lauantai 21. elokuuta 2010

"Kehon praktinen synteesi"

Mielenfilosofiassa ns. "embodied cognition"-ajattelu pyrkii usein eroon kartesiolaisen mielenfilosofisen paradigman tuottamista ahtaista rajoista, joissa subjekti ja objekti, mieli ja ruumis, erotetaan toisistaan jyrkästi ja ehdottomasti. Embodied cognition -ajattelussa ajatellaan mielen olevan jollakin tavoin kietoutunut kehon toimintoihin, kuitenkin niin, että minkäänlaista reduktiota ei tapahdu. Tietyssä mielessä reduktiivinen mielenfilosofia ei kykene ylittämään kartesiolaisen viitekehyksen tuottamaa vankilaa. Aivan kuten ikuiseen sieluun uskominen, myös mielen aivoihin palauttava reduktionismi jättää ennalleen alkuperäisen kartesiolaisen paradigman, jossa mieli erotetaan kehosta.

Reduktionismi ei myöskään tavoita mielen vahvaa toiminnallisuutta, so. sitä että psyyken kehittyminen on kietoutunut tiukasti ihmisen fyysiseen ja konkreettiseen toimintaan. Siinä missä esimerkiksi Heideggerille oleminen konstituoituu käsillä-olevan toiminnallisuuden kautta, ajatellaan embodied cognition -ajattelussa mielen syntyvän ja kehittyvän kehon fyysisistä liikkeissä ja toiminnassa. Heideggerin ajattelua kehittänyt Maurice Merleau-Ponty nähdään usein embodied cognition -ajatteluun voimakkaasti vaikuttaneena ajattelijana, jonka ajattelulle löytyy yhtymäkohtia esimerkiksi Marxille tärkeän Ludwig Feuerbachin ajatteluun.

Merleau-Pontyn (enkä ole hänen teoksiaan juurikaan lukenut, Havainnon fenomenologia nyt ainakin tulisi lukea) keskeinen kantilaisuuteen ja aiempaan fenomenologiaan kohdistunut kritiikki koski havainnosta muodostettujen synteesien luonnetta. Siinä missä Kantille aistihavainnosta tehdyt synteesit olivat luonteeltaan ensisijaisesti intellektuaalisia, puhuu Merleau-Ponty mieluummin praktisista synteeseistä.

Merleau-Pontylla havainnon synteettinen luonne "ei avaudu havainnoijasta tai sen kohteesta. Havainnon synteesi ei ole intellektuaalinen synteesi. Se on pikemminkin kehon 'praktinen synteesi'. Kun esimerkiksi otan pallon käteeni saavutan samalla silmälleni näkymättömän puolen. Havainto antaa samanaikaisesti kohteensa havaittuna toisista horisonteista, kuten kehollinen liike on suhteessa esineisiin niiden eri puolilta" (Kuhmonen 1991, 74-75).

Tällainen näkemys havainnosta, sekä etenkin kognition muodostumisesta on löydettävissä myös Evald Iljenkovin filosofiasta, jonka mukaan ajattelun aktiivinen rooli todellisuudesta saatuihin ärsykkeisiin nähden muodostaa todellisuudessa koetut hahmot ja muodot. Muodot Iljenkov määrittelee avaruusgeometrisiksi ääriviivoiksi (Iljenkov 1984, 32), joiden synty on siis paitsi ulkoisten ärsykkeiden, niin myös subjektin aktiivisen ajatusprosessin tulosta. Ajattelu rakentuu vuorovaikutuksessa ajattelun ulkopuolisten objektien kanssa. Ajattelu on näin ollen yhtä toiminnan kanssa. Ihminen "ajattelevana kappaleena" konstruoi fyysisen liikkeensä siten, että tämä liike noudattaa minkä tahansa fyysisen kappaleen muotoa (Iljenkov 1984, 40). Ajattelu on kykyä konstruoida aktiivisesti oma toimintansa minkä tahansa objektin muotoa vastaavaksi (ibid.). Objektin muoto siirtyy käytännön kautta subjektin tietoisuuteen mentaalisena representaationa. Tämä representaatio puolestaan ohjaa inhimillistä toimintaa ja ajattelua. Tietoisuuteen toiminnan kautta siirtynyt representaatio tuotta myös jonkinlaisen apriorin, jonka kautta tietoisuus tarkastelee ja tulkitsee todellisuutta.

Iljenkov näkemys tietoisuuden ja ajattelun muodostumisesta onkin hyvin yhdenpitävä Merleau-Pontyn "kehon praktista synteesiä" koskevan ajatuksen kanssa. Myös monia muita vertailukohtia tulee mieleen. Ensisijaisesti kuitenkin Iljenkoville tärkeän Lev Vygotskin ajatus "lähikehityksen vyöhykkeestä" tulee mieleen. Kehon praktiselle synteesille on varmasti löydettävissä myös analogioita Jean Piaget'n sensomotorisen kehityksen ideasta. Kehon praktisen synteesin ajatuksella näyttäisi olevan myös jotain tekemistä sen kanssa, mitä Marx ja Engels kirjoittavat "Saksalaisessa ideologiassa": "Tajunta ei määrää elämää, vaan elämä määrää tajunnan" (Marx & Engels 1970, 18).

Ei kommentteja: