sunnuntai 29. elokuuta 2010

Sosialistinen kapitalismikritiikki ja perustulo Erik Olin Wrightin mukaan

Sosialismi voidaan lähtökohtaisesti määritellä yhteiskunnaksi, joka perustuu sille, että työläiset omistavat kollektiivisesti tuotantovälineet - ja jossa he siten kollektiivisesti päättävät mihin niitä käytetään ja miten syntyvä tuote jaetaan. Marxia mukaillen sosialismin periaatteena on "kullekin työnsä mukaan". Tähän projektiin sisältyy myös pyrkimys purkaa kapitalismille tyypillinen tavaramuoto, jossa esineiden käyttöarvoa tärkeämpi on sen vaihtoarvo. Kommunismin keskeisenä määreenä toimii puolestaan tulonjaollinen periaate "jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan". Kommunismin tiivistävä periaate voidaan täsmentää seuraavasti:

1) Yhteiskunnallinen kokonaistuotto on jaettava siten, että jokaisen perustarpeet tyydytetään.

2) Yhteiskunnallinen kokonaistuotto on jaettava siten, että jokaisen ihmisen yksilöllinen osa yhteiskunnallisesta kokonaistuotosta on täysin riippumaton hänen (vapaasti tarjoamastaan) työpanoksesta.

Kommunismin idea on viime vuosikymmenien aikana kärsinyt vakavista uskottavuusongelmista. Kysymys "Mitä vasemmistolla on tarjota kapitalismin vaihtoehdoksi?" onkin tärkeä ja osuva kysymys. Mitkä olisivat ne konkreettiset ratkaisut joiden avulla yllä mainitut tulonjaolliset periaatteet voisivat olla mahdollisia. Erik Olin Wright on artikkelissaan Perustulo sosialistisena projektina pyrkinyt hahmottamaan sellaista perustulon mallia, joka antaisi mahdollisuuden hahmottaa lähitulevaisuuden konkreettinen utopia, joka kykenisi paitsi tavoittamaan tämän hetken reaaliset potentiaalit, niin myös olemaan uskollinen kommunismin idealle.

"Monille ihmisille systemaattinen vaihtoehto kapitalismille - joko taloudellisten instituutioiden, toisenlaisen järjestelmän tai poliittisesti tavoiteltavissa olevan päämäärän mielessä - vaikuttaa tuskin ajateltavissa olevalta, kaukaa haetulta mahdollisuudelta. [...] Uskon että on yhä mielekästä puhua sosialistisesta haasteesta kapitalismille, vaikkei selvää, tarkasti artikuloitua mallia sosialististen instituutioiden järjestämisestä olisikaan. Vaikka meiltä puuttuisikin tarkka kuva määränpäästä, voimme kuitenkin yrittää tuoda julki joukko antikapitalistisia, sosialistisia periaatteita ja käyttää niitä tienviittoina, jotka johtavat poispäin kapitalismista, kohti sosialistista suuntaa" (Wright 2010, 74-75).

Wrightille sosialismi tai kommunismi ovat tällä hetkellä pelkkiä abstrakteja periaatteita, mutta niiden toteuttamiselle hän näkee myös mahdollisuuksia nykyhetkessä. Tällainen ajattelu hylkää Wrightin mukaan yksinkertaiset joko-tai-näkökulmat kapitalismikritiikkiin, ja pyrkii löytämään todellisuudesta sosialistisia päämääriä edesauttavia konkreettisia mahdollisuuksia, vaikka näiden ratkaisujen menestyksellinen toteuttaminen ei itsessään vielä toteuttaisikaan lopullista päämäärää. Ernst Blochin konkreettisen ja abstraktin utopian välinen erottelu selvästikin kummittelee myös Wrightin tekstissä.


Kapitalismikritiikin perustavat ideat

Sosialistinen kapitalismikritiikki voidaan Wrightin mukaan (Wright 2010, 76-78) jakaa kuuteen väitteeseen, joita ei käsittääkseni tule nähdä toisiaan poissulkevina vaan pikemminkin toisiaan täydentävinä:

1) Kapitalistiset luokkasuhteet ylläpitävät inhimillistä kärsimystä, joka voidaan poistaa.

Kapitalismi on taloudellisen kasvun moottori, johon väistämättä liittyy myös paljon eriarvoisuutta, puutetta ja kärsimystä. Periaatteessa kapitalistisen kasvun hedelmät voitaisiin myös siten, että ne parantaisivat kaikkien materiaalista hyvinvointia. Tätä kapitalismin puolustajat yleensä toitottavat iskulauseella "nousukausi hyödyttää kaikkia". Kapitalismiin ei kuitenkaan sisäisesti kuuluu mitään tällaista tulonjaollista mekanismia.

2) Kapitalismi estää inhimillisten potentiaalien toteuttamisen universalisoinnin.

Kapitalismi on inhimillisten potentioiden tarpeetonta haaskuuta. Tämä haaskuu tulee esille Wrightin mukaan erityisesti kapitalistisilla työmarkkinoilla sikäli kuin ne toimivat "winner-take-it-all"-periaatteella. Kapitalismiin sisältyy potentiaalien toteutumista estävää epätasa-arvoa.

Tämä on jo pitkään ollut oma, varsin yksipuolinen tietysti, näkemykseni kapitalismikritiikin ytimestä.

Tätä kapitalismikritiikin muotoa olen pyrkinyt hahmottamaan toimintamahdollisuuden käsitteellä. Toimintamahdollisuudella tarkoitan joukkoa erilaisia toimintoja ja akteja, joiden mahdollisimman suuri toteutumisaste määrittää myös vapauden astetta. Toimintamahdollisuuksien toteutuminen on kuitenkin mahdollista vain sosiaalisessa kontekstissa. Esimerkiksi sellaisen antisosiaalisen aktin kuten tappamisen toimintamahdollisuus ei lisää vapauden astetta, sillä mikäli tappaminen olisi sallittua, kuluisivat ihmisten kaikki toimintamahdollisuudet pelkkään itsensä suojeluun ja varustautumiseen hyökkääjiä vastaan. Sama pätee yleisesti koko nykyiseen kilpailuyhteiskuntaan: kilpailu ja kamppailu työelämässä pakottaa ihmiset käyttämään kaikki toimintamahdollisuutensa pelkkään olemassaolon taisteluun ja selviytymiseen. Tästä syystä esimerkiksi verovaroin kustannettu terveydenhuolto takaa vapauden lisääntymisen: kun ei tarvitse kamppailla ja taistella siitä, pääseekö sairaaksi tullessaan hoitoon vai ei, voi ihminen tällöin kohdistaa toimintamahdollisuutensa johonkin kehittävämpään. Sama koskee ilmaista koulutusta: kun ei tarvitse käydä töissä kustantaakseen opiskelunsa, voi keskittyä itsensä vapaaseen toteuttamiseen. Sosialistiselta kannalta katsottuna esimerkiksi työpäivän lyhentäminen, lomien lisääminen, sekä etenkin perustulo (johon palaamme myöhemmin tarkemmin) lisäävät yhteiskunnallista vapautta.

Pelkkä selviytyminen ei ole elämää. Kuten Herbert Marcuse sanoi: olemassaolo tulee rauhoittaa (kts. esim. Marcuse 1969, 242).


4) Kapitalismi rikkoo sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liberaaleja ja egalitaristisia periaatteita.

Tässä näkökulmassa kapitalismikritiikki keskittyy oikeudenmukaisuuteen. Kapitalismi ei toteuta tarpeeksi konkreetilla tavalla egalitarismia. Vaurauden yksityinen kasautuminen tuottaa yksille pysyvän ja epäreilun etulyöntiaseman toisten ylitse. Ajatellaan vaikkapa koulutuksen yhä jatkuvaa kaupallistumista: tekemällä koulutus maksulliseksi evätään isolta osalta väestöä mahdollisuus korkeatasoiseen koulutukseen.


5) Kapitalismi alipanostaa yhteiseen hyvään.

Kapitalismi ei tuota tarpeeksi tehokkaasti "julkista omaisuutta".


6) Kapitalismi kaventaa demokratiaa.

Yritysten saadessa liiaksi vaikutusvaltaa yhteiskunnassa, katoaa aidon demokraattisen vaikuttamisen mahdollisuus. Tämä kapitalismikritiikin suunta on kolmen eri tekijän tulosta:

i.) Tuotantovälineiden yksityisomistus tarkoittaa määritelmällisesti sitä, että merkittävä osa päätöksistä, joilla on on laajoja kollektiivisia vaikutuksia, poistuu kollektiivisen päätöksenteon piiristä.

ii.) Vaurauden ja taloudellisen vallan huomattava kasautuminen kapitalismissa horjuttaa poliittisen yhdenvertaisuuden demokraattista periaatetta.

iii.) Demokraattisten elinten kyvyttömyys kontrolloida pääoman liikkeitä kaventaa demokratian kykyä päättää kollektiivisesti yhteisten resurssien käytöstä.

Kapitalismi ja demokratia eivät sovi yhteen. Piste.




Sosialistiset haasteet kapitalismille

Erik Olin Wright on määritellyt kolme periaatetta, joiden avulla voimme suunnata kapitalismista kohti sosialismia.

1) Työvoiman vahvistaminen suhteessa pääomaan.

Tämä linja on erityisesti marxilaisen tradition heiniä. Sosialismi on tuotantomuoto, jossa hallitseva luokka on työväenluokka; kapitalistisessa järjestelmässä hallitsevassa asemassa sen sijaan on tuotantovälineet omistava kapitalistiluokka. Proletariaatin dikatuuri tarkoittaa tässä, kuten Teemu Mäki on todennut, "yksinkertaisesti kansanvaltaa" (Mäki 2005, 402). Jos proletariaatin on kapitalismissa muodostanut aina yhteiskunnan sosiologisesti määritetyn luokkarakenteen kannalta lukumääräisesti suurin luokka, tarkoittaa "proletariaatin diktatuuri" tässä jokseenkin samaa kuin enemmistön valta. Kaikki työvoimaa vahvistavat ratkaisut merkitsevät siis aina siirtymää kohti sosialismia.


2) Työvoiman tavaramuodon purku.

Myös tämä kuuluu sosialismin perinteisiin päämääriin. Kapitalismiin kuuluu elimellisesti se, että työntekijä joutuu aina myymään työvoimansa, so. itsensä, tuotantovälineiden omistajalle. Työläisen on kerta kaikkiaan pakko toimia näin kyetäkseen ylipäänsä elättämään itsensä. Kapitalismissa ihmistä kohdellaan tavarana. Työntekijöiden saadessa valtaa tuotantovälineisiin, myös työvoiman tavaramuodon rautahäkki hellittää. "Tavaramuoto on täten ymmärrettävä muuttujaksi, ja voidaan puhua tavaramuotoistumisen ja sen purkamisen asteista. Jos sosialismi talousjärjestelmänä on suuntautunut tarpeiden tyydyttämiseen tuoton maksimoinnin sijaan, tällöin tämän kaltaista työvoiman tavaramuodon purkamista voidaan ajatella siirtymänä sosialismin suuntaan" (Wright 2010, 79).


3) Kansalaisyhteiskunnan vallan vahvistaminen: huomion kiinnittäminen yhteiskunnallisen lisäarvon käyttöön sekä taloudellisen toiminnan organisointiin.

Tämä linjaus erottaa toisistaan kaksi kantaa, joita Wright (2010, 79-80) kutsuu etatismiksi ja sosia-lismiksi. Molemmat ovat ei-kapitalistisia tapoja järjestää tuotanto. Etatismissa valtiovalta ohjaa yhteiskunnallisen lisäarvon kohdentamista sekä tuotantoprosessia itseään. Esimerkkinä Wright käyttää Neuvostoliiton kaltaisia suunnitelmatalouteen perustuneita järjestelmiä. Näiden luonteeseen kuuluu voimakas keskusvaltaisuus ja byrokraattisuus. Tätä vastoin sosialismissa taloutta ohjaavaa valtaa käyttää tekijä, ja Wright kutsuu "sosiaaliseksi vallaksi". Se syntyy kyvystä mobilisoida ihmisiä monimuotoiseen yhteistyöhön, vapaaehtoiseen kollektiiviseen toimintaan kansalaisyhteiskunnassa.


Perustulo sosialistisena projektina

Näitä kolmea yhdistäväksi konkreettiseksi päämääräksi Wright näkee perustulon. Hän esittää kaksi olettamusta:

1) Vastikkeettoman perustulon tulee olla tasolla, joka mahdollistaa säädyllisen, ihmisarvoisen elämän. (Suomeksi: yhteiskunnassa elämiseen ja toimimiseen tarvittava tulo + vähän karkkirahaa.) Ansion tulee olla niin suuri, että se mahdollistaa kapitalistisilta työmarkkinoilta vetäytymisen.

2) Perustulo ei tällä tasolla aiheuta yhtäältä työntekijöille, eikä toisaalta sijoittajille kannustinongelmaa, joka pitkällä aikavälillä tekisi ansiosta kannattamattoman.

Nämä oletukset pohjanaan Wright esittää, että perustulo tukee kaikkia kolmea sosialistisen projektin yllä esiteltyjä perusperiaatteita.

1) Perustulo ja luokkasuhteiden tasapaino.

Perustulo antaa mahdollisuuden kieltäytyä töistä ja siten voimistaa työntekijän neuvotteluasemaa suhteessa työnostajaan. Perustulo hyödyttäisi näin ollen myös pätkätyöläisiä ja muita perinteisten ammattiliittojen ulkopuolelle jäävien työntekijöiden asemaa. Työvoima on myös kokonaisuudessaan perustulon ansiosta paremmassa neuvotteluasemassa. Perustulo voi toimia myös jonkinlaisena lakkokassana vailla varauksia ja loppuun kulumisen vaaraa. Prekariaatille tämä perustulo tarkoittaa myös mahdollisuutta yhden henkilön lakkoihin: ei ole pakko mennä töihin jos ei hutsita. On työnostajan tehtävä tehdä työstä houkuttelevaa ja mielenkiintoista niin että töihin haluaa myös mennä.

2) Työvoiman tavaramuodon purkaminen.

Perustulo mahdollistaa työvoiman tavaramuodon osittaisen purkamisen ja antaa mahdollisuuden ihmisille kohdistaa energiansa omien kykyjensä ja lahjojensa kehittämiseen ilman että tarvitsee miettiä, kuinka maksaa seuraavan vuokransa.

3) Sosiaalisen talouden potentiaalin laajentaminen.

Erik Olin Wright väittää (Wright 2010, 83), että "perustulo sisältää mahdollisuuden laajentaa merkittävästi sosiaalisen talouden edellytyksiä ja edistää sille ominaisia olosuhteita. Sosiaalinen talous on taloudellisen toiminnan organisoimisen tapa, joka on vaihtoehto paitsi työvoiman kapitalistiselle markkinajärjestykselle mutta myös sen valtiojohtoiselle organisoinnille. Sen ominaispiirre on tuotannon hahmottuminen suoraan yhteenliittymien kautta tarvelähtöisesti, jolloin tuotantoa ei alisteta tuoton maksimoinnille eikä valtion teknokraattisuudelle".


Ei kommentteja: