torstai 31. joulukuuta 2009

Deleuze & Guattari – Immanenssin taso: No-where on now-here

(Ennen varsinaisen tekstin alkua haluan huomauttaa Deleuze'tä ja Guattaria koskevan tietämykseni olevan puutteellista - en väitä todellakaan hallitsevani kyseisiä ajattelijoita täydellisesti. Anti-Oidipus on vielä kesken ja esim. yhtäkään Guattarin omaa tekstiä en ole lukenut. Myös kaikki Deleuze'n jo klassisiksi muodostuneet filosofian historialliset tutkimukset on lukematta. Ainakin Kantia koskeva kirjanen on lukulistalla. Puutteinenikin voinen jotain kiinnostavaa heistä silti sanoa.)

Deleuzen ja Guattarin mietteet utopioista voidaan paikantaa parhaiten heidän teokseensa Mitä filosofia on? (1993). Utopialla on olennainen rooli teoksessa. Utopia merkitsee Deleuze’lle ja Guattarille filosofian ja käsitteen kytkentää kulloiseenkin ympäristöön – jos kohta he eivät pidä utopiaa parhaana mahdollisena sanana sen silvotun merkityksen vuoksi (Rahkonen 1996, 14). Heidän ajattelunsa merkitsee siis jonkinlaista irtiottoa utooppisesta traditiosta siinä kuitenkin jossain mielessä pysyen. Kysymys on utopian uudelleenmäärittelystä. Tämä uudelleenmäärittely liittyy myös käsityksiinsä kielestä sekä eritoten filosofiasta aktiivisena, tuottavana toimintana. Joudunkin seuraavassa tarkastelemaan heidän ajatteluaan yleisellä tasolla, jotta myös heidän käsityksensä utopiasta voisi käydä ymmärrettäväksi.

Deleuzen ja Guattarin ajattelu tukeutuu monessakin mielessä Friedrich Nietzschen ajatteluun. Nietzschen mukaan utopiat sortuvat kaunaiseen mielenlaatuun kieltäessään tämänpuoleisen todellisuuden heijastamalla toiveet johonkin transsendenttiin horisonttiin. Utooppisessa ajattelussa Nietzschen mukaan eletäänkin tulevaisuutta varten nykyisyyden kustannuksella (Nietzsche 2007, 11), utooppisessa ajattelussa transsendentti (tulevaisuus) asetetaan immanenssin (nykyisyys) edelle, mikä tekee siitä vain yhden kristillisen paratiisiajattelun muunnelman (Hoffrén 2001, 179). Utooppinen ajattelu suhtautuu kielteisesti elämään tässä ja nyt, mikä tekee siitä vain yhden orjamoraalin muodon. Utopiat eivät enää perinteisessä muodossaan olla päteviä, eikä voida käsittää kaikille yhteisinä päämäärinä.

Deleuze’n ja Guattarin käsitys filosofiasta on jossain määrin konstruktivistinen. Heille filosofia on käsitteellisten tapahtumien tuottamista (Sivenius 1993, 5). Käsitteelliset tapahtumat tapahtuvat ns. ”immanenssin tasolla”. Olemuksen tai asian sijasta käsite tulisi käsittää olemassaoloa uudelleenorganisoivaksi tapahtumaksi. Käsitteiden aktiivin luominen tuottaa käsitteellisiä tapahtumia, joka ”luo uuden olemassaolon ja tuottaa uuden subjektiviteetin […]” (Deleuze 2005a, 44).

Käsitteen toimintaa voidaan tarkastella virtuaalisen ja aktuaalisen kautta. Käsite on aktuaalinen siksi, että sillä on suhde samalla käsitteiden kentällä oleviin käsitteisiin: ”yksikin muutos kentässä vaikuttaa kaikkiin mukana oleviin käsitteisiin” (Sivenius 1993, 5). Käsitteillä on historiansa, ja ne rakentuvatkin merkityskerrostumina. Vanhat merkitykset välittyvät aktuaalisesti käsitteen rakennekomponenttien välityksellä. Käsite syntyy aina vanhan merkityskerrostuman päälle, ja se saa komponenttinsa aiemmista käsitteistä, mutta ei tyhjenny niihin. Käsite onkin suhteellinen toisiin käsitteisiin nähden. Käsite valtaa paikan immanenssin tasolta tuottaen kokonaan uuden perspektiivin todellisuuteen. Immanenssin taso onkin ajattelun kuva (Sivenius 1993, 5). Voisi kenties ajatella sen olevan eräänlainen intuitio, jonka kautta suuntaamme ajattelumme todellisuudessa. ”Immanenssin taso [on] kuva siitä mitä tarkoittaa ajatella, käyttää ajattelua, suuntautua siinä…” (Deleuze & Guattari 1993, 45). Käsitteet ovat immanenssin tasolla värähteleviä keskuksia. ”Käsite on todellinen, ideaalinen olematta abstrakti” (Deleuze & Guattari 1993, 32). Käsite on Deleuze’n termein todellinen mutta ei aktuaalinen, ideaalinen mutta ei abstrakti. Käsite on virtuaalinen. Olennaista tässä on se, ettei käsitteellä ole referenttiä: ”se viittaa vain itseensä, asettaa aina itsensä ja kohteensa samalla kun se luodaan” (Deleuze & Guattari 1993, 33).

Utooppisen ajattelun kannalta onkin olennaista se, että myös utopiat luodaan aktiivisesti. Tai tarkemmin: käsitteiden luomisena filosofia sinänsä on utooppinen projekti. Vaikka Deleuze’n mukaan utopia on ”huono käsite” (Deleuze 2005b, 132), on filosofian hänen mukaansa toimittava ”ei-historiallisessa utukerroksessa”, oltava utooppista ja projisoitava omat käsitteensä tulevaisuuteen (Sivenius 1993, 9). Uusien käsitteiden luomisena filosofia on deterritorialisaation[1] projekti. Filosofia karkaa vallitsevaa olemassaoloa uusilla käsitteillään. Tällä tavoin ”filosofia politisoituu ja vie aikakautensa kritiikin huippuunsa juuri utopian välityksellä” (Deleuze & Guattari 1993, 105). Deleuze ja Guattari kuitenkin tarkentavat, millaista utopiaa he tarkoittavat: nietzscheläisinä he eivät voi tukeutua perinteisiin transsendentteihin utopioihin, vaan kuten käsitteiden yleensäkin, on myös utopioiden tapahduttava immanenssin tasolla. Transsendenttien, autoritaaristen, utopioiden vastakohdaksi he asettavat vallankumoukselliset, aktiiviset, immanentit utopiat. Immanentissa utopiassa on kyse ”vallankumouksen asettamisesta immanenssin tasona” (Deleuze & Guattari 1993, 105). Samuel Butlerin ”Erehwon” voidaan lukea paitsi no-whereksi, transsendentiksi ja autoritaariseksi utopiaksi, niin myös now-hereksi, tässä-ja-nyt tapahtuvaan immanentiksi, aktiiviseksi utopiaksi. Kuten Jussi Vähämäki (2005, 10) on sanonut, Deleuze ja Guattari eivät vastaa (reaktiivisesti) aikamme ongelmiin, vaan (aktiivisesti) haastavat aikamme. (Deleuze & Guattari 1993, 105.) Deleuze’n ja Guattarin utopia on halun aktiivisesti tässä-ja-nyt konstruoima tila.



[1] Deterritorialisaatiosta kts. Deleuze & Guattari 2007, 247-302.

Ei kommentteja: