sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Mitä on avantgarde?

Ranskalainen utopiasosialisti Henri de Saint-Simon (1760-1825) oli modernin kommunismin esi-isä, ja ensimmäinen joka nykyisessä merkityksessä käytti käsitettä "avantgarde". Alkujaan hänen kovin newtonilainen maailmankäsityksensä johti käsitykseen taiteilijoista tiedemiesten kehittämien teorioiden popularisoijana. Tästä käsityksestä Saint-Simon ei kuitenkaan pitänyt kauaa kiinni, vaan jo pian hän kehitteli radikaalia uskonnollista oppia, jota hän kutsui Uudeksi Kristillisyydeksi. Nyt hänen uuteen oppiinsa kuului käsitys, että taiteilijoiden tulisi ottaa vastuu tulevaisuuden yhteiskunnan rakentamisessa. Uudessa yhteiskunnassa taiteilijoilla olisi keskeinen asema. Saint-Simon ajatteli, että taiteilijoiden tulisi ruveta Uuden Kristillisyyden lähetystyöntekijöiksi, jotka keskittyisivät taiteessansa opettavaisiin, funktionaalisesti hyödyllisiin ja helposti ymmärrettäviin teoksiin.

Saint-Simonin käyttämästä avantgarden käsitteestä voidaan analysoida esiin kaksi tasoa. Tämä jako näkyy myös 1800-1900-lukujen tavoissa käyttää käsitettä. 1850-luvun jälkeisenä aikana kiisteltiin voimakkaasti estetismistä, jolloin avantgarden käsitteestä karsiutui pois sen sisältämät poliittiset ja moraaliset ulottuvuudet. Vain esteettisen avantgarden idea jäi elämään taiteessa. Tällaista käsitystä pönkitti esimerkiksi Théophile Gautier, joka taiteen hyödyllisyydestä puhuttaessa totesi, että talonkin hyödyllisin osa on käymälä. Ja vaikka esimerkiksi Oscar Wilde toikin joissain teksteissään esiin sosialistisia ideoita, ei politiikka näkynyt taideteosten muodossa.

Toisaalta avantgarde-käsitteen käyttö näkyi marxilaisen tradition kielenkäytössä. Esimerkiksi idea poliittisesta avantgardesta kävi ilmi "Kommunistisessa manifestissa", vaikka sitä ei eksplisiittisesti käytettykään, ja myöhemmin Lenin lanseerasi termin eksplisiittiseen käyttöön marxilaisessa teoriassa puhuessaan bolsevikeista työväenluokan poliittisena etujoukkona (venäjäksi "avangard").

Toisaalta siis avantgarde-käsite jakautui puhtaasti taiteelliseksi käsitteeksi ja toisaalta puhtaan poliittiseksi termiksi. Yleensä ne jotka hyväksyivät taiteellisen avantgarden eivät hyväksyneet käsitteen poliittista vastinetta. Ja toisin päin: yleensä ne jotka hyväksyivät poliittisen avantgarden eivät hyväksyneet esteettistä. Tämä näkyi hyvin ns. sosialistisen realismin kukoistuksessa kommunistisessa Kiinassa ja Neuvostoliitossa. Tosin Neuvostoliitossa alkujaan, Lokakuun vallankumouksen välittöminä vuosina, kukoisti myös esteettinen avantgarde mm. futurismin muodossa.

Radikaali avantgarde pyrki mm. dadan ja surrealismin muodossa yhdistämään käsitteen molemmat puolet. Surrealistit olivat esimerkiksi ajatelleet, että taiteella sinänsä on maailmaa muuttavaa merkitystä. Kansainvälisten Situationistien (SI) toiminnassa tämä synteesin tarve, ja halu palata takaisin saint-simonilaiseen ideaaliin oli voimakkaasti läsnä. Toisaalta situtationistien oli karistettava yltään porvarillinen "taide"-käsite ja toisaalta kommunistinen "puolue"-käsite. Taiteen he korvasivat "luovuuden"-käsitteellä ja puolueen työläisten neuvostoilla. Työläisten neuvostot ovat tässä tulkittava jokseenkin samankaltaiseksi kuin anarkosyndikalisteilla. Työläisten neuvostot olivat SI:lle työläisten itsehallinnoimia autonomisia yksikköjä, ei puoluediktatuurin kontrolloimia paikallisjaostoja.

(Lähde: Helena Sederholm: Intellektuaalista terrorismia - Kansainväliset Situationistit 1957-1972, Jyväskylän Yliopisto 1994)

Ei kommentteja: