torstai 19. elokuuta 2010

Ajattelu, käsite ja kieli

Käsitteet ovat filosofiassa olennaisia, mutta joskus pelkkä filosofointi käsitteistä ei ole hedelmällistä vaan tarvitaan myös tietoa siitä, kuinka käsitteet todella käyttäytyvät ihmisen psykologiassa. Seuraavassa tarjoilen yhteenvetoa kognitiivisen psykologian käsitteen käsitteestä. Muistiinpanot pohjautuvat Rita L. Atkinsonin, Richard G. Atkinsonin, Edward E. Smithin ja Daryl J. Bemin kirjaan Introduction to psychology (11. painos, 1993).

Inhimillinen ajattelu ottaa toiminnassaan useita eri muotoja, joissa se ilmenee. Kolme keskeisintä ajattelumoodia ovat propositionaalinen, kuvallinen ja motorinen ajattelumoodi. Proposition keskeisiin osasiin kuuluu käsite, joukko ominaisuuksia, jotka assosioimme johonkin luokkaan. Käsitteistä rakentuu kognitiivinen taloutemme niiden antaessa koodata mitä erilaisimpia objekteja saman käsitteen instansseiksi. Käsitteet myös sallivat meidän ennustaa sellaista informaatiota, jotka ei ole välittömästi havaittavissa.

Käsite sisältää toisaalta prototyypin ja toisaalta ytimen. Prototyypillä ymmärretään tässä niitä ominaisuuksia, jotka toimivat käsitteen kannalta parhaina esimerkkeinä. Ytimellä puolestaan tarkoitetaan objektin niitä ominaisuuksia, jotka ovat kaikkein olennaisimpia ollakseen käsitteen alaan kuuluva objekti. Ydinominaisuuksilla on suuri rooli klassisten käsitteiden, kuten "poikamies", tapauksessa. Prototyyppiset ominaisuudet puolestaan ovat keskeisiä sellaisissa hämärissä käsitteissä kuten "lintu". Toisinaan käsitteet on organisoitu hierkarkkiseen järjestykseen, jolloin hierkarkian jokin taso on perustaso tai muihin tasoihin nähden preferoidumpi.

Lapset oppivat käsitteiden prototyypit yleensä eksemplaarisen strategian avulla. Tämä tekniikka perustuu siihen, että havaittu uusi esine luokitellaan käsitteen instanssiksi mikäli se on tarpeeksi samankaltainen käsitteen tunnetun eksemplaarin kanssa. Kun lapset kasvavat, heille kehittyy uusi strategia, hypoteesin testaaminen, käsitteiden oppimiseen. Lisäksi ihmiset käyttävät oppiakseen käsitteitä nk. alhaalta ylös -strategioita, joissa he käyttävät aiempaa tietoaan yhdessä käsitteen tunnettujen instanssien kanssa määrittääkseen käsitteen ominaisuudet.

Ihmiset organisoivat järkeillessään propositionsa argumenteiksi. Jotkin argumentit ovat deduktiivisesti päteviä: on mahdotonta että konkluusio olisi väärä mikäli argumentin premissit pitäisivät paikkaansa. Kun deduktiivista argumenttia arvioidaan ihmiset yrittävät todistaa että heidän argumenttinsa konkluusio seuraa heidän esittämistään premisseistä. Tässä he käyttävät apunaan loogisia sääntöjä. Toisinaan kuitenkin ihmiset käyttävät argumenteissaan heuristiikkaa, nyrkkisääntöjä, jotka operoivat pikemminkin käsitteen sisällöillä kuin sen loogisella muodolla.

Deduktiivisten argumenttien lisäksi ihmiset käyttävät argumentteja, jotka ovat induktiivisesti vahvoja: on epätodennäköistä että argumentin konkluusio on väärä mikäli sen premissit ovat tosia. Tuottaessaan ja arvioidessaan argumentteja ihmiset usein sivuuttavat todennäköisyysteorian periaatteet ja tukeutuvat mieluummin heuristiikkaan, joka keskittyy samankaltaisuuteen tai kausaalisuuteen. Ihmiset voivat esimerkiksi arvioida todennäköisyyden sille, että jokin objekti kuuluu johonkin kategoriaan, määrittämällä objektin samankaltaisuuden kategorian prototyypin kanssa. Ihmiset voivat myös arvioida todennäköisyyden sille, että jollakin kategorian jäsenellä on jokin tietty ominaisuus määrittämällä jäsenen samankaltaisuus niiden muiden jäsenien kanssa, joilta sama ominaisuus löytyy.

Kieli, ensisijainen keinomme ajatusten kommunikoimiseen, on strukturoitunut kolmelle tasolla. Korkeimmalla tasolla ovat lauseyksiköt, mukaan lukien fraasit jotka voidaan rinnastaa propositioiden yksiköihin. Seuraava taso koskee sanoja ja sanojen osia, jotka kantavat merkityksiä. Alimmalla tasolla lepäävät puheäänet. Lauseen fraasit ovat rakentuneet sanoista (ja sanojen osista), kun taas sanat itsessään ovat rakentuneet puheäänistä.

Kielellä on kaksi keskeistä aspektia, jotka on hyvä pitää mielessä. Ensimmäinen koskee ns. foneemia, jolla tarkoitetaan puheäänteiden kategoriaa. Jokaisella kielellä on omat foneeminsa ja sääntönsä siitä, miten foneemeja yhdistelemällä saadaan aikaiseksi sanoja. Morfeemilla, kielen toisella keskeisellä aspektilla, tarkoitetaan pienintä merkitystä kantavaa yksikköä. Useimmat morfeemit ovat sanoja: toiset ovat etuliitteitä ja suffikseja, joita on yhdistetty sanoihin. Kielellä on myös lauseopillisia sääntöjä sanojen yhdistämiseksi fraaseiksi ja fraasien yhdistämiseksi lauseiksi. Lauseen ymmärtäminen ei vaadi ainoastaan foneemien analysoimista, morfeemeja ja fraaseja, vaan se vaatii myös käyttökontekstin ja puhujan intention ymmärtämistä.

Kielen kehittyminen ilmenee kolmella tasolla. Lapsi tulee maailmaan valmiina oppimaan foneemeja, mutta hän tarvitsee muutamia vuosia oppiakseen säännöt, joiden avulla yhdistellä foneemeja. Kun lapset alkavat puhua, he oppivat sanoja, jotka nimeävät tuttuja käsitteitä. Jos he haluavat kommunikoida käsitteen, joka on vielä nimeämätön, he saattavat käyttää naapurikäsitteen nimeä huolimattomasti (esimerkiksi he käyttävät "hauva" nimeä kissoihin ja lehmiin). Oppiessaan tuottamaan lauseita, lapset aloittavat yhden sanan lausahduksilla ja kehittyvät siitä kahden sanan sähkemäisiin. Vasta viimeisenä lapset oppivat laatimaan verbejä ja substantiiveja sisältäviä fraaseja.

Lapset oppivat sanat ainakin osittain testaamalla hypoteeseja. Lasten hypoteesit näyttävät olevan muutamien operatiivisten periaatteiden ohjaamia. Ne herättävät lapsen huomion lausahdusten kriittisiin piirteisiin - kuten sanapäätteisiin. Myötäsyntyiset tekijät vaikuttava myös kielen hankkimiseen. Ihmisten myötäsyntyinen tieto kielestä näyttää olevan hyvin rikas, kuten se fakta, että kaikki lapset käyvät lävitse samat vaiheet kielen omaksumisessa, näyttäisi todistavan. Kuten muutkin myötäsyntyiset käyttäytymistavat, myös jotkin kielelliset kyvyt opitaan kriittisten jaksojen aikana. On kiistanalaista, ovatko myötäsyntyiset kykymme kielen oppimiseen lajimme erityispiirteitä vai eivät. Monet tutkimukset kuitenkin näyttäisivät osoittavan sitä että simpanssit ja gorillat voivat oppia merkkejä, jotka ovat ekvivalentteja ihmisten käyttämiin sanoihin nähden, mutta että niillä olisi vaikeuksia oppia yhdistämään näitä merkkejä systemaattisella tavalla niin kuin ihmiset tekevät.

Kaikkia ajatuksia ei suinkaan esitetä propositionaalisessa muodossa, vaan jotkin ajatukset ovat manifestoituneet visuaalisina kuvina. Tällaiset kuvat sisältävät jonkinlaisen visuaalisen yksityiskohdan, joka on löydetty havainnosta. Nämä kuvat saattavat vaikuttaa hyvin paljon samankaltaiselta kuin havainnot, koska ne ovat samojen aivoalueiden välittämiä. Tämän vuoksi aivovauriot voivat aiheuttaa tiettyä havaintoon liittyviä ongelmia. Aivoskannaustekniikoihin perustuvat kokeet viittaavat myös siihen, että tietyt kuvallisiin seikkoihin erikoistuneet aivoalueet ovat samoja, jotka liittyvät myös havaintoon liittyviin tehtäviin.

Ongelmanratkonta vaatii päämäärään purkamista välitavoitteisiin, jotka on helpompi saavuttaa. Tällaiseen purkamiseen tarvittaviin strategioihin sisältyvät nykyisen tilanteen ja päämäärän välisten erojen vähentäminen; välineet-päämäärät analyysi (tärkeimpien nykyisen tilan ja päämäärän välisen eron aiheuttajien eliminointi); ja taaksepäin työskentely. Jotkin ongelmat on helpompi ratkaista käyttämällä propositionaalisia representaatioita; muihin ongelmiin visuaaliset representaatiot toimivat parhaiten.

Ongelmanratkonnan ekspertit eroavat noviiseista neljällä tavalla: 1) heillä on käytössään enemmän representaatioita; 2) he esittävät ongelmat ratkaisuperiaatteiden pikemminkin kuin pintaominaisuuksien avulla; 3) he muodostavat suunnitelman ennen toimimista; ja 4) he ovat taipuvaisia järkeilemään ennakoivasti pikemminkin kuin työskentelemään taaksepäin. Ongelmanratkonnan tutkimiseen käyttökelpoisin metodi on tietokonesimulaatio, jossa yritetään kirjoittaa tietokoneohjelma, joka ratkaisee ongelmat samalla tavalla kuin ihmiset. Tämä metodi edellyttää, että me olemme täsmällisiä ongelmanratkontaan liittyvän tiedon kanssa.

Lopuksi

Tämän kirjoituksen tarkoituksena oli laittaa ylös joitain psykologiatieteen parissa tehdyn tutkimuksen peruspointteja, joille saattaa jatkossa löytyä käyttöä ajattelussani. Teksti on viimeistelemätön - niin kuin sen pitääkin olla. Blogi on minulle muistin tuki, reflektiopinta, joka heijastaa ajatusprosessia. Blogin tarkoitus ei ole kertoa totuuksia. Se voi ainoastaan merkata takautuvasti ajattelun tiellä kuljetun reitin.

Ei kommentteja: