torstai 22. lokakuuta 2009

Teoreettisen sosiologian suuntauksia

1. Sosiologian historiaa

Sosiologiassa klassikoilla on valtavan tärkeä asema. Tässä mielessä se muistuttaakin intellektuaalisena traditiona filosofiaa - ja ovatpa monet sen keskeisistä klassikot olleetkin filosofeja (Marx, Simmel, jne.). Pyyhtisen (2004, 49) mukaan sosiologian klassikot eivät kuitenkaan samassa mielessä ole länsimaisen kulttuurin itsestään selvää kulttuuriperintöä kuin vaikkapa filosofian tai kirjallisuuden klassikot. Platon ja Kant; Dante ja Kafka ovat kaikkien tiedossa. Sen sijaan Durkheim ja Tönnies eivät ole. Sosiologiassa klassikoiden nimet vilisevät artikkelin kuin artikkelin sivuilla - niihin ei yksinkertaisesti voi olla törmäämättä. Kuitenkin, samaan tapaan kuin filosofiassa, myös sosiologiassa klassikoita luetaan niiden relevanssin takia, ei itsetarkoituksellisessa mielesssä. Itsetarkoituksellinen ajattelijoiden tutkiminen on aate- ja oppihistoriaa, ei filosofiaa tai sosiologiaa. Tätä pitäisikin paukuttaa enemmän mn. filosofian historioitsijoiden kalloon. Sosiologiassa klassikoilla on relevanssissa, koska heillä on edelleen jotain merkittävää sanottavaa yhteiskunnasta ja sosiaalisesta!

Sosiologialla on pitkä perinne takanaan, jo ennen kuin se varsinaisesti edes muotoiltiin sosiaalisia faktoja (Durkheim) tutkivana tieteenä. Mm. Platonin "Valtio" ja Aristoteleen "Politiikka" monien muiden antiikin filosofien tavoin käsittelivät jo sosiologialle tyypillisiä kysymyksiä. Olisi kuitenkin anakronistista lähteä liikkeelle antiinkin ajattelijoiden yhteisöllisyyttä ja yhteisöä koskevista kysymyksen asetteluista. Pikemminkin sosiologiaa tieteenä leimaa tietty modernistisuus: se tutkii aina modernin yhteiskunnan erityisiä piirteitä, kuten vieraantumista, kapitalismia, yksilöllisyyttä, muotia, rahaa, jne. Vasta modernin yhteiskunnan synnyttyä voidaan sanoa myös sosiologian syntyneen. Kun yhteiskunta alkaa tiedostaa itseään yhteiskuntana, syntyy sosiologia. Esisosiologisista ajattelijoista varsinkin valistusfilosofit nostivat esille sosiologisia kysymyksenasetteluja.

Valistusajattelijoille oli tyypillistä kuvailla historiaa universaalihistoriana, jonka kehityksen lainalaisuudet voitiin tietää, ja jonka lopputulemastakin voitiin tehdä valistuneita arvauksia. Kaikille valistusajattelijoille oli tyypillistä tarkastella historiaa ja yhteiskuntaa "edistyksellisenä prosessina sivilisoitumisen näkökulmasta" (Gronow 1997, 35). Edistys kulki primitiivisemmistä kulttuureista kohti onnellista, järjellistä utopiaa. Edistys, progressio merkitsikin sivilisoitumista. Sivilisaatio on 1700-luvun puolivälissä muodostettu neologismi, joka käsitettiin järjen voittokulun mitaksi. Sivilisoitumista voitiin tarkastella kolmesta näkökulmasta: paitsi ihmisten välisissä suhteissa sekä ihmisen ja luonnon välisissä suhteissa, niin myös ihmisen itsensä näkökulmasta. (emt. 40.)

Ihmisen suhde luontoon nähtiin hyvin baconilaisessa mielessä ihmisen kasvavana valtana luontoon nähden. Sivilisoituminen tarkoitti tässä kontekstissa luonnonhallinnan lisääntymistä. Luontoa pyrittiin tekemään ihmiselle asumiskelpoiseksi. Luonto pyrittiin muuntamaan ihmisen tarpeita ja haluja vastaavaksi. Ihmisten välisissä suhteissa sivilisoituminen merkitsi yksilövapauden lisääntymistä. Toisaalta se tarkoitti myös objektiivisen järjestyksen intersubjektiivista tasapainoa, lakia; rakenteita, jotka tasapainottavat yksilöiden vapauksien välisiä ristiriitoja. Sivilisoituminen sen kolmannessa, ihmistä itseään koskevassa merkityksessä, sivilisoituminen merkitsi ihmislajin täydellistymistä. (emt.)

Adam Smith oli eräs keskeisistä valistusfilosofeista ja esisosiologisista ajattelijoista. Hänet tunnetaan myös kansantaloustieteen kehittäjänä ja keskeisenä klassikkona. Smith näki yhteiskunnan keskeiseksi liikuttajaksi työnjaon. Hän kuvaa teoksessaan "The Wealth Of Nations" (2003, 9) työnjakoa seuraavasti:

"The greatest improvement in the productive powers of labour, and the greater part of the skill, dexterity, and judgment with which it is any where directed, or applied, seem to have been the effects of the division of labour"

Smithille työnjako on kaiken kehityksen avain. Sillä saadaan tuotanto, työn produktiiviset voimat, kehittymään ja täydellistymään. Työnjakoa voidaankin pitää Smithin tärkeimpänä historiateoreettisena käsitteenä. Smithin ajattelussa on kuitenkin se ongelma että työnjaossa työskennellessään yksilö kuitenkin "tyhmentyy" pahanpäiväisesti, mikä puolestaan on uhka yhteiskunnan koossapitämiselle. Tarvitaan koulutusta - mutta ei liikaa, sillä liialla koulutuksella tahtoo olla se huono puoli, että koulutuksen saatuaan yksilöt alkavat havaita yhteiskunnassa epäoikeudenmukaisuutta, mikä puolestaan on uhka yhteiskuntarauhalle. Koulutusta on oltava riittävästi, mutta ei liikaa.

Moraalifilosofiassaan Smith lähti liikkeelle siitä, että moraali perustuu eräänlaiseen "moraaliseen tunteeseen". Se tarkoittaa sitä, että yksilö kykenee asettumaan kenen tahansa muun yksilön asemaan, ja mielikuvituksessaan kokemaan yksilön kärsimykset. Näin on siitä huolimatta ihmistä Smithin mukaan motivoi viime kädessä oma itsekäs etu. Sympaattinen moraalitunne kuitenkin rajoittaa itsekkyyttä.

Toinen sosiologian kannalta merkittävä valistusfilosofi oli Jean-Jacques Rousseau. Rousseau ei kuitenkaan nähnyt sivilisaatiota pelkästään hyvänä asiana. Hän oli ensimmäinen sivilisaatiokriitikko pitkän sivilisaatioaffirmatiivisen tradition jälkeen. Hänelle koko sivilisaatio oli alku epätasa-arvolle. Sivilisaatiota ei kuitenkaan voi paeta luontoon, vaan ihmisen on toteuttava itsessään oleva täydellistymisen ja kehittymisen potentia, ja pyrittävä mahdollisimman tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Tunnettu on Rousseaun tapa perustaa yhteiskunta vapaaehtoiselle yhteiskuntasopimukselle jossa jokainen ihminen alistuu kaikkien muiden ihmisten tahdon, yleistahdon alaisuuteen.

2. Varsinaisen sosiologian alku

2.1. Auguste Comte

Varsinaisen sosiologian voidaan nähdä alkavan Auguste Comten (1798-1857) ajattelusta. Hän oli nk. "positivismin" isä. Hänen positivisminsa ei kuitenkaan sellaista kuin miten sanan nykyisin ymmärrämme. Nykyään positivismi ymmärretään hieman väljästi kovien kvantitatiivisten menetelmien käyttöä, tilastoja, jne. Comte ei kuitenkaan käyttäny työssään minkäänlaisia tilastoja, eikä hänen ajattelunsa ollut edes kummemin empirististä. (Töttö 1996, 61.) Comten positivismi tarkoittaa Comten suhtautumista valistusfilosofiaan, joka oli tämän mielestä ollut pelkästään kriittistä, ei rakentavaa, positiivista. Comtelle positivismi oli myös "relatiivista", se ei voinut tarjota lopullisia vastauksia. Rakentavuuden ja relatiivisuuden lisäksi positivismi tarkoitti Comtelle: "täsmällisyyttä", "varmuutta" (tieteellisen suhteellisen varmuuden mielessä), "reaalista" (positivismi ottaa lähtökohdakseen todellisuuden), "hyödyllisyyttä" sekä "orgaanista", mikä tarkoitti sitä, että yhteiskuntaa tulisi muuttaa sen omilla ehdoilla, ei vallankumouksellisesti. (emt., 62.)

Comten positivismin perusajatukset voidaan tiivistää kuuteen (6) opinkohtaan (emt., 62-63):

(1) On olemassa yksi ja jakamaton objektiivinen maailma.
(2) Sitä, mitä ei voida tieteellisesti tietää, ei voida tietää lainkaan.
(3) Historiasta on löydettävissä lait, ja näiden lakien löyhtäminen mahdollistaa menneisyyden selittämisen, nykyisyyden ymmärtämisen ja tulevaisuuden ennustamisen.
(4) Moraaliset ja poliittiset valinnat tulee tehdä tieteelliseltä pohjalta. Siis: politiikan tehtävä oli "asioiden hallinta".
(5) Sosiaalinen järjestys on yhteiskunnan luonnollinen tila. Epäjärjestys, kumouksellisuus on luonnottomuutta. Järjestys tarkoittaa tässä myös hierarkiaa - tasa-arvo ja demokratia ovat kaikki sotaa järjestystä vastaan.
(6) Ei ole olemassa muuta sosiaalisten muotojen arviointiperustetta kuin luonnon ja yhteiskunnan lainmukaisuudet.

Comten ohjelma sosiaalis-poliittisessa mielessä ajautuu melko arveluttaviin lopputuloksiin. Politiikasta piti tehdä pelkän kritiikin ylittävä positiivinen tiede, jonka toiminta "piti perustaa varmaan tietoon yhteiskunnan lainmukaisuuksista" (emt., 70). Mitä nämä lainmukaisuudet sitten Comten mielestä olivat?

Comten mielestä historiassa vallitsi ns. kolmen vaiheen laki. Kaiken ajattelun historiallinen alkutila oli teologinen eli fiktiivinen vaihe. Sitä seuraava vaihe oli metafyysinen eli abstrakti vaihe. Kolmas ja täydellisin ajattelun muoto oli positiivinen vaihe, joka saavutetaan silloin, kun havainnot selitetään "sellaisilla säännönmukaisuuksilla, jotka eivät ole muuta kuin toisista havainnoista tehtyjä yleistyksiä" (emt., 71). Kaikkien tieteenalojen tuli käydä nämä kehitysvaiheet läpi historiassa. Biologia tutki orgaanista luontoa, fysiikka mekaniikkaa ja sosiaalifysiikka yhteiskuntaa. Sosiaalifysiikan nimen Comte vaihtoi myöhemmin "sosiologiaksi", mikä tekee hänestä yhden sosiologian historian merkittävimmästä varhaisvaikuttajista. Sosiologia oli Comtelle "tieteellistä politiikkaa", jonka tehtävänä oli ennustaa ja rakentaa yhteiskuntaa insinöörimäisen tarkasti - hallinoida optimaalisesti.

Comten vaikutusta Karl Marxin ajatteluun on spekuloitu. Comtelle historia oli ihmismielen kehitystä, johon liittyi luonnon hallinta ja teollisuuden kehitys. Tötön (1997, 72) mielestä tämä vastaa jotakuinkin Marxin "tuotantovoimien kehitystä". Hänen mukaansa Marxin historianteoriassa tuotantovoimien kehitys vaatii tuon tuosta muuttamaan tuotantosuhteita ja siten koko yhteiskuntajärjestystä. Tötön mukaan Comten historiallinen dynamiikka on samankaltainen: "siviilijärjestys" määrää "poliittisen järjestyksen". Ja siinä missä Marxin kolme historian aikakautta ovat feodaalinen, kapitalistinen ja kommunistinen epookki, niin Comtelle vastaavat ovat teologis-sotilaallinen, metafyysis-juridinen sekä tieteellis-teollinen epookki.

Comten ajattelussa on vielä eräs merkittävä piirre. Hän nimittäin erottaa toisistaan statiikan ja dynamiikan. Statiikka tutkii sosiaalista organismia, sen sisäistä rakennetta. Dynamiikka puolestaan tutkii tämän organismin historiallisia kehityskulkuja. (emt., 73.) Statistiikka tutkii kaikille yhteiskunnille yhteisiä funktionaalisia välttämättömyyksiä. Comten mukaan kaikille yhteiskunnille oli välttämätöntä ainakin perhe. Näin siksi että ihmisluonto on perustaltaan sosiaalinen. Ihmisen perustarve on sosiaaliset siteet. Perheessä nämä tarpeet toteutuvat parhaiten. Perheen rakenne perustuu kahteen luonnolliseen eriarvoisuuteen: sukupuoleen ja ikään. Comten mielestä naisten alistamista on esiintynyt aina, ja siitä ei voi tai edes tule päästä eroon. Se on sama kun pyrkisi tasoittamaan ikään perustuvaa (vanhemmat ja lapset) epätasa-arvoisuutta. (emt., 74.)

Dynamiikka puolestaan turvautuu metodisesti edellä esitettyyn kolmen vaiheen lakiin. Hieman yksityiskohtaisemmin eriteltynä Comten historianteoria menee seuraavasti (emt., 74-75):

(1) Teologis-fiktiivinen vaihe, joka jakautuu esihistorialliseen fetisistiseen vaiheeseen, antiikin Kreikan ja Rooman sekä Egyptin polyteistiseen vaiheeseen, ja viimeisenä juutalais-kristilliseen monoteismiin, jonka korkein ilmentymä oli Comten mielestä katolinen kristillisyys. Aluksi ihminen oli fetissinpalvoja, mutta oppi pian yhdistelemään fetissejä, mikä tuotti monijumalaisuuden. Monijumalaisuudesta puolestaan aikojen saatossa valikoitui yksi ylijumala. Syntyi monoteismi. Viimeisenä jumaluutena Comte näkee Luonnon ja luonnonlakien palvonnan, positiivisen uskonnon, johon päästään vain pitkän ja tuskaisen metafyysis-juridisen kauden jälkeen.

(2) Metafyysis-juridinen vaihe jakaantuu myös kolmeen sisäiseen vaiheeseen: spontaaniin, protestanttiseen ja deistiseen. Spontaanilla vaiheella viitataan Rooman ja Avignonin paavien kiistoista alkanutta katolilaisuuden hengellistä ja murenemista. Katolilaisuuden murenemisen syiksi Comte arvelee kansallisten armeijoiden muodostumista sekä feodaalisten suhteiden löystymistä. Tästä löystymisestä saa alkunsa myös protestanttinen vaihe, joka oli Lutherin, Calvinin ja Socianuksen oppien seurausta. Protestanttinen vaihe johtaa yhä syvemmälle maallistumiseen aina deistiseen valistusaikaan saakka. Protestanttisessa vaiheessa on sosiologisesti mielenkiintoista Tötön mukaan (emt. 74-75) se, että protestantismi oli puhtaasti reaktiivinen ilmiö. Luther ja Calvin eivät luoneet mitään uutta. He ainoastaan täydellistivät monoteismin sisäisen logiikan, jonka lopputuloksena on lopulta deismi ja valistus. Comten mukaan protestantismi loi ajatuksen omantunnon vapaudesta ja purki katolilaisuuden asettamia rajoituksia, mutta mitään uutta se ei kyennyt luomaan tilalle. Tähän tyhjiöön alkoikin kehittyä uusi positiivinen aikakausi.

(3) Tieteellis-teollisena aikakautena luodaan uusi järjestys katolilaisuuden vaalima hengellisen ja maallisen vallan työnjako ja sisäinen hierarkia (emt., 76). Hengellistä valtaa pitää hallussaan papisto, joka pyrkii vaikuttamaan älyllisesti naisiin ja proletariaatteihin sosiologian avulla. Naisten alaa olisi tunteellinen ja moraalinen kasvatus, ja heidän vaikutuspiirinään olisi salongit. Naisten yhteisömuotoa kutsuttaisiin "sosiolatriaksi". Proletariaatin työalana olisi armeijan sijasta tehtaat, joissa he puurtaisivat ahkerasti. Proletariaatteihin pyrittäisiin vaikuttamaan pubien ja klubien kautta. Proletariaatin yhteisömuotoa olisi "sosiokratia". Maallinen valta puolestaan olisi annettu patrisiaatille, jonka toimenkuvaan kuuluisi tuotannon ja pankkien ylläpito. Pankkiiripatrisiaatti olisi maallisen vallan kaikkien ylin auktoriteetti.

2.2. Herbert Spencer

Comten lisäksi varhaisista merkittävistä sosiologeista oli Herber Spencer. Hänet tunnetaan ennen muuta sosiaalidarwinistina, joka ylisti vahvimpien oikeutta yhteiskunnassa. Hän ei omasta mielestään kuitenkaan ollut varsinainen sosiologi tai yhteiskunta filosofi, vaan synteettinen filosofi, joka pyrki teoksissaan syntetisoimaan luonnosta, ihmisestä ja yhteiskunnasta saatua tietoa. Hän pyrki Comten tapaan löytämään yhteiskunnan kehityksen yleiset lainalaisuudet. (Gronow 1996, 139.) Spencer vastusti kaikkea valtion puuttumista yhteiskunnan kulkuun. Hän vastusti kaikkea julkisen vallan taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista toimintaa - aina julkisia kirjastoja, sairaan- ja köyhäinhoitoa sekä koululaitosta myöten. (emt., 140)

Spencer oli äärimmäinen valtion vastustaja, joka julisti manchesterilaista laissezfaire-kapitalismia. Comtesta poiketen Spencer ei halunnut mitään tieteellisten ajattelijoiden eliittiä johtamaan valtiota, vaan hänen oppinsa ydin oli siinä, että kaikki kääntyy "lopulta parhain päin, kunhan vain maltetaan olla tekemättä mitään" (emt., 141).

Spencerin koko sosiologian lähtökohta oli ajatus kyvykkäimpien eloonjäännistä (survival of the fittest). Oli kyse mistä tahansa yhteiskunnan osa-alueesta, tuli sitä arvioida siitä näkökulmasta, kuinka hyvin se palveli tätä periaatetta. Esimerkiksi köyhäinapu oli haitallista yhteiskunnalle, koska se puuttuu evoluution luonnolliseen prosessiin, heikoimpien tuhoutumiseen. On parempi antaa ihmisten kuolla kärsien pois kuin puuttua tähän kärsimykseen, sillä pitkällä aikavälillä juuri puuttuminen luonnon normaaliin kulkuun tuottaa enemmän kärsimystä. Ei ihme, että Spencerin ystäväpiiriin kuului mm. utilitaristi John Stuart Mill. Kokoomuspoliitikkojen tavoin Spencer myös ajatteli, että köyhien paapominen tekee köyhät vain passiivisiksi almujen vastaanottajiksi, eikä se lopultakaan paranna heidän asemaansa. "Sääli ja myötätunto ovat siten omiaan vain pitkittämään ihmisten kärsimystä." (emt., 143.) Luonnonvalinta oli siis yhteiskunnan kehitystä ylläpitävä moottori.

Huolimatta vastenmielisistä käsityksistään, Spencerin vaikutus sosiologiaan on sivuuttamaton. Hänen käsityksensä sosiaalisesta differentaatiosta ja integraatiosta sekä orgaanisesta ja superorgaanisesta yhteiskunnan tasosta ovat kaikki sivuuttamattomia ideoita yhteiskuntateoriassa. Superorgaaninen taso yhteiskunnassa eroaa orgaanisesta tasosta siinä, että superorgaanisella tasolla yhteiskuntaan vaikuttavat biologisten elementtien lisäksi symboliset, kielelliset elementit. Ihmisyhteiskunnat ovat osa tätä superorgaanista luontoa. Yhteiskunnat onkin käsitettävä biologisten organismien kaltaisiksi kokonaisuuksiksi. (emt., 145.)

Sosiaalisen differentaation ja integraation käsitteillä on ollut suuri vaikutus sosiologian teoriaan siitäkin huolimatta että suurin osa sosiologian muista klassikoista ei tätä myönnä. Spencerin ansiot ovat jääneet pimentoon. Tähän on varmasti osasyynä se seikka, että kaikki muut sosiologit ovat pyrkineet aggressiivisesti eroon Spencerin vaikutuksista. Joka tapauksessa, esimerkiksi hänen superorgaanisen yhteiskuntakokonaisuuden ajatuksensa näkyy mm. Talcott Parsonsin funktionalistisessa teoriassa. Lisäksi Simmelin ajatukset differentaatiosta ovat peittelemättömän spenceriläisiä. (emt., 147.)

Sosiaalinen järjestelmä edellyttää Spencerin mukaan aina tiettyä kiinteyttä ja tiettyä eriytyneisyyttä. Kiinteys on integraatiota ja erityineisyys differentaatiota. Evoluutio toteutuu differentaation kautta. Kun erityiset yksilöt eriytyneenä liittyvät yhteen syntyy kompleksinen rakenne, jossa on uudenlaisia tasoja, mitä ei yksittäisissä yksilöissä ole. Evoluutio on siten myös integraatiota. Kun populaatio kasvaa tai ympäristö muuttuu, syntyy differentaatiota yhteiskunnan työnjaossa. Differentaatio synnyttää kilpailua, jossa vain parhaat selviävät luomaan uutta integraatiota. On selvää että esimerkiksi Durkheimin ajatus orgaanisesta solidaarisuudesta perustuu hyvin pitkälle Spencerin ajatuksille.

Integraatiossa on kyse universaalista evolutiivisesta laista, joka voidaan esittää seuraavasti (emt., 149-150):

(1) populaation kasvu ja järjestelmän ympäristössä tapahtunut muutos
(2) ekspansio eli laajeneminen populaation kasvun seurauksena sekä sitä seuraava ympäristön osien sulautuminen yhteen
(3) riippuvuus, kaikki yhteiskunnan osat (jäsenet, elimet) ovat toisistaan riippuvaisia
(4) yhteiskunnan kasvu on heterogeenista: eri osien kehitys tai rakenteistuminen tapahtuvat eriaikaisesti
(5) differentaatio eli eriytyminen, jonka myötä eri yksilöt tai yksiköt alkavat suorittaa funktioita
(6) integraatio puolestaan tuo uudet funktiot ykseyteen
(7) lojaalisuus eli yhteiskunnallisen suhteen perustalle rakentuva yhteenkuuluvuus (solidaarisuus?)

Pidemmän päälle Spencer odotti evoluution tuottavan koko maailman kattavan yhteiskunnan, jossa työnjako olisi täydellisen kehittynyttä sekä siihen kuuluva selkeä järjestys. Yhteiskunnalla on kolme merkittävää työnjaollista elintä, joilla on eri tehtävät:

(1) tuottava eli operatiivinen elin
(2) jakava eli distributiivinen elin
(3) säätelevä eli regulatiivinen elin

Yhteiskuntien erilaisuus riippuu täysin siitä, mikä elin on yhteiskunnan superorgaanisessa rakenteessa hallitseva.

2.3. Ferdinand Tönnies

Ferdinand Tönniesin sosiologia keskittyi työssään kysymykseen "Mllä tavoin ihmiset elävät yhdessä?" Hänen vastauksensa kysymykseen kuului: kahdella tavalla. On kaksi perustavaa tapaa olla yhdessä, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen, Gemeinschaft ja Gesellschaft. "Gemeinschaftista" on kyse silloin kun ihmisten välinen yhteenliittymä on itsessään päämäärä ja sitä pidetään itsessään arvokkaan. "Gemeinschaft" muodostuu luontaisesti. "Gesellschaftista" puolestaan on kyse silloin kun kyseessä on jokin yhteisön ulkopuolinen asia, jota varten yhteeen liitytään. Todellisten ihmisten yhteenliittymissä on molempia piirteitä. Käsitteet ovat idealisaatioita. (Töttö 1997, 155.)

Tönniesin mielestä koko sosiologia voidaan palauttaa yllä esitettyyn vastakkainasetteluun. Esimerkiksi Durkheimin tunnettu erottelu orgaaniseen ja mekaaniseen solidaarisuuteen on oikeastaan vain uudelleen nimetty versio Tönniesin käsitteistä. Oikeastaan sama asetelma voidaan löytää myös muilta sosiologian klassikoilta: Comten "teologinen" ja "positiivinen", Spencerin "sotilaallinen" ja "teollinen", Marxin "feodaalinen" ja "kapitalistinen" sekä Weberin "traditionaalinen" ja "rationaalinen" - kaikki käsittelevät Tönniesin jaottelua omista teoreettisista viitekehyksistään käsin. (emt., 156.)

"Gemeinschaft" ja "Gesellschaft" ovat osa sitä kertomusta jota kaikki sosiologia kertoo: kertomusta modernista. Sosiologian klassikot käsittelevät kaikki osaltaan tätä syntiinlankeemustarinaa: aito sosiaalisuus katoaa, ja tilalle tulee täysin hallinoitu, kylmä ja välinpitämätön kellokoneisto. Niin nuoren Marxin "vieraantuminen", Durkheimin "anomia" sekä Weberin "rautahäkki" kielivät kaikki samasta modernille tyypillisestä kokemuksesta. (emt., 156-157.)

Määritellään käsitteet. "Gemeinschaftin" eli yhteisöllisyyden juuret ovat vaistoissa ja vieteissä. Äidin ja lapsen, sisaren ja veljen väliseet suhteet perustuvat niille. Yhteisöllisen yhteenliittymistapa on Tönniesin mukaan "luonnollinen tahto", sen perustalla ovat tunteet. Vastakohtana äidille, isän asema perheessä ei ole puhdasta "Gemeinschaftia" vaan isällä on jo toinen jalka "Gesellschaftissa". "Gesellschaftin" liittymistapa onkin "rationaalinen tahto", jonka perusteet ovat päämääräsuuntautuneet.

"Gemeinshaftin" muodostamien suhteiden hahmo on yhteenliittyminen eroista huolimatta. "Gemeinschaft" perustaa yhteisön rakkaudessa ja eroista piittaamatta. Tämän vastakohtana "Gesellschaft" perustaa yhteiskunnan, jossa erotutaan toisista vaikka ollaankin yhteenliittyineitä.

"Gemeinschaftin" elämänpiirejä ovat mm. perhe, kylä, kaupunki. "Gesellschaft" puolestaan muotoutuu historiallisesti suurkaupungeissa, kansakunnissa, valtiossa ja koko ihmisen kansoittamassa maailmassa. "Gemeinschaftin" arvot perustuvat sopuun, tapaan ja uskontoon, "Gesellschaftin" arvot puolestaan konventioon, lakiin ja yleiseen mielipiteeseen. "Gemeinschaftin" vuorovaikutus on paikallista ja intensiivisesti yhteenkietoutunutta, "Gesellschaft" puolestaan vuorovaikuttaa paikallisen ylittävällä yhteenkietoutumisella, joka on kompleksista.

Lyhyesti: "Gemeinschaft" on orgaaninen yhteisömuoto, "Gesellschaft" puolestaan mekaaninen.

Kirjallisuus:

Gronow, Jukka; Arto Noro & Pertti Töttö: Sosiologian klassikot, Helsinki: Gaudeamus 1997
Kantela, Ismo; Keijo Koskinen ja Pekka Räsänen (toim.): Sosiologisia karttalehtiä, Tampere: Vastapaino 2004
Smith, Adam: The Wealth Of Nations, New York: Bantam Books 2003

Ei kommentteja: