keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Marxin sosiologia 5

IIId Yhteenveto: Millaisesta materialismista Marxin historiallisessa (uudessa) materialismissa on kyse?

Evald Iljenkovin mukaan Marxin uusi materialismi on mahdollinen vain, jos oletamme materialle kaksi ominaisuutta. Ensiksikin ulottuvaisuus. Materian on vietävä tilaa avaruudesta. Toiseksi: materialla on oltava kyky reflektoida ja vaikuttaa itseensä. Marxilainen materiakonseptio ei siis ole passiivista vulgaarimaterialismia, vaan se on dialektista ja aktiivista. Materiaalisen kyky reflektoida itseään on syntynyt yhden eläinlajin, ihmisen biologisen evoluution tuloksena. Kaikesta materiaalisesta vain ihmisellä on kyky reflektoida itseään sekä muuta materiaa. Tämä reflektointikyky välittää ihmisen luontosuhdetta. Luonnosta saadut havainnot käsitteellistetty kulttuurisessa kontekstissa - nykysosiologian kielellä: havainnot ovat diskursiivisesti välittyneitä - mutta eivät siis konstruoituja. Marx näkee maailman materiaalisten olioiden loputtomana liikkeenä. Tämä liike saa kuitenkin erityislaatunsa yhteiskunnallisen muotonsa, tuotantotavan, kautta välittyneenä.

IIIe Marxin suhde sosiologian klassikoihin:

Sosiologian klassikot voidaan asettaa nelikenttään kahdella akselilla (kts. kuva). Toisaalta materiaalinen-ideaalinen-akselilla, toisaalta nominalismi-realismi-akselilla. Nominalismilla tarkoitetaan tässä pelkkien yksittäisten havaintojen sekä yksilö-olioiden korostamista. Nominalismissa yhteiskuntaa ei nähdä kokonaisuutena, vaan ainoastaan joukkona yksittäisiä olioita ja ihmisiä. Tällaista suuntausta edustaa esim. Talcott Parsons, joka omassa työssään korosti empirismin, tai tarkemmin behaviorismin, merkitystä. Vain ihmisyksilöiden ulkoisesti havaittava käytös oli merkittävää. Yksilöihin kohdistuvista havainnoista tuli tehdä induktiivisia yleistyksiä. Myös kokeellisuus oli Parsonsille merkittävä arvo. Kvantitatiivisten (mutta myös kvalitatiivisten) metodien tuli sosiologiassa imitoida luonnontieteiden antamaa mallia.

Parsons edustaa materialistista nominalismia. Hänelle todellisuus on viimekädessä materiaalinen. Weber sen sijaan asettuu nominalismin idealistiseen siipeen. Weberille olennaista olevat yhteiskunnassa esiintyvien ilmiöiden ideaalityypit. Hän uskoi että yhteiskunnallisia muutoksia ohjasi viime kädessä todellisuuden ideaaliset seikat kuten uskonnolliset ja poliittiset ideologiat. Tämä näkyy mm. hänen kuuluisasta teoksestaan "Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki", jossa kapitalismiin siirtymistä selitetään pikemminkin tietynlaisten uskonnollisten koulukuntien ilmaantumisella, kuin tuotantovälineiden kehittymisellä, kuten Marx teki. Weber ei kuitenkaan ollut nominalistisessa idealismissaan kaikkein radikaaleimmasta päästä, vaan vieläkin jyrkempää kantaa edusti fenomenologista sosiologiaa kehittänyt Alfred Schütz, jolle vain subjektiivinen merkityksenanto oli merkittävää. Schütz kritisoi Weberiä siitä, että tämä vaatii sosiologialle myös empiirisiä testauksia. Tämä on Schützin mukaan tarpeeton myönnytys materialistiselle nominalismille. Hänen mukaansa sen sijaan sosiologian olisi päästävä käsiksi yhteiskunnassa elävien yksilöiden subjektiiviseen merkitykseen. Tämä vaatii tutkijan ja tutkittavan välistä dialogia. Ilkka Alanen on verrannut Schützin asennetta Veikko Vennamon populistiseen politiikkaan: kyllä kansa tietää! Schützin mukaan yhteiskuntaa tulisi lähestyä vain tavallisen yksilön arkikokemuksen kautta.

Schützin projektia ovat äänekkäästi jatkaneet tutkijapari Berger & Luckmann sosiaalisen konstruktionismin sotahuudossa "Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen". Heidän mukaansa todellisuus on alkujaan inhmillisten käytäntöjen institutionaalistumisesta syntynyt. Inhimilliset toiminnot instituoituvat työnjaossa, ja Marxia seuraten he väittävätkin että työnjako on todellista vasta sitten kun ruumiillinen ja henkinen työ erotetaan toisistaan. Metsästyksen toiminta institutionalisoituu ja toiminnan henkiseksi momentiksi muotoutuu eräänlainen metsästystiede, jonka tehtäväksi muodostuu objektivoida toiminta kielellisesti. Henkisen ja ruumiillisen työn erottuessa syntyy asiantuntijuuden ala. Heidän tehtäväkseen jää toisaalta objektivoida tietynlainen toiminta, ja toisaalta legitimoida se. Myös yhteiskunnassa elävä subjekti objektivoidaan psykiatriassa. Olennaista Berger & Luckmannin teoriassa on se, etteivät he anna mitään ylihistoriallisia tai edes muulla tavoin objektiivisia kriteerejä objektivoinnille ja legitimoinnille. Primitiivisissä kulttuureissa objektivoidusta subjektin ideaalityypistä poikkeavat subjektit objektivoidaan kenties "henkien riivaamaksi", ja näin todella Bergerin ja Luckmannin mukaan on. Tällaisessa kulttuurissa yksilö todella on "henkien riivaama" eikä "mielisairas", kuten länsimaisen psykiatrisen instituution piirissä.

Weber, Schütz, Berger ja Luckmann edustavat siis sosiologisten yhteiskuntateorioiden nominalistis-ideaalista linjaa, koska he korostavat yksilöllistä merkityksenantoa sekä partikulaareja kokemuksia. Hieman toisenlaista idealismin linjaa edustaa sosiologian kiistaton suuruus Émile Durkheim, jonka teoriaa voitaisiin kuvat realistis-idealistiseksi. Hänen teoriassaan ei yksilöllä tai tämän subjektiivisilla kokemuksilla ole mitään sijaa. Durkheim järkeilee ja sulkeistaa teoriastaan kaiken subjektiivisen ulos. Yhteiskunta nähdään tässä kontekstissa vain luonnon ohella toisena objektiivisuutena, jonka muotoutumiseen ei subjektilla ole sijaa. Durkheim selittää niinkin aran ja henkilökohtaisen asian kuin itsemurha täysin objektiiviselta kannalta. Durkheimin mukaan yksilöä pakottavat ideaaliset sosiaaliset faktat, eikä subjektilla ole mitään vastaansanottavaa näille objekteille. Ongelmaksi muodostuu se, mistä ihmeestä nämä sosiaaliset faktat oikein tulevat jolleivat subjektit niitä muodosta?

Tämän kirjoitussarjan kannalta olennaista on Karl Marxin sijoittuminen tässä nelikentässä. Marx on selkeästi realisti, sillä hän painottaa kokonaisuutta ja totaliteettia, mutta hän on myös materialisti, tosin eri tavalla kuin vaikkapa Parsons. Lisäksi Marxin praksiksen käsitteeseen sisältyvät nelikentän muiden kantojen ydinsisällöt: empiirinen tutkimus, subjektiiviset merkitykset; objektiiviset, subjektia pakottavat ideaaliset seikat, kulttuuri toisena objektiivisuutena, jne. Hänen teoriastaan löytyy kaikki tämä. Ja ehkä juuri tästä syystä Marx on sosiologian klassikoista haastavin. Kun lukee hänen ajattelunsa yhtä osa-aluetta, on vaarassa unohtuu muut. Kun tarkastelee Marxia ekonomiakriitikkona, on vaarassa unohtaa tämän dialektisen materialismin; kun lukee tämän poliittisia kirjoituksia, ei välttämättä pääse selville tämän filosofisista kannoistaan. Marxin lukemisen tekee erityisen vaikeaksi sen, että häntä on luettava dialektisen totaliteetin mukaisesti kokonaisvaltaisesti.


IVa. Marxin kapitalismiteoria ja Marxin metodi

Marx kirjoittaa "Pääoman" esipuheessa seuraavaa: "Taloudellisia muotoja eritellessä ei [...] voida käyttää mikroskooppia eikä kemiallisia reagensseja. Abstraktiokyvyn täytyy korvata ne molemmat." Tämä olkoon mottona syventyessämme Marxin talousteoreettiseen ajatteluun sekä hänen käyttämäänsä metodiin.

1. Johdantoa

"Pääomassa" Marx esittää systemaattisen sovellutuksen hänen metodistaan. Metodi kiinnostava myös metodologisesti ja filosofisesti, ei pelkästään sosiologisesti tai taloustieteellisesti. Sen keskeisiä piirteitä ovat abstraktin ja konkreetin dialektiikka (vrt. Horkheimerin empiirisen tutkimuksen ja filosofisen totaliteetin dialektiikka), abstraktista konkreettiin nousemisen dynamiikka (tunnusteleva abstraktio vs. mielivaltainen induktio), tutkimustavan ja esittämistavan välinen dialektiikka, historiallisen ja loogisen välinen dialektiikka sekä tutkimustuloksen käsittäminen monien määreiden konkreettiseksi ykseydeksi.

(Välihuomio: kaikkia yllämainittuja tulen käsittelemään esseessäni, jonka julkaisen tämän kirjoitussarjan viimeisen osan julkaisun jälkeen.)

Marxin metodin taustalla on materialistinen käänne (dialektiseen tai "uuteen" materialismiin) ja irtautuminen Feuerbachin (mekaanisesta) materialismista, joka nosti Marxin ajattelussa yhteiskunnalliset teemat entistä voimakkaammin etualalle. Marxin ajatteluun vaikutti tulenarka poliittinen tilanne Euroopassa, joka sai ilmentymänsä mm. kankurien kapinassa Schleesiassa sekä työväestön asemassa Manchesterissa (josta Engels oli kirjoittanut nuoruudenteoksensa). Jonkin kansalaisyhteiskunnan osan (joka oikeastaan eli kansalaisyhteiskunnan ulkopuolella), proletariaatin, edun ajateltiin olevan kaikkien yhteinen ja yleinen etu. Tällöin Marx kiinnostui myös yhä voimakkaammin taloustieteestä. Hän uppoutui erityisesti Pettyn, Smithin ja Ricardon teorioihin. Tämän kiinnostuksen seurauksena oli n. 10 vuoden mittainen taloustieteen opiskelu. Marx kirjoittikin ensimmäiset taloustieteelliset kirjoituksensa vasta vuonna 1857 "Grundrissen" muodossa. Kirjoitukset olivat kuitenkin vasta alkusoittoa "Pääomalle", jonka ensimmäinen osa julkaistiin vasta 1867, kymmenen vuotta "Grundrissen" jälkeen.

To be continued...

Ei kommentteja: