keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Maailmanlopusta

Maailmanlopun käsitettä ei missään nimessä tule sotkea "apokalypsin" käsitteeseen. Miten maailmanloppu pitäisi sitten käsittää? Kirjailija Pentti Linkola on mielenkiintoisella tavalla käsitellyt maailmanlopun käsitettä. Hänelle ihminen on tekniikallaan ja teknologiallaan[1] tuottanut tilanteen, jossa käsitteen tarkempi käsittely on tullut tarpeelliseksi. Hänen mukaansa maailmanloppu ei tarkoita ”maailmankaikkeuden, ei edes oman aurinkokunnan eikä oman planeetan loppua. […] ’Maailmanloppu’ käsitetään oman lajin sukupuutoksi, viimeisen yksilön kuolemaksi. Näitä maailmanloppuja on kuluneella ja tulevalla vuosisadalla muutama miljoona. Mammutin maailmanloppu on viimeisen mammutin kuolema, täpläverkkoperhosen maailmanloppu viimeisen täpläverkkoperhosen kuolema” (Linkola 2004, 337). Linkolan maailman ja maailmanlopun käsitteillä on siis voimakkaan subjektiivinen mieli. Maailma loppuu kun maailmaa hahmottava olio kuolee. Maailman käsitteeseen en mene tässä sen tarkemmin, mutta näyttäisi siltä, että Linkolan ”maailma” on paitsi voimakkaan naturalistinen, niin se on myös voimakkaasti subjektiivinen ja lajin määrittämän a priorin kautta muodostunut. Myös eläinten olemassaololla on Linkolalle sisäinen mieli, eläimillä on oma sisäinen maailmansa (Tuomivaara 2008, 31-33; Vadén 2008, 107-118), jonka loppu tulee eläinlajin viimeisen edustajan kuollessa.

Linkola tunnetaan voimakkaasta ekologisesta paatoksesta. Voidaankin ajatella, että jos utopialla on ylipäätään merkitystä ihmisten välisten suhteiden käsittämisessä ja yhteiskunnan suuntaamisessa, täytyy ekologiset seikat ottaa huomioon. Ekologisen utopian ei välttämättä tarvitse seurata esim. Linkolan ekofasismiksi luonnehdittua utopiaa[2], joka voidaan tulkita pelkäksi reaktiivis-nostalgiseksi kaipuuksi Linkolan nuoruuden aikaiseen esiteolliseen Suomeen (kts. Linkola 1990, 24-38 ja Kilpeläinen 2008, 43-44), vaan se voi saada toisenlaisiakin artikulaatioita. Esimerkiksi Henryk Skolimowskin (1984) ekofilosofista yhteiskuntamallia, joka tukeutuu hengellisen elämän vahvistamiseen yhteiskunnallista utopiaa luotaessa, Hwa Yol Jungin ekopieteetin ajatusta sekä Aldo Leopoldin ekoholismia voidaan kaikkia pitää ekologisen utopian, eli ekotopian, ilmaisuina. Ekologiset tekijät huomioon ottaen, ”apokalypsiksen” käsitteellä näyttäisi olevan jotain aivan erityistä relevanssia utooppiseen ajatteluun. (Vilkka 2003, 83-84.)

Maailmanlopun pelot näyttäisivät tietyllä tavalla heijastavan yksilön voimattomuutta globaalin kapitalismin aikakautena. Populaarikulttuurin visiot asteroideista tuhoamassa maapalloa ovat monella tapaa aikakautemme keskeisen kokemuksen ilmaisuja. Voimattomuuden kokemus valtavien muutosten edessä saa aikaan sen, että on itse asiassa helpompi kuvitella maailman loppuvan ekokatastrofiin kuin kuvitella aito vaihtoehto kapitalismille. Näin onkin Slavoj Zizek ajatellut. Hänen mukaansa meidän on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismille vaihtoehto (Zizek 2003, http://www.lacan.com/ziny.htm). Ehkä tässä onkin käsitteiden maailmanloppu ja apokalypsis välinen ero: maailmanloppu on vain tylsästi kaiken loppu, mutta apokalypsis sen sijaan tarjoaa nykyisyydelle utooppisen vaihtoehdon. Apokalypsis tarjoaa utopian, mutta maailmanloppu vain tyhjyyttä. Toisin kuin maailmanlopun käsitteellä, on apokalypsiksellä utooppista voimaa antaessaan historialle mielen, ”avatessaan verhot” ja luvatessaan paremman maailman.



[1] Teknologiaa tai tekniikkaa en voi tässä lähteä syvemmin pohtimaan. Filosofisen tradition suurista nimistä teknologiaa ovat käsitelleet kriittisesti paitsi Max Horkheimer ja Theodor Adorno (kts. Horkheimer 2008 sekä Adorno & Horkheimer 2008), niin myös viime vuosisadan kenties merkittävin filosofi Martin Heidegger. Heideggerin tekniikkaa käsittelevistä kirjoituksista kts. esim. Heidegger 2002. Filosofisen tradition ulkopuolelta mainittakoon Linkolaa henkisesti lähellä oleva Theodor Kaczynski (2005), joka on paremmin tunnettu terroristina nimellä Unabomber.

[2] Linkolan utopiasta kts. mm. Linkola 1987, 111-159; Linkola 1989, 155-225 ja Linkola 2004, 384-400.

Ei kommentteja: