keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Marxin sosiologia 3

IIIb. Historiallinen materialismi

Jäimme viimeksi työvälineiden valmistusta käsittelevään kohtaan. Marxin mukaan siis ihmisen tietyt biologiset edellytykset suosivat tietyntyyppistä kehitystä yhteiskunnassa. Homo Sapiensin aloitti tämän kehityksen n. 25 000 vuotta sitten, jolloin suuri kulttuurimurros taideteoksineen sai alkunsa. Tällöin ihmisen varsinaisen historian voidaan sanoa saaneen alkunsa. Kulttuurin synty on se piste, jossa ihmisen voidaan sanoa erkaantuneen muusta luonnosta. Ihminen aloittaa luonnonvälttämättömyyksien ylittämisensä vasta perustaessaan kulttuurin, muokatessaan valmistamillaan työvälineillä luontoa. Syntyy sosiaaliset suhteet, jota Marxin ajattelussa voidaan samaistaa kulttuurisuhteiden kanssa. Ihmisen olemuksen muodostaa tämä historiallisesti muuntuva suhde.

3. Materiaalisen ja ideaalisen dialektinen ykseys - johdatus peruskäsitteisiin

Työ on Marxille ihmisen ja luonnon välistä suhdetta välittävä praxis. Tämä aineellinen prosessi on olemassa itsessään, ja se tapahtuu luonnon ehdoin ja sen sisällä. Aineellinen tarkoittaa tässä "luonnontieteellisen tarkasti todettavissa olevaa", kuten Marx itse "Poliittisen taloustieteen kritiikin" johdannossa toteaa. Aineellinen on yhteiskunnan sen reaalinen perusta. Marx toteaa, että "muuttaessaan luontoa [ihminen] muuttaa myös omaa luontoaan. Hän kehittää uinuvia kykyjään ja alistaa niiden voimat käsky valtaansa". Tässä Marxin asenne ei paljoa poikkea useimpien valistusajattelijoiden käsityksistä kulttuurista luontoa jatkuvasti ylittävänä. Kuten olen itse kulttuurin käsitteen määritellyt, tarkoittaa kulttuuri luonnon asettamien välttämättömyyksien dialektista ylittämistä. Myös yhteys aristoteeliseen modaalilogiikkaan ja metafysiikkaan on tässä huomattava: ihmisen "uinuvat kyvyt" voidaan tulkita tässä ihmisluonnossa oleviksi potentioiksi. Marxille nämä kyvyt eivät kuitenkaan ole metafysiikkaa, vaan ihmisruumiissa todella olemassaolevia kykyjä.

Työ on Marxille ihmisen toimeenpanema luonnonprosessi, joka muuttaa paitsi ihmisen ulkopuolista luontoa, niin myös ihmistä itseään, ihmisen omaa luontoa, muuttamalla hänen suhdettaan luontoon ja muihin ihmisiin. Työ kehittää ihmistä ja ihmiskuntaa kokonaisuudessaan subjektiivisesti ja kulttuurisesti. Subjekti ja kulttuuri puolestaan ovat osa luontoa, jota ne muuttavat. Tämä tarkoittaa sitä, että työssä on toisaalta sekä subjektiivinen (kielellinen, kulttuurinen) että objektiivinen (materiaalinen) momentti.

Kuuluisassa esimerkissään ampiaisesta ja rakennusmestarista Marx tekee sen erottelun eläimen ja ihmisen välille, että vaikka ampiainen saattaa tuottaa kennoaan taidokkaasti ja lähes virheettömästi, tapahtuu tämä rakentaminen kumminkin pelkän geneettisesti koodatun vaiston avulla. Ihminen sen sijaan kykenee aluksi ajattelemaan, muodostamaan idean, ja sitten rakentamaan. Työ taikka toiminta ihmisen kohdalla edellyttää siis ajattelua, ja viittaa siten kulttuuriin ja oppimiseen pikemminkin kuin vaistoon. Työ viittaa päässä muodostettuun toimintamalliin työssä, ideologiaan. Ihminen kykenee reflketoimalla työtään muodostamaan kielellistetyn abstraktion työnsä kohteesta. Kielellistäminen tarkoittaa sitä, että ihmisen päässä oleva abtrakti kuva toimintansa kohteesta muotoutuu dialektisen materialismin ideaaliseksi momentiksi. Tästä alkaakin Marxin ideologiateorian juuri.

Ideologia on Marxille kieleen kohdistuvaa toimintaa ja kielessä esitettyä ideaalisen ilmaisua. Tämä ideaalinen muodostaa yhteiskunnallisella tasolla Marxin teoriassa esiintyvän "päällysrakenteen". Tässä päällysrakenteessa on erilaisia ideologisia muotoja, joiden kautta tulemme tietoiseksi yhteiskunnan "reaaliperustasta" tai lyhyemmin "perustasta". Näitä ideologisia muotoja ovat mm. juridiset, poliittiset, taiteelliset ja filosofiset reaaliperustan representaatiot. Vaikka yhteiskunnallinen oleminen määrää ihmisen tajuntaa, ja vain yhteiskunnallinen oli Marxille "luonnontieteellisen tarkasti tajuttavaa", ovat ideologiat Marxin mukaan kuitenkin riippumattomia yksilöiden toiminnasta. Niillä on suhteellinen itsenäisyys, ja niillä on voimaa määrätä yhteiskunnan yksittäistä jäsentä.

Ideologiaan sisältyvät ajatukset eivät kumminkaan ole pelkkää "väärää tietoisuutta" (vaikkakaan ne eivät ole puhtaasti oikeitakaan), vaan Marxin mukaan ideologiset ajatukset ovat riittävän oikeita tai "adekvaatteja" todellisuuden, tuon "luonnontieteellisen tarkasti tajuttavan", kannalta. Ideologiat ja adekvaatit toimintamallit ovat objektiivisia ajatusmuotoja. Ne voivat toimia siitäkin huolimatta, etteivät ne tieteellisesti ottaen pitäisikään paikkaansa. Ideologiat sisältävät kyllä osan objektiivisesta totuudesta, mutta eivät suinkaan ole koko totuus, vaan niissä on mukana myös mystifikaatiota (kuten erilaiset talonpoikaiset kansanviisaudet), nurinkääntyneisyyttä eli fetissimäisyyttä (tätä voisi verrata kulutuskulttuurin fetissimäisyyteen, jossa yksittäinen tavara hehkuu jonkinmoista pyhyyttä, eikä tavarasta itsestään näy tavaran alkuperää, sen sisältämiä ihmisten välisiä suhteita) ja jumaluskoa. Työn dialektisessa prosessissa syntyneet abstraktit ideaalikuvat ovat muokattavissa ajattelulla samaan tapaan kuin rakennusmestari voi muokata ideaalikuvana piirustuksiaan. Toimijalla, subjektilla, on ajattelun subjektiivinen kyky. Ajattelu puolestaan vaatii kieltä ollakseen olemassa, ja ihmiset myös tulevat toimintaansa jo valmiiksi kielellisesti jäsennetyn diskurssin piiristä.

Hyvänä esimerkkinä vääristyneestä kollektiivisesta ideaalikuvasta, ideologiasta, Marx esittää porvarillisen taloustieteen antropologian sisältämän olettamuksen porvarillisen yhteiskunnan subjektista atomisoituneena, kaikkea vain markkinalogiikan lävitse ajattelevana abstraktina ihmisenä. Tällainen ajattelu nostaa markkinoilla tarvittavan markkinakalkyylin keskiöön ja sivuuttaa kokonaan kysymyksen tavaran arvon lähteestä. Taloustieteen historia on Marxille homo economicuksen historiallista diskurssia, jota "vulgaaritaloustiede" systematisoi. Marxin pääteos "Pääoma" onkin nimenomaan "poliittisen taloustieteen kritiikkiä".

Ideologiat toimivat sen mukaan, miten hyvin ne "sopivat yhteen" reaaliperustan rakenteen kanssa. Toisin kuin Weber myöhemmin ajatteli, Marxin mukaan protestanttisuus ja deismi olivat parhaiten yhteensopivia orastavan kapitalismin kanssa niiden sisältämän abstraktin subjektikuvan vuoksi. Kyse ei siis ole siitä, että "reaaliperusta" "määräisi" ideologisen ylärakenteen kokonaan, vaan kyse on siitä, että reaaliperusta asettaa todennäköisyyden sille, millä todennäköisyydellä jokin ideologinen ajatus tulee vallitsevaksi. Ja jonkin ideologianhan onkin tultava hallitsevaksi.

Marxin ontologia oli, kuten tuli tämän kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa huomattua, holistista, mutta ristiriitaisuuksia sisältävää. Näiden ristiriitojen vuoksi, ja myös sen vuoksi että yhteiskunnan on ollakseen olemassa pysyttävä kasassa, liimattava jollakin hallitsevalla ideologialla yhteen. Antonio Gramsci kutsui tällaista ideologiaa "hegemoniseksi". Hegemoninen ideologia on ideologia, joka esiintyy kaikkien yhteisiä etuja korostavana ideologiana, mutta joka kuitenkin, todellisuuden ristiriitaisuuden vuoksi, väistämättä ajautuu ajamaan hallitsevan luokan etuja. Hegemonia yhdistää valheellisesti yhteiskunnan ristiriitaiset intressit.

Se, että ajattelu mahdollistaa kielellä työskentelyn ja vakuuttamisen, antaa mahdollisuuden paitsi taloudelliselle ja poliittiselle, niin myös ideologiselle taistelulle. Myös ideologian tasolla käytävä taistelu on merkittävää poliittisessa mielessä. Kuitenkaan pelkällä kielellä ja argumenteilla operoiva taistelu ei anna takuita sille, että asiat muuttuvat. Ihmisillä on taipumus jäädä kielen vangiksi, jolloin ajatuksilla on taipumus jähmettyä hallitsevaa luokkaa tukiviksi iskulauseiksi. Subjektilla on siis myös ajattelussaan kyky vastustaa vallitsevaa järjestelmää, toisin kuin vaikkapa Althusser ja pääomaloogikot virheellisesti ajattelivat Marxista.

Ideologia-käsitteessä on Marxin kohdalla olennaista se, että huomataan, että miten asiat (ideaalisesti) ymmärretään, ei käy yksiin sen kanssa kuinka tosiasiassa (materiaalisesti) toimitaan. Ideologia sisältää myös osia totuudesta, mutta usein vääristyneenä. Perustan ja päällysrakenteen välinen suhde on yhteiskunnallisen olemisen ja usein harhaanjohtavan tietoisuuden (ideologinen) suhde. Ideologia siis EI ole taloudellisten ja muiden instituutioiden välinen suhde. Kaikki instituutiot sisältävät sekä materiaalisen että ideaalisen itsessään. Näin on esimerkiksi "omissuhteen" käsitteen kohdalla, joka on tuotantosuhteiden juridinen, so. ideologinen, ilmaus. Omistussuhteet ovat se ideaalinen muoto lainsäädännöksi muutettuna, jossa tuotanto kehittyy. Taloudelliset ja kaikki muutkin instituutiot (perhe, kirkko, valtio instituutioiden kokonaisuutena) sisältävät sekä ideaalisen että materiaalisen momentin.

Tuotantotavalla tarkoitetaan Marxin ajattelussa tuotantosuhteiden ja yhteiskunnallisen elämän tuotantovoimien suhdetta, jotka saavat erilaiset juridiset ilmauksensa eri systeemeissä (alkukantainen tuotantotapa, orjayhteiskunta, aasialainen, feodaalinen, kapitalistinen ja sosialistinen). Tuotantotapa ei ole vain materiaalista kuten muskelit, koneet ja organisaatiot, vaan se sisältää myös ideaalista tieteen ja teknologian tasoina, organisaatioteorioina, työvoiman työkykynä (koulutuksen tasona), yhteiskunnallisen ajattelun tasona. Tässä tulee huomata, ettei ole olemassa tuotantoa tai tavaraa sellaisenaan, josta ikäänkuin johdetaan kaikki muut yhteiskunnallisen elämän ideologiset tasot (kuten Althusserilla ja pääomaloogikoilla). Juridisten muotojen lisäksi tuotantoon vaikuttavat myös patriarkaattinen ideologia, etnisyys, uskonto, jne. Kulttuuritasot siis myös vaikuttavat Marxin mukaan tuotantoon. Esimerkiksi maanviljelyksen kehittymisellä oli merkittävä tukensa patriarkaattisessa ideologiassa.

Kaikki ideologiset muodot ovat samassa - ideaalinen ideologisissa muodoissaan on "samassa reaalisessa ihmisen elämäntoiminnan tilassa kuin materiaaliset taloudelliset tuotantosuhteet" (Iljenkov). Marxin mukaan ideologiat ovat "näennäisen itsenäisiä" (Saksalainen ideologia). Kriittisen analyysin jälkeen ne osoittautuvat toiminnan ideaalisiksi momenteiksi. Althusserilta ja marxisti-leninisteiltä tämä Marxin ideologia-teorian taso jää huomaamatta, koska he käsittävät rakennuksen analogiassaan yhteiskunnan funktionaaliseksi ja pluralistiseksi. Jos ideaaliset momentit ovat vain materiaalisen funktio, ajaudutaan parsonsilaiseen funktionalismiin, joka puolestaan on ongelmallinen Marxin teorian kanssa. Yhteiskunnan pluralisoiminen eri tekijöihin (uskonnollinen, taiteellinen, taloudellinen, poliittinen, jne.) puolestaan on ongelmallista Marxin dialektiikan kannalta. Pluralisoinnissa kadotetaan ideaalisen ja materiaalisen dialektinen ykseys, jossa ideaalinen on yhteiskunnallisen elämän ideaalinen (objektiivinen) muoto, ja materiaalinen sen (objektiivinen) sisältö.

Yhteiskunta muotoutuu yhteiskuntaformaatioksi. Yhteiskuntaformaatiolla tarkoitetaan tässä historiallisesti kehittynyttä konkreettista yhteiskuntaa (esim. kansallisvaltio), joka perustuu aina erityisen tuotantotapaan tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden ykseytenä. Kaikki ihmisen ideologiset muodot ovat yhteiskuntien historiassa materiaalistuneiden yhteiskunnallisten instituutioiden representaatioita. Esimerkiksi kuningashuone on Britannian kohdalla ymmärrettävissä Britannian historian kautta, jossa monarkia on institutionalisoitunut osa Britannian rakennetta. Myös suomalainen koulutusinto ja -usko ei ole ymmärrettävissä ilman fennomanian vaikutusta, jolle koulutus oli kansakunnan tulevaisuuden kannalta ydinkysymys.

To be continued...

Ei kommentteja: