keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Ernst Blochin utopiasta

Ernst Bloch näkee utopiat Toivon periaatteen ilmaisuksi. Utopia oli Blochin aikana ollut huonossa huudossa ja hän pyrkikin asettamaan ”utooppisen ajattelun jaloilleen”. Hänelle utopia on toivon yhteiskunnallinen ilmenemismuoto. Vaikka utopiat olivatkin perinteisesti olleet filosofien esittämiä paperiutopioita, näki Bloch utooppisia aineksia myös taiteessa, humalassa, keskiaikaisissa kansanjuhlissa, alkukristillisistä yhteisöissä sekä happy end-elokuvissa. Blochin mielestä ihmisten kyky päiväuniin oli jokaisen inhimillisen edistysaskeleen ehto ja motivaatio. (Rahkonen 1985, 18.)

Käyn seuraavassa Ernst Blochin filosofiaa lävitse hyvin tiiviisti ja esitän Blochin käsitykset utooppisen ajattelun keskeisistä ulottuvuuksista.

Blochin utooppinen filosofia lähtee siis liikkeelle toivosta; siitä kuinka inhimillistä toimintaa sen kaikissa muodoissa määrittää toivo paremmasta elämästä. Kaiken yhteiskunnallisen suunnittelun lähtökohta on siinä, että ihmisen tila kerta kaikkiaan on epätäydellinen ja puutteellinen, kipua ja surua täynnä. Kuten Marx kirjoitti nk. Pariisin käsikirjoituksissaan: ”Ihminen on esineellisenä aistimellisena olemuksena näin ollen kärsivä olemus, ja kärsimisensä tuntevana olemuksena intohimoinen olemus” (Marx 1973, 167). Kaiken yhteiskunnallisen suunnittelun alkuperä on nälässä – tai yleisemmin kaikessa siinä, mitä meillä ei ole. Freudilaiseen psykoanalyysiin kohdistuvassa kritiikissään Bloch huomauttaa, että kaikkea seksuaalista ennen on tultava vieläkin perustavanlaatuisemmat tarpeet. Nälkä on tällainen perustarve, joka edeltää kaikkea muuta. Eroottisen historiakäsityksen tilalle tulee ekonominen historiakäsitys (Bloch 1986, 67). Ekonominen on kaikkea eroottista fundamentaalisempaa (Bloch 1986, 67). Nälkä on itsesäilytyksen ilmaisu, ja itsesäilytys kaikkea inhimillistä toimintaa määrittävä perustarve (Bloch 1986, 67). Blochin mukaan me ihmiset emme milloinkaan kyllästy haluamaan asioiden paranemista, emmekä me milloinkaan ole toiveista vapaita (Bloch 1986, 77).

Blochin mukaan ihminen on aina puutteessa oleva. Työllään ihminen kykenee kuitenkin ylittämään puutteensa. Ihminen kykenee ympäristöään muokkaamalla ylittämään luonnon asettamat välttämättömyydet. Työn avulla ihmiset ovat astuneet ulos eläinkunnasta ja keksineet työkaluja voidakseen tyydyttää tarpeitaan. (Bloch 1985, 23.)

Työhön liittyy aina kaipuu parempaan. Kaipuu erottaa meidät eläimistä. Eläimetkin rakentavat kennojaan ja kekojaan, saalistavat itselleen ruokaa, mutta eläimillä ihmisistä poiketen ei ole kaipuuta näiden välttämättömyyksien yli. Eläimet tyytyvät saamaansa. ”Eläinten pää on kuin lukolla suljettu. Niiden elämänkulku on lukemattomia sukupolvia myöten ennalta määrätty” (Bloch 1985, 23). Ihminen sen sijaan kykenee ensiksi muotoilemaan päässään kaipuunsa mukaisia ideaalisia ajatuskuvia, joita ihminen pyrkii objektiivisessa todellisuudessa toteuttamaan. Tarpeen tyydyttämiseen liittyy aina suunnittelu, ”joka merkitsee yhä tietoisempaa ja rationaalisempaa keinojen laskelmointia halutun päämäärän saavuttamiseksi” (Bloch 1985, 23). Kuten Marx oli Pääomassa (2008, 116) todennut, huononkin arkkitehdin erottaa parhaasta mehiläisestä se, että arkkitehti suunnittelee työnsä kohteen abstraktiona päässään ennen kuin toteuttaa sen todellisuudessa. Suunnittelu liittyy aina keinoihin, joilla tulevaisuudessa olevaan päämäärään pyritään.

Mikä tämä Blochin ”päämäärä” sitten on? Sitä ei ole helppo sanoa. Kenties olisi kysyttävä, kenen päämäärä ja kenen päämäärä milloin? Eilen, 100 vuotta sitten, tuhannen vuoden kuluttua? Päämäärän hahmottaminen vaatii kontekstin ymmärtämistä. Päämäärästä voidaan kuitenkin sanoa abstraktilla tasolla jotain. Blochin mukaan päämäärään liittyy aina sarastus. Päämäärässä on aina ”kysymyksen minkä-vuoksi-sitten-kaikki-tämä ultraviolettia värisävyä” (Bloch 1985, 24). Mutta kun päämäärä saavutetaan, tullaan kylläisiksi, jatkuu matka edelleen. Kun ruoka on sulatettu, syntyy uusi nälkä. Tarpeet ovat siis historiallisesti määrittyneitä. Aina kun edelliset tarpeet on toteutettu, eli kun ihminen on muokannut ympäristöään tarpeitaan vastaavaksi, syntyvät uudet tarpeet. Näin kehitys pysyykin liikkeessä. Yhteiskunnassa, jossa internetliittymän omistaminen on sosiaalisen elämän kannalta välttämätöntä, on internetliittymä aito tarve, vaikka se ei perustasolla olekaan välttämätöntä ihmisen hengissä pysymisessä.

Tarve ajaa Blochin mukaan aina toiminnalliseen käyttäytymiseen, joka panee täytäntöön yhä rikkaammat todellisuuden muuttamista koskevat suunnitelmat. Tarvetta ja tyytymättömyyttä on pidettävä yllä, sillä ne ovat aina toivon herättäjiä. Huvitukset, mielialalääkkeet, jne. ovat kaikki toivon kannalta haitallisia, sillä ne poistavat tyytymättömyyden sekä siten kaipuun parempaan. Ihmisen toiminnallinen käyttäytyminen panee täytäntöön työprosessin teleologisuuden. Teleologia tulee kuitenkin ymmärtää radikaalisti tendenssitutkimuksena. Yhteiskunnan tämän hetkistä objektiivisesti määrättyä suuntaa tulee tarkastella tendenssinä. Kapitalismille on historiassa annettu materiaaliset perusteet, jonka pohjalta kapitalismi kehittyy[1]. Yhteiskunnat eivät ole mielivaltaisia. Tendenssitutkimus ei kerro sitä, mihin yhteiskunta väistämättä etenee, mutta se kertoo sen, millaiselta kehitys on tähän asti näyttänyt, ja millaisia ehtoja tämä aiempi kehitys antaa tulevaisuuden mahdolliselle suunnalle. Ihmiset luovat todellisuutta kyllä itse, mutta he eivät luo todellisuutta vapaasti, vaan aiempien sukupolvien jättämissä olosuhteissa, joita tendenssitutkimus pyrkii kartoittamaan. Bloch sanookin, että ”aikamme peruskysymys on […] tehdä ymmärrettäväksi ihmisten suhde heidän lopultakin omaan tulevaisuuteensa. Eli saattaa tietoon sitä, millä asioihin voidaan tarttua. Se on ajatuksellista laboratoriotyöskentelyä teoria-käytäntö –suhteen parissa, jossa samalla jatkuvasti värähdellään teorian ja käytännön välillä” (Bloch 1985, 25). Olennaista tendenssitutkimuksessa tutkituissa historiallisissa tendensseissä on se, että ne sulkevat ja avaavat mahdollisuuksia materiaalisen rakenteensa mukaisesti. Tendenssitutkimus kertoo meille, mitä meidän on konkreettisesti ottaen järkevää toivoa lähitulevaisuutta ajatellen. (Bloch 1985, 24-26.)

Tendenssitutkimuksen pohjalta harjoitettu tulevaisuuden hahmottaminen, sarastuksen tavoittaminen voi toteutua mielikuvien avulla. Mielikuvat auttavat löytämään todellisuudesta sen, mikä on ”asetettu esiin ja edelle, eikä vain aiottu” (Bloch 1985, 26). Mielikuvat tavoittavat todellisuudesta sen reaaliset mahdollisuudet, eikä vain sitä mitä mielikuvitteleva subjekti tahtoo todellisuudelta. Mielikuvien avulla ennakoidaan todellisuutta, niillä tavoitetaan sarastus. Blochin mukaan onkin niin, että juuri tämä ihmisen kyky mielikuviin muodostaa inhimillisen topoksen, utooppisen topoksen (Bloch 1985, 26). Utooppinen on Blochille jotain, mikä inhimillisen kasvun myötä itsekin kasvaa (Bloch 1985, 26). Mitä enemmän objektiivisia mahdollisuuksia on olemassa, sitä enemmän utooppisia suuntia voidaan todellisuudesta löytää.

Aiemmin esiteltyjen utopian käsitteiden kategorioiden, järjestysutopioiden ja vapausutopioiden, ohella Bloch erottelee kaksi muuta utopian käsitteen ulottuvuutta. Bloch postuloi konkreetin ja abstraktin utopian käsitteet. Ongelmaksi Blochin mukaan utooppisessa ajattelussa muodostuu se, kuinka päänsisäinen mielikuva voisi vastata todellisuutta. Todellisuuden muuttaminen implikoi aina sen että todellisuudesta löytyy jotain muutettavaa, siis jotain epätäydellistä, kielteistä. Samalla tähän kielteiseen kuitenkin liittyy dialektisesti mahdollisuus ja toivo. Historia ei ole vielä loppunut, ja maailma on periaattellisesti avoin. Bloch kirjoittaa: ”Suljetussa ja valmiissa maailmassa jokainen utopia on koditon. Siinä vain odotetaan Godot’a, sieltä meille vastaa vain absurdi mielettömyys tai jokin läpeensä yhteismitaton, niin erilainen, ettei se edes käännä meille tylyä selkäänsä, koska sillä ei ole mitään selkää eikä tylyyttä […]. Siinä maailmassa ihminen on läpikotaisin säännönvastainen, käsittämätön, koditon olio tai tuulenpuuska, josta ei tiedetä, mistä se on tullut ja minne se menee. Esoteerisen karkea karnevaali, joka menee ohi eikä vastaa mihinkään kysymykseen”. (Bloch 1985, 26-27.)

Polemisoidessaan tällä tavoin suljetun metafysiikan traditiota vastaan, haluaa Bloch palauttaa mahdollisuuden kategorian filosofiseen kielenkäyttöön ja antaa ihmiselle mahdollisuuden jonkin uuden synnyttämiseen. Utooppinen ajattelu toteuttaa tätä uuden luomisen projektia. Bloch näkee maailman annettuna potentiaalina. Maailman sisältämät potentiaalit voivat kuitenkin toteutua vain ihmisen kautta. Utooppinen on Blochin asetettu ihmiselle, koska tämä on muutosta haluava olento (Bloch 1985, 27). Ihmiselle tulevaisuus näyttäytyy ei-vielä-olemisena, mutta saman aikaan todellisena, ”joskin perin juurin välittyneenä uutena” (Bloch 1985, 27). Tämä voidaan helposti käsittää nähdäkseni siten, että kun käsitetään todellisuus viime kädessä materiaksi, ja materian häviämättömyyden laki päteväksi, niin tavallaan meidän on käsitettävä aina tulevaisuus, materiassa piilevä potentia, aina jo olemassa olevaksi – ei tosin esilläolevana.

Ei-vielä on Blochin käsitteistä merkittävimpiä. Se on jotain, joka on olemassa, mutta ei vielä ole läsnä. Blochin mukaan se onkin paljon muuta kuin pelkkä ”ei”. Blochin mukaan ei-vielä on sitä, mikä on vasta epävarmaa ja vielä ratkaisematta, mutta mikä tämän vuoksi ei ole poissa maailmasta. Kategoria ei-vielä on mahdollinen siinä maailmassa, jossa on vielä suunniteltavaa ja muutettavaa, jossa siis itse tämä maailma on vielä avoimessa, epätäydellisessä, prosessinomaisessa ja siitä syystä katkelmallisessa tilassa. Lyhyesti sanoen siis sellaisessa maailmassa, jolla on itsensä yli käyvä horisontti” (Bloch 1985, 27).

Ei-vielä jakautuu subjektiiviseen ja objektiiviseen, psykologiseen ja kosmologiseen momenttiin. Psykologinen puoli voidaan käsittää Blochin termein ei-vielä-tiedostetuksi. Blochin mukaan ei-vielä on samalla myös jotain ”meissä orastavaa”, se on jotain sarastavaa. Ei-vielä-tiedostettu on Blochille aamun sarastusta, päivän nousemista, joka merkkaa aina myös novumia, uutta, näin-ei-vielä-ole-ollutta. Novumia luovat Blochin mukaan erinäiset valve- ja päiväunet, jotka ilmentyvät meille ”orastavan-ennakoivassa aamuruskossa”. (Bloch 1985, 27-28.)

Varsinkin taiteella on kyky viestiä ei-vielä-tiedostettu toivoa paremmasta, kivusta ja puutteesta vapaasta elämästä. Esimerkiksi Brueghelin maalaus laiskureitten maasta tai Manet’n kuva aamiaisesta ruohikolla ovat molemmat toivon ilmaisuja. Ne ovat kuvia, jotka ”estottomasti suuntaavat kohti parempaa maailmaa” (Bloch 1985b, 34). Kuten Simeoni Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä (1969) asian ilmaisee: ”Tuossa on se tervaskanto, jonka juurella kerran karjassa käydessäni nukuin ihmeelliseen unennäköön, vaikka naukuilikin vatsassani nälkä. Olinhan olevanani taivaassa, istuin pehmeällä, helluvalla sohvallani ja edessäni höyrysi harjallinen ruokapöytä. Maittavia, kovin maittavia olivatkin ne ruuat ja niin rasvaisia. Minä söin ja join, ja pienet keruupi-pojat passasivat minua kuin mahtavaa persoonaa. Kaikki oli verrattoman kaunista ja juhlallista: siinä lähellä, kultaisessa salissa, kaikui enkelien kuori, ja minä kuulin veisattavan sen uuden ja suuren virren. Niin uneksuin, ja silloinpa sain tämän kipinän rintaani, joka älköön siitä enää koskaan sammuko!” (Kivi 1969, 39). Puute, naukuileva nälkä, on tuottanut Simeonille utuisen ei-vielä-tiedostetun. Simeonin päiväuni olennoi novumia, näin-ei-ole-vielä-ollutta, mutta kuitenkin se on vain intuitiivinen mielikuva – ei vielä reflektoitu ajatus siitä, miten unen kuvaamaan parempaan todellisuuteen päästään.

Ei-vielä-tiedostettu voidaankin Blochin mukaan jakaa kolmeen muotoon: (a) nuoruuteen, joka on täynnä valveunia ja oman minän värittämistä monenkirjavin kuvin; (b) murroskausiin, jolloin siirrytään aikakaudesta toiseen (esimerkkeinä Bloch käyttää saksalaisen romantiikan Sturm und Drang-kautta sekä kapinoiden riivaamaa vuotta 1848); (c) taiteelliseen, tieteelliseen ja filosofiseen tuottamiseen. Subjektiivinen ei-vielä-tiedostettu kielii aina objektiivisesta vastinparistaan, ei-vielä-tulleesta, mutta elleivät ne tule vastakohtina dialektiseen yhteyteen, ovat kaikki päiväunet olleet utooppisesti turhia. Ei-vielä-tullut tarkoittaa Blochilla ulkoisen todellisuuden ja sen tapahtumien todellista laitaa. Se on käsitteen ei-vielä objektiivinen momentti, joka välittyy subjektiivisen momentin kautta. Suomeksi sanottuna kaikki tämä tarkoittaa sitä, että mikäli subjektiivinen tietoisuus ulkoisen todellisuuden objektiivisesta tilasta puuttuu, ei ei-vielää voida toteuttaa. Esimerkkinä Bloch käyttää Thomas Münzeriä, jonka yritys luoda utooppinen yhteisö pyrittiin toteuttamaan liian aikaisin, ilman että sillä olisi ollut objektiivisia (taloudellisia, sosiaalisia, jne.) mahdollisuuksia. Tietoisuus objektiivisen todellisuuden tendensseistä voi tuoda subjektin tietoiseksi ei-vielä-tulleesta, ja antaa poliittista voimaa todellisuuden muuttamiseen. Ellei näin käy, jäävät kaikki päiväunet ja utooppiset toiveet vain yksityisiksi unelmiksi, eikä niillä ole konkreettia merkitystä. (Bloch 1985, 28-29.)

Ei-vielä-tietoisen tasolle jääviä utoopikkoja olivat Blochin mielestä abstrakteja utopioita rakennelleet klassiset utoopikot Thomas Moresta Charles Fourieriin ja Baconista Oweniin. Heidän kuvauksissaan oli läsnä toive paremmasta, mutta vielä täysin reflektoimattomana. Heidän esittämilleen utopioille ei ollut materiaalisia edellytyksiä. Abstraktit utopiat ovatkin Blochille aina pelkkiä subjektiivis-utooppisia aikomuksia ilman yhteyttä ”edellytysten kypsyyteen, objektiivis-utooppiseen, […] siis itse todellisuudessa olevaan todelliseen mahdollisuuteen” (Bloch 1985, 29). Abstraktien utopioiden vastakohtana ovatkin nk. konkreetit utopiat, jotka perustuvat todellisuuden tendenssien reflektointiin ja tiedostamiseen. Abstraktin ja konkreetin utopian välinen ero voidaan tiivistää lähi- ja kauko-ennakoinnin väliseen eroon. Lähi-ennakointia ilmentää kyky kokea ennakoinnin kohde. ”Lähi-ennakointia on se, että toivomamme asia voidaan vielä itse kokea” (Bloch 1985, 30).

Kauko-ennakoinnissa toivon kohdetta ei voida kokemuksellisesti tavoittaa, mikä tekee kauko-ennakoinnissa hahmotellun utopian abstraktiksi. Esimerkiksi science fiction-tyyppiset kuvaukset kaukaisen tulevaisuuden avaruusutopioista ovat paitsi subjektiivis-kokemuksellisesti etäisiä (niitä ei voida välittömästi kokea), niin myös materiaalisesti mahdottomia toteuttaa, mikä tekee niistä abstraktin utopian arkkityyppejä. Niiden ainoaksi funktioksi näyttäisi jäävän toivon ylläpitäminen, sekä vallitsevan yleinen kieltäminen, mutta mitään uutta ja rakentavaa ne eivät kykene tarjoamaan. Konkreetit utopiat sitä vastoin kykenevät esittämään paitsi materiaalisesti ja kokemuksellisesti validin utopian, niin myös matkasuunnitelman, joka antaa konkreetin mahdollisuuden toteuttaa utopia. Konkreetista utopiasta esimerkkinä olkoon vaikkapa viimeaikainen keskustelu perustulosta: sille on olemassa taloudellis-materiaalinen pohja ja se on kokemuksellisesti saavutettavissa, meidän on luultavasti helppo tavoittaa mielikuva, jossa sosiaaliturva rahoitetaan perustulojärjestelmän kautta ilman byrokraattisia ja nöyryyttäviä sosiaalitoimistokäyntejä. Pelkkä abstrakti kauko-ennakointiin perustuva utopia on vaarassa sortua ylihistoriallisia päämääriä painottavaksi hirmuhallinnoksi Neuvostoliiton tapaan. ”Jokainen utooppinen totum tuo heti mukanaan uhratuksi tulemisen vaaran, mikä on totumin irvikuva, vielä toistaiseksi poistamattoman epäinhimillisyyden mahdollisuus, jossa ei enää ajatella ihmistä” (Bloch 1985, 31). Abstraktin utopian dogmaattinen ylläpito voi johtaa vaarallisiin tekoihin, jotka perustellaan katolis-leninistisesti päämäärien pyhyydellä[2]. Toisaalta on tärkeää huomata myös se, että lähi-ennakoinnin konkreetit utopiat eivät ole mitään ilman kauko-ennakoinnin abstraktia utopiaa. Konkreettien poliittisten valintojen päämääränä on oltava jokin sen itsensä ylittävä abstrakti päämäärä. Konkreetti poliittinen valinta on siis voitava perustella jollakin yleisemmällä päämäärällä. Ongelma on Blochin mukaan siinä, kuinka lähi- ja kauko-ennakointi voitaisiin yhdistää. Ongelma on kiintoisa, mutta tässä siihen ei voida antaa vastausta. (Bloch 1985, 31.)

Utooppisen ajattelun kannalta Blochin filosofia on merkittävää. Blochin ajattelussa kenties huipentuu modernin maailman kokemus todellisuuden ajallisesta, historiallisesta luonteesta. Toivo osoittaa aina ajassa eteenpäin. Historian eskhaton (koko päämäärä) on Blochille erään prosessin päämäärä: nimittäin maailmanhistorian tendenssien osoittama päämäärä. Eskhaton osoittaa tendenssinä historialle suuntaa, mutta ei determinoi historian lopputulosta. Kaikkien tendenssien telos, siis suunta, johon kaikki tähänastinen historia todellisuutta pakottaa, viittaa Blochille viimekädessä maailman loppua kohti. Apokalypsis, kuten jo aiemmin totesimme, merkitsee paljastamista, verhojen pois vetämistä; se merkitsee historian loppua niin, että jotain uutta voisi syntyä. Se merkitsee vanhan maailman loppua, mutta samalla uuden maailman alkua. Bloch toteaakin teoksessaan Geist der Utopie (1923, 141, sitaatti Moltmann 1985, 97) että: ”Kuinka maailma voi saada täyttymyksensä ilman että tämä maailma, kuten kristillis-uskonnollisessa näyssä, repeää rikki ja apokalyptisesti häviää?”. (Moltmann 1985, 96-97.)



[1] Esimerkiksi Karl Marxin ”Pääoma” pyrkii hahmottamaan tendenssitutkimuksen tavoin tietyn historiallisen aikakauden sisäistä logiikkaa.

[2] Tätä ovat painottaneet utooppisen ajattelun liberalistiset kriitikot Popperista Berliniin. Esimerkiksi Berlin (2001) kuvailee utopioita staattisiksi yhteiskuntafantasioiksi, jotka perustellaan ihmisen pysyvällä ja muuttumattomalla olemuksella, sekä kaikille yhteisillä muuttumattomilla tavoitteilla ja objektiivisilla arvoilla. Berlinin mielestä utopiat perustuvat virheelliselle metaeettiselle ratkaisulle, jota voidaan kutsua eettiseksi monismiksi. Eettinen monismi ajattelee arvot sekä objektiivisiksi että keskenään yhteensopiviksi. Berlinin mukaan näin ei kuitenkaan näyttäisi olevan. Arvot kyllä ovat objektiivisia, mutta ne eivät ole ristiriidattomia: ”Arvot voivat ilman muuta joutua ristiriitaan toistensa kanssa […] Vapaus ja yhdenvertaisuus ovat kumpikin kuuluneet vuosisatojen ajan ihmisten keskeisiin päämääriin. Rajattoman vapauden salliminen susille tietää kuitenkin lampaille kuolemaa; vahvoille ja eteville suotu täysi vapaus loukkaa heikkojen ja vähänlahjaisten oikeutta kunnolliseen elämään” (Berlin 2001, 35-36).

Ei kommentteja: