lauantai 21. elokuuta 2010

Hegelin "totuudesta"

Väitetään, että filosofian keskeisimpiä käsitteitä ja tutkimuskohteita on "järjen" käsite. Tätä ei välttämättä uskoisi kun lukee mitä tahansa keskivertofilosofiaa. Tyhjien fraasien ja käyttökelvottoman muminan tuottaminen tuntuu olevan kaikkea konkreettista todellisuussuhdetta tärkeämpää. Tässä merkinnässä tarkastelemani Hegel ei välttämättä ole hyvä esimerkki siitä filosofiasta, joka itseäni tällä hetkellä viehättää. Hegel on kuitenkin itselleni niin suuri kysymysmerkki, että hänen ajattelunsa vaatii pitkän ja hartaan tutkimuksen, ennen kuin lopullinen tuomio voidaan esittää.

Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttilan mukaan järjen käytöstä ei ole olemassa vallitsevaa määritelmää. Myöskään Hegelin filosofiasta ei tyhjentävää järjen määritelmää ole löydettävissä. Hegel kun ei ylipäätään mitään määritelmiä käyttämilleen käsitteille näytä antavan. Jotain perustavanlaatuista voidaan kuitenkin Hegelin järjen käsitteestä sanoa: se ei ole normatiivisesti neutraalia, vaan se sisältää aina näkemyksen siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Se mikä on hyvää, on aina samalla myös järjellistä.

Järjen käsitteeseen näyttää sisältyvän aina jonkinlainen a priorisuus. Se mikä nähdään järjenmukaisena sisältää a priorisia oletuksia, jotka osoittautuvat mielivaltaisiksi. Kakkuri-Knuuttilan mukaan Hegelin kohdalla idealismilla tarkoitetaankin juuri a priorisiksi osoittautuvien oletusten mielivaltaisuutta. Hegelin järjen käsitteen mahdollinen idealismi kuitenkin vaatii, että teemme selvityksen siitä, millaisesta idealismin muodosta puhumme. Molempiin kyllä sisältyy mielivaltaisia a priorisia oletuksien (tai ainakin mahdollisuus tällaisiin oletuksiin on läsnä molemmissa). Ensimmäinen idealismin muoto kantilaistyyppinen epistemologinen idealismi, joka kiinnittää erityishuomiota tiedon käsitteellisiin, kategoriaalisiin ja muihin tiedon subjektin tajunnassa oleviin esioletuksiin. Nämä esioletukset tekevät tiedon objektista subjektiivisesti määräytyneen. Metafyysisellä idealismilla puolestaan tarkoitetaan sellaista idealismia, joka asettaa todellisuudelle kriteerejä. Metafyysisessä idealismissa aito todellisuus on aina hyvä tai vastaa tiedostuskyvyn rakenteita. Kakkuri-Knuuttilan mukaan Hegelin filosofiassa nämä kaksi idealismin muotoa kietoutuvat tiukasti toisiinsa. Kantista poiketen Hegel ei kiellä mahdollisuutta saavuttaa tietoa olioista sinänsä, sillä mitä järjellisiin subjekteihin, so. ihmisiin, tulee, hyväksyy Hegel myös epistemologisen realismin.

Tiedon subjekti on Hegelille absoluuttinen tai kollektiivinen subjekti, joka aina tavalla tai toisella sisältyy tiedon kohteeseen. Kollektiivisen subjektin kohdalla tämä pätee aina silloin kun on kyse ihmisestä, absoluuttisen subjektin kohdalla myös silloin kun kyse on luonnosta.

Tiedon subjekti, joka tarkoittaa siis ihmistä (laajassa mielessä), on historiallinen olento, jolloin myös tiedon on oltava historiallista. Hegel ajatteleekin totuuden olevan historiallista. Totuudella on myös Hegelillä järjestelmäluonne. Tämän ajatuksen taustalla on kaksi totuuden käsitteen merkitystä, jotka ilmenevät jo sanan arkikäytöstä. Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila käyttää esimerkkeinä kahta propositiota: "tämä ruusu on punainen" ja "Matti on tosi ystävä". Ensimmäinen väitelause ilmaisee helposti todennettavissa olevan tosiseikan: riittää kun katsomme, onko ruusu punainen vai ei. Tällöin totuudella tarkoitetaankin proposition ja todellisuuden keskinäistä vastaavuutta - lyhyesti: korrespondenssia. Jälkimmäisessä tapauksessa kysymys ei ole väitteen korrespondenssista todellisuuden kanssa vaan pikemminkin kyse on itse todellisuudesta. Matin "tosi ystävyys" tarkoittaa sitä, että Matti on hyvä ystävä, vastakohtana huonolle ystävälle.

Hegelillä nämä kaksi totuuden merkitystä esiintyvät hänen teoksessaan Enzyklopädie der philosophischen Wissenschaften. Ensimmäinen totuuden merkitys tarkoittaa Hegelille mielteen ja kohteen välistä vastaavuutta: "Meillä on täten edellytyksenä esine (Gegenstand), jonka mukainen sitä koskevan mielteen (Vorstellung von ihm) tulisi olla". Totuus-sanan jälkimmäinen merkitys on Hegelille totuuden "filosofinen" merkitys. Esimerkkinä Hegel mainitseekin hyvän ystävän, jonka toimintapa ystävänä on ystävyyden käsitteen mukainen. Ystävyyden käsite näyttää sisältävän Hegelille kriteerin, jonka avulla arvioida ystävien "totuutta".

Aluksi näyttää siltä, että Hegel ei lopultakaan pidä totuuden korrespondenssiteorian mukaista totuuden käsitettä lainkaan totuutena. Kuitenkin lähempi tarkastelu osoittaa tämän reaktion virheelliseksi. Hegelin kritiikin kohteena ei ole niinkään tiedon ja todellisuuden vastaavuuden ajatus, vaan sen eräs erityismuoto: empiristinen naiivi realismi. Hegel puhuukin "ruusu on punainen"-tyyppisten väitteiden totuudesta mieluummin "oikeellisuutena" (richtig) kuin totuutena. Havainnot ovat oikeellisia rajoitetussa, so. äärellisen mielteen ja ajattelun piirissä. Oikeellisuutta voitaisiin nähdäkseni kutsua nykykielellä faktaksi, joka aivan oikein pitää erottaa totuuden käsitteestä. Tällaisia "totuuksia" voidaan kutsua myös kvalitatiivisiksi arvostelmiksi, jotka näyttävätkin vastaavan empiristien käsitystä tiedon varmasta perustasta.

Kvalitatiivisen arvostelman epätotuus on kuitenkin siinä, että arvostelman sisältö ja muoto eivät vastaan toisiaan. Tällä voidaan ymmärtää seuraavaa: arvostelmassa "ruusu on punainen" olla-verbi ilmaisee sen, että subjekti ja predikaatti vastaavat toisiaan. Näin ei kuitenkaan Hegelin mukaan oikeastaan ole. Ruusu ei ole pelkästään punainen vaan sillä on koko joukko muitakin ominaisuuksia; esim. tuoksu ja muoto, jotka eivät sisälly määreseen (predikaattiin) "punainen". Toisaalta "punaisuus" ei ole vain tämän subjektin predikaatti, vaan on olemassa myös koko joukko muita punaisia olioita. "Ruusu on punainen" ei ole tosi siksi, että se kuvaa kohdettaan epätäydellisesti ja puutteellisesti. Hegel päättelee tämänkaltaisen arvostelman epätotuuden siksi, että hänen ajattelunsa taustalla on tietty a priorinen oletus: havaittava todellisuus on epätosi koska se ei vastaa ajattelun luonnetta.

Tässä tuleekin esille Hegelin idealismin epistemologinen puoli: arvostelmalla on ominaisuutensa, jotka ovat peräisin tajuntamme ominaisrakenteesta. Toisaalta tässä näemme myös Hegelin metafyysisen idealismin: koska arvostelman a prioriset ominaisuudet estävät meitä ilmaisemasta todellisuuden erästä puolta täysin oikein, on tämä todellisuuden alue epätosi. Hegel vaatiikin, että todellisuuden, jotta se olisi aitoa, totta todellisuutta - on vastattava ajattelun rakennetta.

Tosi todellisuus on siis Hegelille jotain muuta kuin tosiasiallinen, oikeellinen havainto. Todet asiat (erotuksena tosiasioista) vastaavat ajattelun rakennetta, minkä vuoksi ne ovat myös tajunnan täydellisesti tavoitettavissa. Korrespondenssia ei kielletä, vaan korrespondenssi määritellään uudelleen identiteetiksi. Filosofinen totuus on tosi sisältö siinä mielessä, että se on täydellisesti ilmaistavissa sopivassa tiedon muodossa. Totuus on Hegelille olion vastaavuuttaa itsensä, so. käsitteensä kanssa. Jos ajattelu ja oleminen ovat identtiset on olion totuus oltava kätkettynä sen käsitteeseen. Tästä Hegelin totuuskäsitys saa normatiivisen vibansa. Esim. tosi valtio vastaa valtion käsitettä, tosi taideteos taideteoksen käsitettä.

Ei kommentteja: