keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Richard Gunnin apokalypsis

Richard Gunnin ajattelussa on nähtävissä sama tilan ja ajan dikotomia, joka näkyy kaikessa modernissa utopia-ajattelussa. Gunnin mukaan näyttäisi olevan järkevää sijoittaa utooppinen ajattelu osaksi apokalyptista traditiota (Gunn 1985, 7-8). Apokalyptinen ajattelu kohtaa todellisuuden ajallisuuden, historiallisuuden näkökulmasta. Gunn ajoittaa, monien muiden lailla, apokalyptisen ajattelun varhaismoderniin, orastavan kapitalismin yhteiskuntaan (Gunn 1985, 2). Apokalyptiselle ajattelulle onkin tyypillistä tunne, että jotain erityislaatuista tapahtumassa, että lopunajat olivat käsillä. Ottaen huomioon kapitalismin traditioita rikkovan luonteen, eivät tällaiset tuntemukset ole kovinkaan yllättäviä. Moderni maailma kohtasi alkavan muutosten sarjan, joka agraaris-feodaaliselle tietoisuudelle oli tuhon merkki. Apokalyptinen ajattelu tukeutuikin voimakkaasti modernin kokemuksen synnyttämään historiatietoisuuteen. Uskottiin vanhan maailman olevan loppu ja uuden paremman maailman paljastavan maailmanhistorian juonen. Gunnin mukaan tällaisen apokalyptisismin erottaa eskalogiasta tunne lopun läheisyydestä. Tällaisen ajattelun huipentuma voidaan nähdä Hegelissä, jonka puheet ”historian lopusta” tulisi Gunnin mukaan ottaa vakavissaan (Gunn 1985, 2)[1].

Apokalypsin rinnalle kasvaa utooppisen ajattelun traditio, joka kaiken kaaoksen ja muutoksen keskellä viestii toivoa paremmasta todellisuudesta. Mutta siinä missä apokalyptinen ajattelu johti yhteiskunnalliseen radikalismiin talonpoikaiskapinassa, keskittyi Gunnin mielestä utooppinen ajattelu tilan ja järjestyksen teemoihin. Tässä onkin keskeinen ero utopian ja apokalypsin välillä. Gunnin käsitteitä voidaan verrata Blochin ja Mannheimin vastaaviin. Voidaan tehdä huomio, että siinä missä Bloch jaottelee utopiat järjestys- ja vapausutopioihin ja Mannheim erottaa varsinaiset, spatiaaliset utopiat temporaalisista kilialismeista, siinä Gunn käsittää utopian tilalliseen järjestykseen keskittyväksi ideaksi, joka kuitenkin kasvaa ajallisuutta korostavan apokalyptisen ajattelutradition sisään. Jotain rinnakkaisuuksia on löydettävissä. Gunnin utopia näyttäisi vastaavan Blochin järjestysutopioita ja Mannheimin spatiaalisia utopioita. Apokalypsin käsittäminen radikalismin polttoaineeksi puolestaan tuo Gunnin lähelle Mannheimin mainitsemia kilialismeja ja Blochin vapausutopioita.

Syy, minkä takia Gunn lopulta kuitenkin erottaa utopiat apokalypsista on se, että kaikesta hyvästä huolimatta utopiat näyttäisivät aina keskittyvän järjestyksen ylläpitoon yksilöiden vapauden kustannuksella. Hannah Arendtia mukaillen Gunn toteaa, että utopiat assimiloivat poliittisen toiminnan valmiin pohjapiirroksen kehyksiin. Järjestys on olennaista utopioille, ja vain harvoin tämä järjestys on poliittista tai sosiaalista. Esimerkiksi Baconin Uuden Atlantiksen utopiassa olennaista on tiedon, älyllisen työn työnjaon järjestys. Campanellalle tiedon järjestys puolestaan manifestoituu fyysisen tilan organisoinnissa: Campanellan Aurinkokaupungissa on geologiset ja biologiset näytteet, matemaattiset kaavat ja mekaaninen tieto luokiteltu eri kaupunginosiin kuuluvaksi. Aurinkokaupunki ”muodostuu seitsemästä suuresta muurien kehästä, jotka on nimetty seitsemän planeetan mukaan, ja aina seuraavan kehän sisään pääsee neljää tietä neljän portin kautta, jotka on sijoitettu neljälle ilmansuunnalle” (Campanella 2002, 26). Keskellä Campanellan kuvaamaa kaupunkia on temppeli. Temppelissä kaupunkia johtavat tieteellisen hierarkian mukainen asiantuntijakaarti: ylimpänä komentovaltaa pitää Metafyysikko, joka ”johtaa kaikkia niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa”, ja jolla ”on ylin päätäntävalta kaikissa kysymyksissä” (Campanella 2002, 28). Metafyysikon alaisuudessa on kolme ruhtinasta: Valta, Viisaus ja Rakkaus. Viisauden alaisuudessa toimivat kaikki tieteilijät Astrologista Kosmografiin sekä Geometrikosta ja Loogikosta Eetikkoon. Campanellalle tiedon järjestäminen fyysisessä tilassa ei ole vain kognitiivista vaan se on aina myös sosiaalista. Utooppisen yhteiskunnan läpikuultavuus johtuu siitä, että kaikella on tiedollisesti määritelty paikkansa, kaikki voidaan nähdä. Ihmisten elämä Aurinkokaupungissa on tieteellisesti järjestetty. (Gunn 1985, 5-6.)

Utopian ja apokalypsin eroa voidaan havainnollistaa kahdella Gunnin tekemällä erottelulla. Ensimmäinen erottelu onkin jo tullut esille. Utopioiden mielenkiintona on tila ja sen järjestäminen, apokalypsin ymmärrettävyys sen sijaan liittyy sen tapaan tulkita historiallista aikaa. Apokalypsi on historian toiseksi viimeinen akti: se laittaa lopun kaikelle entiselle synnyttäen samalla jotain uutta, jotain täysin toista. Se valaisee jälkikäteisesti historian ”juonta”. Apokalyptinen aikakäsitys on kyllä lineaarinen, mutta ei kvantitatiivisen hetkien jatkumon mielessä. Apokalyptinen lineaarisuus sisältää Gunnin mukaan aina ”sulkeuman” (”closure”). Ajalla on apokalyptisessä merkityksessään merkityksellinen alku ja merkityksellinen loppu. Aika alun ja lopun välissä ei apokalyptiikassa kuitenkaan ole homogeenista, vaan se nähdään aina joko ihmisen tai Jumalan toteuttaman projektina, jonka huipentuma apokalypsis on. Utopioissa aika puolestaan katoaa täysin – järjestys tulee tilalle. Utopioissa ei Gunnin mukaan ole nähtävissä samaa vapauttavaa potentiaalia kuin milleniaristisessa traditiossa. Differentia specifica utopian ja apokalypsin välillä on se, että utopioita määrittää aina säännöt ja rajoitteet, apokalypsia aina vapautumisen horisontti. Gunn kirjoittaakin, että ”utopiaa voitaisiin melkein kuvata poliisitoimena sitä radikaalia haastetta vastaan, jonka apokalyptinen – äänettömästi tai eksplisiittisesti - sisältää”[2] (Gunn 1985, 7-8). (Gunn 1985, 7-8.)

Kehittyessään kypsään vaiheeseensa utooppinen ja apokalyptinen ajattelu ajautuvat mielenkiintoisiin suhteisiin keskenään. Utooppinen ajattelu Gunnin mukaan ohjaa milleniaarisen impulssin anarkiasta kohti järjestystä[3]. Se myös katkaisee kaiken ajattelun kyvyn radikaaliin toimintaan sijoittamalla sen historiallisen tilan ja ajan tuolle puolen (Gunn 1985, 9). Kuitenkaan se ei ole täysin transsendentti, vaan se aina myös uusintaa tämänpuoleiset sosiaaliset suhteet abstrakteihin kuvitelmiin. Utopia on Gunnille onnettoman tietoisuuden kontemplatiivinen uni (Gunn 1985, 13).

Gunnin päätelmiä voidaan pohtia ja erityisesti hänen tapaansa erottaa apokalyptinen ja utooppinen toisistaan voidaan kritisoida. Ei nimittäin ole – kapitalismin ja valistuneen modernin jälkeen – ollenkaan selvää voidaanko niitä ylipäätään erottaa toisistaan. Modernille ajalle tyypillinen historiatietoisuus näyttää muuttaneen myös utopioiden luonnetta ja ylipäänsä kulttuurin tapaa ajatella utopioita. Utopiat näyttävät valistuksen jälkeen saavan myös selkeämmin historiallisia ja ajallisia sävyjä. Gunn näyttääkin tekevän mannheimilaisen ratkaisun käsitteanalyysissaan: utopioita ovat vain platonilais-morelaiset tilautopiat – apokalyptinen ajattelu puolestaan on jotain aivan muuta. Blochin tapa määritellä utopiat väljemmin Toivon käsitteen kautta sekä ajallisiksi että tilallisiksi onkin kenties Gunnin ratkaisua hedelmällisempi.



[1] Gunnin tekstin, jota työssäni käytän, otsikko ”The only real Phoenix” viittaa Hegelin historianfilosofiaan. Hegel historiakäsityksensä vertauksena ”tarua feeniks-linnusta, joka palaa tuhkaksi, mutta joka nuortuneena ja uudistuneena nousee tuhkasta uuteen, kirkastettuun elämään. Näin myös historiassa elämästä syntyy kuolemaa, mutta kuolemasta myös elämää” (Noro 1978, 11). Kts. myös Hegel 1978, 71.

[2] Käännös Existenz_

[3] Monet järjestysutopiat Platonista lähtien sopivat mainiosti Gunnin kuvaukseen, mutta erityisen hyvä esimerkki utooppisen järjestyksen apologeetista on behavioristipsykologi B.F. Skinnerin (1974) esittämä käyttäytymistieteellinen utopia, jossa ihmiskunnan ongelmat ratkaistaan kontrolloimalla, ehdollistamalla ihmisiä käyttäytymään toivotun mallin mukaisesti. Skinnerin utopia on erinomainen esimerkki myös siitä, mitä Max Horkheimer (2008) kutsui ”välineelliseksi järjeksi”.

Ei kommentteja: