perjantai 11. joulukuuta 2009

Utopioiden historiaa 1

Utopioita on niiden historiassa ollut hyvin monenlaisia, mutta niitä on kuitenkin yhdistänyt idea onnellisesta, ideaalisesta tilasta. Tällaisia tiloja ovat utopiakirjallisuudessa olleet mm. tuntematon saari (kuten Thomas Morella), heimo- tai kyläyhteisö, kommuuni, kaupunki, metropoli, maailmanvaltio tai koko ihmiskunta yleensä. Utopiat ovat voineet viitata nostalgisesti myös kadotetun paratiisin autuuteen (näin esimerkiksi Raamatun kuvauksessa Eedenin puutarhasta) tai ihmissuvun kuviteltuun kulta-aikaan. Utopiat eivät välttämättä aina ole seuranneet Moren antamaa valtio-utopian esimerkkiä, vaan esimerkiksi erilaiset paimenidyllit (arkadiat), runsauden ja yltäkylläisyyden kuvaukset (cockaygne), täydellisen poliittisen tai moraalisen yhteisön suunnitelmat sekä tuhatvuotisen valtakunnan esitykset ovat kaikki toimineet viittauspisteinä utopioista puhuttaessa. (Lahtinen 2002, 170-171.)

Utopioihin on usein suhtauduttu vähätellen, ja utopisteja on syytetty siitä, että näiden ajattelu jää pelkkien toiveiden ja unelmien tasolle, jolloin ympäröivän tosiasiallisen maailman tiedostaminen jää äärimmäisen vähäiseksi. Utopioita on pidetty epärealistisina. Utopioita on myös pidetty sortavina ja metaeettisesti monoliittisen arvojärjestelmän ilmentyminä (Berlin). Toisaalta utopioita on pidetty myös inspiroivina. Esimerkiksi Ernst Bloch näki utopioissa filosofiansa keskeisen periaatteen, Toivon, ilmentymän. Myös Jürgen Habermas on nähnyt utopioiden keskeisen ansion olevan siinä, että ne pitävät yllä toivoa jostain paremmasta. Filosofisesti mielenkiintoinen kysymys onkin ollut, kuinka todellisuuden suunta voitaisiin kääntää kohti utopioiden kuvaamaa onnellisuuden tilaa? (Lahtinen 2002, 173.)

Antiikin ja keskiajan utopiat

Moren kuuluisan teoksen esikuva on tietysti Platonin Valtio (2007), mutta myös ennen Platonia länsimaisessa ajattelussa esiintyi utooppisia elementtejä. Utooppisen ajattelun historia alkaa jo 700-luvulla eaa. Tuolloin runoilija Hesiodos esitti runoelmassaan Työt ja päivät myyttisen kuvauksen ihmisen viisivaiheisesta kehityksestä. Aikojen alkuhämärässä, ihmiskunnan alkuparatiisissa elelee oikeamielisten kultainen ihmissuku. Tämä suku kuitenkin asteittain rappautuu ensin hopeiseksi suvuksi, sitten pronssiseksi, ja viimein rautaiseksi ihmissuvuksi, jotka elävät lyhyen elämänsä loppumattomassa piinassa ja kärsimyksessä. Hesiodoksen utopia on siis nostalgista laatua sen suuntautuessa kohti menneisyyttä. Myös Ovidiuksen, toisen suuren kreikkalaisen runoilijan, teoksissa on havaittavissa utooppisia elementtejä. Myös hän kuvailee ihmiskunnan kehitystä kultaisen, hopeisen, pronssisen ja rautaisen ajan käsitteillä. (Lahtinen 2002, 174-175.)

Utooppisen ajattelun kannalta varhaisin merkittävä lähde on kuitenkin Platonin kuuluisa täydellistä valtiota kuvaava dialogi. Teoksessaan Platon, kuten tunnettua, pyrkii kuvaamaan valtiota, jonka johdossa olisivat hyvän ideaa pohtivat ja sen viimekädessä saavuttavat filosofikuninkaat. Platonin valtioutopian taustalla oli pitkäksi venähtänyt peloponnesolaissota, jonka seurauksena kreikkalaisten kaupunkivaltioiden poliittisessa elämässä vallitsi kaaosmainen tila. (Tenkku 2007, 388-389.) Kreikan tuolloinen tila jakoi ihmiset vanhaan, väistyvään sukupolveen (jota Valtiossa edustaa Kefalos) sekä nuoreen, radikaaliin ja skeptiseen sukupolveen, jonka paras esimerkki Platonin teoksessa on kyyninen Thrasymakhos. Tämän kaoottisen tilan korjaamiseksi Platon halusi oman utopiansa kehittää. Kun mikään vallitsevista yhteiskuntajärjestyksistä ei ollut Platonin mieleen, tarvitsi hän aivan uudenlaisen yhteiskunnallisen mallin, joka toteuttaisi hyvä idean (Platon 2007, 497b).

Platonin utopia toisaalta heijastaa ja toisaalta kritisoi oman aikansa olemassa olevia, todellisia yhteiskuntia, kuten esimerkiksi Egyptiä (Asmus 1978, 107). Sen voidaan nähdä myös pyrkivän ylittämään oman aikansa kreikkalaisen orjanomistusyhteiskunnan rajoitteita. Onpa Platonia verrattu myöhempiin sosialistisiin utopioihin - ja jopa Karl Marxin ajatteluun. Valentin Asmuksen mukaan tällainen tulkinta on kuitenkin virheellinen. Se on virheellistä siitä yksinkertaisesta syystä, että se on epähistoriallista (Asmus 1978, 124). Se unohtaa sosialismin olevan olennaisesti kapitalismista nouseva ideologia, ja olisikin siksi virheellistä nimittää Platonin valtioutopiaa sosialismiksi. Sosialismilla ja siten kommunismilla on Asmuksen mukaan reaalinen perustansa kapitalistisessa yhteiskunnassa (Asmus 1978, 125). Platonin ns. ”kommunismikin” on Asmuksen mukaan vain ”kulutuskommunismia”, ei tuotantovälineiden kommunismia. ”[Y]lemmät luokat – soturit ja vartijat – elävät yhteiselämää, aterioivat yhdessä jne., mutta eivät tuota mitään. He vain kuluttavat sen, mitä työläisluokan ihmiset tuottavat […]” (Asmus 1978, 125).

Antiikin filosofian ja kirjallisuuden ohella toinen keskeinen lähde utooppiselle ajattelulle on juutalais-kristillinen perintömme, ja varsinkin sen kuvaukset kadotetusta paratiisista ovat olleet mitä käyttökelpoisinta ainesta utooppiselle traditiolle. Jo Raamatun alkusivuilla ihminen karkotetaan onnen tyyssijasta, paratiisista ja pakotetaan raatamaan maata josta hänet on tehty. Tässä syntiinlankeemuksessa ihminen saa osakseen hyvän ja pahan. Siitä asti ihminen on odottanut paluuta paratiisiin. Milleniumin (tuhatvuotisen valtakunnan), uuden Jerusalemin, ylösnousemuksen ja Messiaan tulemisen (messianismi; kristityille Jeesuksen toinen tuleminen) kuvaukset viittaavat kaikki tulevaan onnen aikaan (Lahtinen 2002, 177). Sen saavuttaminen ei kuitenkaan ole ihmisen käsissä, koska ihminen kantaa sisällään Aatamilta ja Eevalta perittyä perisyntiä. Tulevaisuus on Sallimuksen käsissä: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, ei valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut” (Ilm. 21:1-4).

Raamatun vaikutus utooppiseen ajatteluun on ollut valtaisa. Juutalais-kristillisestä traditiosta lähtenyt eskatologinen traditio sisältää tärkeän lisäyksen utooppiselle ajattelulle: apokalypsiksen käsitteen. Juutalais-kristillisessä kulttuurissamme itse historia osoittautuu utooppiseksi. Kulttuurimme on syvästi apokalyptinen, eskatologinen. Apokalyptisella tarkoitetaan tässä ilmoitusta, verhojen avaamista ja paljastamista. Eskatologia käsitteenä on hyvin samankaltainen, mutta painottaa enemmän ”oppia” (logos) viimeisistä ajoista. (Dunderfelt & Mäkisalo 1999, 13.) Juutalais-kristillinen maailmankuva olettaa historialle mielen ja merkityksen, joka paljastuu maailmanhistorian lopussa. Historialla on mieli ja tarkoitus; historian suunta on kohti täydellistymistä. Itse asiassa jo käsite apokalypsis ilmaisee jo tämän mielen ja tarkoituksen: se voidaan ymmärtää maailmanhistorian mielen paljastumiseksi; vanhan, epätäydellisen maailman tuhoksi sekä uuden täydellisen maailman synnyksi. Tätä täydellistä maailmaa voidaan kuvailla eräänlaiseksi utopiaksi.

Raamatun ohella tärkeimpiä kristillisiä lähteitä utooppiselle ajattelulle on kirkkoisä Augustinuksen teos Jumalan Valtio (2003). Kirjan keskeisenä ajatuksena on jako kahteen valtioon: maallisen vallan ja Jumalan valtioon. Augustinukselle nämä valtiot ovat koko historian oleva erillisiä. Hänelle ihminen ei voi koskaan päästä omin apuinensa Jumalan valtakuntaan, vaan on Jumalan armoa päästää ihminen osalliseksi Jumalan valtakunnasta. ”Jumalan valtio” viittaa käsitteenä tietysti myös Platonin kuuluisaan dialogiin, mutta ero Platoniin on siinä, ettei Augustinuksen tarkoituksena ole kuvailla ihanneyhteiskuntaa, saati toteuttaa sitä. Jumalan valtio on olla olemassa rinnakkain maallisen vallan kanssa. Kysymys on pikemminkin maailmanhistoriaa jäsentävästä mallista[1]. (Koskenniemi 2003, 20.) Augustinukselle maallinen hallinto oli syntiinlankeemuksesta seurannut välttämätön paha, jonka pystyy vain Jumala poistamaan aikojen lopussa. Augustinus kirjoittikin teoksensa yhteiskunnallisesti sekasortoisessa tilanteessa, kansainvaelluksien aikana, eikä siten olekaan ihme, että Platonin kaltaiset järjestykseen keskittyvät utopiat eivät vaikuttaneet uskottavilta. (Lahtinen 2002, 178.) Utooppiseksi Augustinuksen teoksen tekee nähdäkseni kuitenkin se, että hänellä Jumalan pyhittämä parempi valtio tai yhteisö on kuitenkin olemassa, vaikka sinne ei ihminen syntisenä voikaan muuten kuin Jumalan armosta päästä. Ihminen tarvitsee pelastuakseen välittäjän, joka ylittää Jumalan ja ihmisen välisen kuilun – Jeesuksen. Augustinus kysyy: ”Millä keinoin voisi kuolevainen, onneton ja kauas kuolemattomista ja autuaista etääntynyt ihmisparka yhdistää itsensä kuolemattomuuteen ja autuuteen?” (Augustinus 2003, 526). Augustinuksen kysymys on tietysti retorinen: ihminen ei tietenkään yksin voi saavuttaa autuuttaan, vaan siihen tarvitaan Kristusta.

Myöhäiskeskiajalla toinen kristillinen utopisti Gioacchino da Fiore esitti profetian luostarikommunismista, joka kattaisi koko ihmiskunnan. Fiorelainen tulkitsi maailman historian kattavan kolme aikakautta: ensimmäisenä aikakautena palveltiin lihaa (vanhan testamentin Isän aika), sitten sekä lihaa että henkeä (uuden testamentin Pojan aika) ja viimeisenä aikakautena palvelemaan ainoastaan henkeä (Pyhän hengen aika). Fiorelainen odotti Pyhän hengen aikakautta saapuvan jo omana elinaikanaan – vuonna 1260. Kristillisen kommunismiutopian varhaisena edustajana Fiorelainen vaikutti paitsi voimakkaasti monien utopistien ajatteluun. Voimakkaimmin Fiorelaisen ajatuksista vaikutteita saivat paitsi renessanssiajan suuret utopistit kuten Thomas More ja Tommaso Campanella, niin myös sellaiset myöhempien aikojen marxilaiset utopistit kuten Karl Kautsky, Karl Vorländer ja Ernst Bloch. (Lahtinen 2002, 179.)

Käytännön, vaan ei filosofisen diskurssin tasolla, yksi merkittävimmistä kristillisistä utopisteista oli Thomas Münzer (1490-1525). Hän saarnasi Kristuksen toisesta tulemisesta ja osallistui saksan talonpoikaiskapinoihin (1524-1525) perustaen Mühlhauseniin (Thüringeniin) teokraattisen valtion, jossa yksityisomistus oli kielletty. Saksalaiset ruhtinaat kuitenkin nopeasti surmasivat Münzerin, jonka kunniaksi perustettiin vuonna 1534 Münsteriin oma valtio, ”Uusi Jerusalem”. Utopistinen yritys kuitenkin tukahdutettiin nopeasti. Karl Kautsky on sanonut Münsterin valtion olleen tärkeä historiallinen käännekohta utooppisen ajattelun realisoitumisessa konkreettiseksi vallankumoukselliseksi toiminnaksi. (Lahtinen 2002, 180.)



[1] Augustinuksen historiakäsityksestä kts. myös Augustinus 2004, 138-143 sekä Korkman 2003, 11.

Ei kommentteja: