torstai 11. maaliskuuta 2010

Franz Rosenzweig: filosofia, elämä ja aika

Franz Rosenzweig (1886-1929) oli laaja-alaisesti niin ranskalaiseen kuin saksalaiseenkin ajatteluun vaikuttanut juutalainen filosofi ja teologi. Hän pyrki pääteoksessaan ”Lunastuksen tähti” rakentamaan uutta juutalaista teologiaan, joka ammentaisi aineksia mm. kristillisestä teologiasta. Alkujaan Rosenzweig kuului hegeliläiseen koulukuntaan filosofiassa ja muotoilikin tuolloin vaikutusvaltaisen tulkinnan mm. Hegelin ”Oikeusfilosofiasta”. Tulkinta on pätevä edelleen tänä päivänäkin. Rosenzweig kuitenkin pian kokee tarvetta löytää omat juurensa juutalaisuudesta, jolloin hänen ajattelunsakin muuttuu hyvin henkilökohtaiseksi. Tässä tekstissä käsittelen Rosenzweigin ajattelua tämän elementtiopin näkökulmasta.


Rosenzweig lähtee ajattelussaan liikkeelle Hegelille esitetystä vasta-argumentista: kun filosofia pyrkii tavoittamaan absoluuttisen kognition kaikesta, ajaa sitä eteenpäin kuolemanpelko. Ihminen on negatiivisuutta negatoiva olio, jolle kuolema näyttäytyy kaikkein äärimmäisimpänä, viimeisenä negatiivisuutena. Filosofinen ajattelu pyrkii ottamaan todellisuuden haltuun ja siten voittamaan kuoleman. Kun absoluuttinen idealismi kuitenkin ottaa todellisuuden haltuun, ajautuu se pysäyttämään todellisuuden virtaavan luonteen, elämän itsensä. Elämän haltuunotto johtaa kuolemaan. Ajatellessaan ikuisia asioita, tappaa idealismi metafyysisellä järjestelmällään koko kaikkeuden elämän. Tällaiseen tilanteeseen näyttääkin mielestäni viittaavan Theodor Adornon ”Minima Moraliassa” esittämä lause, jonka mukaan ”kokonaisuus on väärä”. Kokonaisuus on epätosi, koska se pysäyttää väkivalloin todellisuuden historiallisen muutoksen, sen elämän.


Rosenzweig lähteekin elämän sijaan liikkeelle kuolemasta. Aristoteleen esittämä ajatus syntymän ja kuoleman välisestä liikkeestä, ajallisuudesta johtaa Rosenzweigin ajattelemaan kuoleman, syntymässä piilevän tuhon, kaikkein keskeisimmäksi periaatteeksi elämässä. Kaikki elävä on jo lähtökohdassaan kuollutta. Ajattelu tulee aina jälkijättöiseksi nyt-hetkessä tapahtuvaan elämään nähden. Ajattelun käyttämät käsitteet ovat aina abstraktioita menneestä. Rosenzweigin ajattelun keskeinen motivaatio onkin tavoittaa elämän itsensä liike ajattelussa, mutta kuitenkin niin ettei elämän elävyys tulisi murhatuksi. Kuinka elämä sitten voidaan tavoittaa? Kuinka ajattelussa voisi toteutua elämän muutos (tässä kohdin Rosenzweigin ajattelua voidaan verrata Henri Bergsonin ajatteluun, jonka mukaan ajalle oli leimallista ”kesto”, esineissä oleva levoton epämääräisyys)?


Rosenweigin ajattelu on mielestäni voimakkaan visuaalista ja mieleeni väistämättä tulee mahdollisuus pohtia Rosenzweigin ajattelun suhdetta elokuvaan, jonka synty taidemuotona ajoittuu pitkälti Rosenweigin edustamalle aikakaudelle. Voidaankin mielestäni kysyä, voiko elokuva tavoittaa muutoksen, elämän sen puhtaassa muodossa? Jo Georges Méliès’n varhaisissa elokuvissa muutoksen ja virtaavuuden ideat ilmenevät pysäytystrikin avulla toteutetuissa kuvissa, jossa esimerkiksi ihmisen ruumiinosat (esim. elokuvassa ”Un homme de têtes” (1898) Méliès’n itsensä pää kopioituu useiksi kappaleiksi) ilmestyvät ja katoilevat lähes mielivaltaisesti. Jatkuva muutos onkin usein Méliès’n elokuvien teemana. Huomattavaa kuitenkin on, ettei Méliès’n elokuvissa havaittu muutos kuitenkaan koskaan johda suoranaisesti mihinkään. Ajallisuus ei ole niissä teleologista vaan pikemminkin varhaisen elokuvan ajallisuus on lähempänä Bergsonin aikakäsitystä, kestoa – olioissa havaittua elävää epämääräisyyttä. Uuden viestintäteknologian, elokuvan, syntyminen on varmasti vaikuttanut Rosenzweigin ja Bergsonin kaltaisten ajattelijoiden tapaan hahmottaa filosofisia kysymyksiä. Tosin mitään täysin mekaanista vuorovaikutusta elokuvan ja filosofian välillä tuskin on missään vaiheessa ollut. Mutta jotain vaikutusta varmasti on ollut. Tätä teknologian ja filosofisen ajattelun muutoksen välistä syy-seuraus-suhdetta olisi noin yleisemminkin kiinnostavaa tutkia.


Kun Hegel pakottaa elämän virtaavan todellisuuden käsitteiden tyrannian alle, ajattelee Hegel täysin epäkinematografisesti (Bresson). Hegelin ajattelu ei piirrä kuvaa, elämää, vaan pysäyttää elämän voidakseen muodostaa siitä kuvan. Tai näin ainakin voisi ajatella, jos elokuvaa haluaa käyttää heuristisena ja analogisena välineenä kuvaamaan filosofiaa, jonka keskeinen ongelma on muutos ja ajallisuus sekä näiden suhde käsitteisiin ja ajatteluun.

Ei kommentteja: