2001). Ihmisen vieraantuminen luonnosta. Teoksessa Marx ja ekologia. Toim. Jukka Heiskanen. Helsinki: TA-Tieto/Demokraattinen Sivistysliitto. 60-92.


Marx, Karl (1973). Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Moskova: Kustannusliike Edistys.


Marx, Karl & Friedrich Engels (1970). Feuerbach. Materialistisen ja idealistisen katsantokannan vastakkaisuus (”Saksalaisen ideologian” 1. luku). Teoksessa Karl Marx & Friedrich Engels, Valitut teokset 1. Moskova: Kustannusliike Edistys. 10-69.


Oizerman, T. I. (1976). Marxin ”Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset” ja niiden tulkinnat. Helsinki: Kansankulttuuri.


Suvin, Darko (1997). Locus, Horizon, and Orientation: The Concept of Possible Worlds as a Key to Utopian Studies. Teoksessa Not Yet: Reconsidering Ernst Bloch. Ed. Jamie Owen Daniel & Tom Moylan. London/New York: Verso. 122-137.

Ei kommentteja: