torstai 15. syyskuuta 2011

Muistiinpano Blochin Raamattu-tulkinnasta


Blochin teoksissa esiintyvä uskonnollinen kielenkäyttö viittaa hänen erityiseen tapaansa lukea Raamattua. Esa Sironen (1985, 67) esittää Blochin löytävän Raamatusta maanalaisen rakenteen, joka ei ole kauniin yhtenäinen, joka ei tule kovinkaan usein esille tekstin pinnalla. Bloch kuitenkin löytää Raamatun tekstistä jälkiä, jotka vievät tämän maanalaisen rakenteen äärelle. Blochille Raamatun todellinen alku ei ole sama kuin sen toimituksellinen alku. Blochille Raamatun alku ei ole luomiskertomuksessa tai kertomuksessa Abrahamista ja hänen pojistaan, vaan pikemminkin exoduksessa, juutalaisten kapinassa ja paossa Egyptin orjuudesta. Mooseksen välityksellä kiivaasta vuorijumala Jahvesta muuttuu kokonaan uudenlainen, vapautuksen ja luvatun maan Jumala. Tämän jumalakuvassa tapahtuneen käänteen Bloch panee erityisen tarkasti merkille, koska se antaa hänelle uskonnon sisäisen mittapuun Jumalalle. Juutalaisten pako Egyptistä onnistuu vapauttavan Jumalan avulla ja juutalaiset pääsevät asettumaan aloilleen. ”Pitkä marssi erämaan halki onnistui, mutta perillä luvatussa maassa asiat menivätkin huonosti. Maan yksityisomistus tuotti ennen pitkää herra ja renki -suhteita, luokkayhteiskunnan, sille ominaisine jännityksineen” (Sironen 1985, 68). Raamatun profeetat kuitenkin vaativat luokkayhteiskunnan purkamista. He vaativat paluuta heimoyhteiskunnan yksinkertaiseen elämään ilman köyhiä ja rikkaita. On kiinnitettävä huomiota siihen, että profeettojen julistus koskee nimenomaan tämänpuoleista elämää, tämänpuoleisen yhteiskunnan järjestämistä. Blochin käsittelyssä muotoutuu tällä tavoin köyhien ja profeettojen Raamattu. ”Ei ole näin ollen ihme, että Raamatusta ja myös erityisesti Vanhasta testamentista tulee myöhemmin, varsinkin 1400- ja 1500-lukujen euroopplaisissa talonpoikaiskapinoissa suoranainen poliittinen orientoitumiskirja” (Sironen 1985, 68). Raamatusta muodostuu työtätekevän luokan kapinakirja. (Sironen 1985, 67-68.)



Raamatussa kapinoidaan paitsi maallisia herroja, niin myös itse taivaallista Herraa vastaan. Juuri itse Jumalaan kohdistuviin yhteenottoihin viittaavista kohdista Bloch koettaa löytää Raamatun maanalaisia rakenteita. Esimerkiksi Jaakobin paini Jumalan kanssa ja siitä seuraava Jaakobin siunaaminen viittaavat siihen, että pelkkää nöyrää alistumista Jumalan edessä ei palkita, vaan myös kapina ja pystypäin käynti ovat palkitsemisen arvoista. Tässä Jumala näyttääkin vapauttavat kasvonsa. Jaakobin ohella toinen esimerkki Jumalaa vastaan kapinoivasta ihmisestä on Job. Bloch näkee juuri Jobissa kaipuun uuteen exodukseen. Job ei voi käsittää Jumalaa, joka sallii ihmisten kärsiä. Hän asettuu ihmisenä Jumalaa vastaan. Jumala ei kuitenkaan kapinoinnista piittaa, vaan kysyy Jobilta, että missä tämä oli kun hän loi maailman viitaten näin oikeuteensa toimia luomassaan maailmassa kuten haluaa. Jumala ”puhuu fyysikkona, hyvän ja pahan tuolla puolen” (Sironen 1985, 70). Job nöyrtyy näennäisesti Jumalan edessä todeten kuitenkin lunastajansa elävän (ks. Job 19:25-27). Avoimeksi jää kuitenkin, että kuka tämä lunastaja oikeastaan on? Blochin mielestä nykyinen Jumala, jota vastaan Job on juuri käynyt, se ei voi olla, vaan sen on oltava jokin uusi ja vasta tuloillaan oleva. Tällä tavoin Job Blochin mukaan suuntautuu kohti parempaa ja oikeudenmukaisempaa Jumalaa. Blochilla on väitteelleen etymologinen perustelu. Tähän oikeudenmukaisempaan Jumalaan viitataan Raamatussa hepreankielisellä sanalla goël, joka toisessa kohdassa Raamatun tekstiä (4. Moos. 35:19) tarkoittaa ”verikostajaa”. Goël on Lunastaja-Jumala, joka kostaa nykyisen Luoja-Jumalan epäoikeudenmukaisuudet. Blochin mukaan Job sanoutuu irti fyysikkomaisesta, hyvän ja pahan tuolla puolen olevasta Luoja-Jumalasta ja sitoutuu uuteen Lunastaja-Jumalaan. Sirosen (1985, 71) mukaan Blochin lukutavassa ”alkaa Raamatussa toinen pako orjuudesta, nimittäin exodus ihmistä kahlitsevasta ja kieliä sekoittavasta Luoja-Jumalasta” (kursivointi lisätty). (Sironen 1985, 68-71.)



Uudessa testamentissa Jeesuksen toiminnassa ilmenee samankaltaista kapinaa kuin Jaakobin ja Jobin hahmoissa. Bloch tulkitsee Jeesuksen kristinuskon ateistiseksi ytimeksi. Jeesus oli ”kansanomaisen militantti hahmo, joka vihasi maallista, etuoikeutettua herravaltaa” (Sironen 1985, 77), ja joka astui alas köyhien ja halveksittujen luokse. Blochille tämä sosiaalieettinen tulkinta Jeesuksesta ei kuitenkaan ole riittävä, vaikka se avaakin reittejä talonpoikais- ja opiskelijakapinoiden kaltaisiin ilmiöihin. Blochille erityisen tärkeä tematiikka koskee kristinuskoon sisältyvää ateismia. Tämä hieman kummallinen näkökulma kristinuskoon voidaan tematisoida kysymällä, että jos Jeesus kerran ei kerran sietänyt maallisia valtarakenteita ja hierarkioita, niin miksi hän olisi sallinut feodaalisia suhteita ”tuolta ylhäältä” (Sironen 1985, 78)? Jeesuksen elämän ja opetusten antihierarkisuus tulee esille pitkänä perjantaina, jolloin hän pesee opetuslastensa jalat ja kutsuu heitä ystävikseen (ks. Joh. 15:15). Kaikki Jeesukseen liitetty herruus katoaa, herran ja palvelijan roolit kumotaan. Opetuslapset eivät ole hänen alamaisiaan vaan hänen ystäviään, hänen suhteensa tasavertaisia. Olennaista Blochin Raamattu -tulkinnassa on myös se, kuinka hän tulkitsee Jeesuksen itsestään käyttämää nimitystä Ihmisen Poika. Blochille tämä nimitys on Jeesuksen salamerkki, jonka merkitys on avattava ja tulkittava. Bloch pyrkii osoittamaan kuinka Ihmisen Poika rikkoo totaalisesti vanhan jumalakuvan ja kuinka lopulta ottaa Jumalan paikan ja perii hänen valtakuntansa. Ihmisen Pojalla ei kuitenkaan tarkoiteta ”ihmisen kaltaista”, vaan pikemminkin päinvastoin: termi viittaa juutalaisen tradition mukaisesti johonkin taivaalliseen olentoon, joka profeetta Danielin mukaan (ks. Dan. 7:13-14) saa maan päälle laskeuduttuaan kaiken vallan, kunnian ja valtakunnan. (Sironen 1985, 76-79.)



Bloch myös arvelee Ihmisen Pojan viittavaan taivaalliseen alkuihmiseen, eikä ole arveluissaan täysin hakoteillä ainakaan mikäli Paavalia on uskominen. Paavalin mukaan nimittäin ensimmäinen ihminen oli luotu maasta, siis maallinen, toinen ihminen sen sijaan tulee taivaasta (ks. 1. Kor. 15:47). Blochin päätelmät kuitenkin eroavat Paavalista siinä, ettei Blochin mukaan Ihmisen Poika voi olla pelkästään taivaasta. Mikäli nimittäin kiinnittämme oikein tarkkaa huomiota Raamatun alkulehtiin, huomaamme, että ihminen luotiin itseasiassa kahdesti. Ennen ihmisen luomistaa ”maan tomusta” (ks. 1. Moos. 2:7), hänet luodaan Jumalan kuvaksi (ks. 1. Moos. 1:27). Sironen (1985, 79) kysyy, että eikö ”tässä kaksinkertaisessa luomisessa ja nimenomaan ensimmäisessä versiossa tule esille jotain, jonka me raamatunluvussa harjaantuneina jo tunnistamme? Eikö siinä ole käärmeen siementä ennen käärmettä? Jo siinä ihminen on likimain kuin Jumala – nimittäin hänen kuvansa”. Blochin mukaan tämä kaksinkertainen luominen merkitsee sitä, että Ihmisen Poika, jumalankaltainen, luodaan erotuksena tomusta tehdystä Aatamista. Blochin tulkinta eroaa vain vähän Paavalin näkemyksestä. Paavalin mukaan Ihmisen Poika on nimenomaan Jumalan kuva, joka luotiin ennen kaikkea muuta luomakuntaa (ks. Kol. 1:15). Sirosen (1985, 79) mukaan ”sekä Paavalilla että Blochilla on tulkinnan alussa alkuihminen, esikoinen, näkymättömän Jumalan ihmisenkokoinen kuva”. Mutta mikä on Jeesuksen rooli tässä? Blochille kristinuskossa on keskeisesti kysymys ”Jumalan valtakunnasta ilman Jumalaa”. Ihmisestä (Ihmisen Pojasta) tulee Jumala, mutta ei feodaalinen kuningasjumala, vaan Jumala, joka on kaltaisemme, ystävämme. (Sironen 1985, 79-80.)



Bloch tapailee nähdäkseni hyvin samankaltaista tulkintaa kristinuskosta kuin italialaisfilosofi Gianni Vattimo, jonka uskonnonfilosofiassa kristinuskolle olemuksellista se, kuinka uhreja vaativa väkivaltainen transsendentti metafysiikan Jumala tulee tämänpuoleiseksi, ei-metafyysiseksi ihmiseksi ja uhraa itsensä viimeisenä uhrina lopettaen näin väkivallan. Vattimon postmetafyysisessä kristinuskossa dogmit, arvot tai synnit eivät ole olennaisia, vaan pikemminkin ”todellista” kristittyä kuvaa se, että ”[s]en sijaan, että kristitty nousisi 'Arvojen' pyhyyden ja koskemattomuuden puolustajaksi, hänen pitäisi toimia kuin väkivallaton anarkisti ja historiallisten järjestysten ironinen hajottaja, jonka toimintaa ei ohjaa oma mukavuudenhalu vaan toisia kohtaan tunnetun rakkauden periaate” (Vattimo 1999, 120). Vaikka Vattimoa ja Blochia ei ehkä muuten tulisi sekoittaa toisiinsa, on heidän halussaan ”maallistaa” kristinusko jotain hyvin samankaltaista. Blochilaisessa tulkinnassa on olennaista se, että kaikki Jeesukseen liitetty herruus hylätään ja Jeesus nähdään ihmisenä, opetuslastensa kaltaisena. Sirosen (1985, 80) mukaan Blochin käsittelyssä kristinuskosta jää jäljelle kysymys ”ihmisestä sellaisena kuin hänen pitäisi olla – herruudesta (myös Jumalan herruudesta) vapaa ihminen, vapautuneen ihmisen yksi suuri tunnuskuva”.



Lähteenä käytetty Sirosen artikkeli on nimeltään Toinen tapa lukea Raamattua ja se löytyy teoksesta Utopia, luonto, uskonto (Kansan Sivistystyön Liitto, 1985).


Ei kommentteja: