keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Marxin sosiologia 2

II. Marxista ja marxismista

1. Marxin elämä ja tuotanto

Marx syntyi Trierissä. Väitteli 23-vuotiaana tohtoriksi Epikuroksen ja Demokritoksen materialismin eroista. Alkujaan Marx oli radikaali hegeliläinen idealisti, sittemmin feuerbachilainen materialismi valtasi hänet. Hän toimi useiden lehtien, joiden sisältö oli usein varsin tulenarkaa, toimittajana, minkä johdosta hän tuli karkoitetuksi useamman kerran Saksasta ja Ranskasta. Myös Belgiasta hänet karkoitettiin. Vuonna 1849 hän asettui lopulta Lontooseen, jossa hän keskittyi kapitalismiteoriansa parissa puuhastelemiseen.

Karl Marx (1818-1883) tuotti monet keskeisistä teksteistään Friedrich Engelsin (1820-1895) kanssa. Engels oli Marxille läheinen työtoveri (lanseerasi marxismiin käsitteen "historiallinen materialismi") ja keskeisesti myös Marxin ja tämän perheen taloudellinen tukija. Ilman Engelsiltä tullutta taloudellista apua, yksikään suuremmista töistä, "Pääoma" mukaanlukien, olisi tuskin koskaan valmistunut.

Engels oli keskeinen inspiraation lähde Marxin työlle. Engels, kapitalistin poika kun oli, toimitti Marxille arvokasta ensikäden tietoa kapitalismin toiminnasta. "Tämän lisäksi Engels ehti vielä toimia Marxin 'haamukirjoittajana' monissa yhteyksissä. Silti hänellä jäi aikaa myös äveriään tehdasporvarin elämännautinnoille: talli oli täynnä 'huntereita', jahtiratsuja, kellari täynnä hienoja viinejä, makuuhuoneessa odotti rakastajatar. Niinä pitkinä vuosina, jolloin eli kaulaansa myöten kurjuudessa, hätisti kintereiltään velkojia ja perhettä alati uhkaavaa nälkää, lapseton Engels nautti elämästä kuin rikas ja huoleton poikamies ainakin" (Wheen 2000, 87). Varallisuuserojen lisäksi myös muita keskeisiä eroja oli. Siinä missä Marxin kirjoitustyyli on välillä poikkeuksellisen runollista ja kaunokirjallista, on Engelsin tyyli selkeää ja kirkkaan tieteellistä. "Marx oli lyhyt ja tummanpuhuva itsehalveksunnan riivaama juutalaispiru, Engels taas pitkä ja vaalea. Hänestä näki ensisilmäyksellä, että hänen suonissaan virtasi korskeaa arjalaista verta" (ibid.).

Marxin tuotanto voidaan jakaa kolmeen kauteen. (1) Feuerbachilaisen tai nuorhegeliläiseen kauteen, (2) "Uuden materialismin" taikka "historiallisen materialismin" kauteen sekä (3) vanhan Marxin ekonomiakriittiseen kauteen.

Kauden (1) merkittävimpiä teoksia ovat mm. "Juutalaiskysymyksestä", "Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844" sekä "Pyhä perhe".

Kauden (2) keskeinen suuntaus oli irtautuminen Feuerbachin vaikutuspiiristä. Marx kirjoittaakin ns. Feuerbach-teeseissään, että "Kaiken tähänastisen materialismin – myös Feuerbachin materialismin – perusvika on siinä, että esinettä, todellisuutta, aistimaailmaa tarkastellaan vain objektin tai havainnon muodossa, mutta ei inhimillisenä aistitoimintana, käytäntönä, ei subjektiivisesti". Feuerbachia vastaan suunnattu kritiikki kohdistuu siihen, ettei Feuerbach näe havainnointia kytkeytyneenä inhimilliseen praxikseen. "Havainnoiva materialismi, ts. materialismi, joka ei käsitä aistimellisuutta käytännölliseksi toiminnaksi, voi korkeintaan tarkastella eri yksilöitä kansalaisyhteiskuntaan kuuluvina." Marx syyttää siis Feuerbachia siitä, että tälle havainnoiva subjekti on pelkkä paikallaan töllistelevä abstrakti subjekti, joka ei toimi, ja jolla ei ole minkäänlaisia tarpeita, ja joka on irrallaan häntä ympäröivistä yhteiskunnallisista suhteista. Kauden (2) tuotantoon kuuluu näiden teesien ohella nk. "Saksalainen ideologia" eli "Feuerbach. Materialistisen ja idealistisen katsantokannan vastakkaisuus". Se on kirjoitettu yhdessä Engelsin kanssa ja se jätettiin pöytälaatikkoon pölyttymään. Tekstin tarkoitus oli lähinnä selventää ajatuksia kirjoittajien omissa päissä, eikä sitä ollut tarkoitettu julkaistavaksi. Se julkaistiinkin vasta I. maailmansodan jälkeen pahasti vaurioituneena ja kirjaimellisesti hiirien syömänä. Tämän kauden tuotoksiin kuuluu myös "Kommunistisen puolueen manifesti" (1848).

Kolmannen kauden keskeinen teema Marxilla on hänen kapitalismiteoriansa, jonka parissa hän alkoi työskentelmään 1850-luvulla. Varhaisin tämän kauden töistä on teos "Poliittisen taloustieteen kritiikkiä" (1857) eli nk. "Grundrisse". Se sisältää mm. kiistellyt ja ongelmalliset muotoilut (1) perusta ja päällysrakenteesta sekä (2) luettelon tuotantotavoista taloudellisten yhteiskuntamuodostumien edistyksellisinä kausina. Näitä kausia ovat: (a) aasialainen, (b) orjaomistukseen perustuva, (c) feodaalinen sekä (d) kapitalistinen tuotantotapa. Toinen keskeinen tämän kauden teos on tietysti "Pääoma", jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1867, ja kaksi seuraavaa osaa vasta Marxin kuoleman jälkeen. Neljänneksi osaksi tarkoitetuta "Lisä-arvoteoriat" julkaistiin myös postuumisti.

"Grundrissen" kohtaloksi tuli kadota, ja tutkijat löysivätkin sen uudelleen vasta 1950-luvulla. Teoksen saattaminen lukukelpoiseksi syvensi Marx-ymmärrystä valtavasti. Varsinkin teoksen johdanto-osa on tässä suhteessa merkityksellinen, sillä sen avulla Marxin "Pääomassaan" käyttämä metodi selkeni.

Mainittujen filosofis-teoreettisten teosten lisäksi Marx kirjoitti koko joukon poliittis-historiallisia tekstejä, joissa Marxin teorian subjektiivinen puoli tuotiin ilmi. Niissä myös pyrittiin ymmärtämään Marxin tutkiman yhteiskunnan kulttuurista aspektia. Poliittis-historiallisiin teoksiin lasketaan mm. "Luokkataistelut Ranskassa" (1848-1850), nk. "Brumairekuun 18." (1852), josta Antonio Gramsci myöhemmin kehitteli ideansa hegemoniasta ja kansalaisyhteiskunnasta, sekä "Kansalaissota Ranskassa", joka sisältää harvoin Marxin teksteissä tavatun käsitteen "proletariaatin diktatuuri". Marxin omien tekstien lisäksi myös Engelsin tekstit on ymmärrettävä Marxin teoriaa täydentäviksi teoksiksi. Engelsin teoksista mainittakoon "Anti-Dühring", "Perheen, valtion ja yksityisomaisuuden alkuperä" (joka sisältää nk. teorian patriarkaatista, ja jota monet feministit ovat tämän vuoksi hyödyntäneet), sekä omien intressieni kannalta tärkeä teksti "Sosialismin kehittyminen utopiasta tieteeksi".

2. Marxilaisuuden kerrostumia

Toisen Internationaalin esiintuomalla marxilaisella teorialla oli muutamia kiinnostavia erityispiirteitä. Sitä tehtiin sosialidemokraatti-intellektuellien kuten Kautsky ja Mehring taholta. Heidän esittämänsä tulkinnat olivat tuohon aikaan nk. virallisia tulkintoja. Herrojen tulkintojen ohella monenlaiset ei-akateemiset ja populaarit tulkinnat, joista puuttui syvällisempi filosofinen argumentaatio, levisivät. Marxin postuumien teosten julkaisun aloittamisen myötä myös Marx-tulkinta alkoi monimuotoistua ja selkiintyä. Kolmas Internationaali, johon kuului mm. Lenin, Luxemburg, Lukacs ja Gramsci, aloitti uuden tulkintatyön Marxin teoksista. Tämän työn seurauksena syntyi monenlaisia suuntauksia, joista kaikkein ikävimpinä esimerkkeinä stalinismin, mekaaniseen materialismiin tukeutuvat teoriat. Marxismi-leninsimin, joka oli toinen merkittävä kehityskulku, otsakkeen alla kulki mitä lukuisimpia koulukuntia ja teorioita. Näistä esimerkkeinä mainittakoot mm. historiallisen psykologian koulukunta psykologiassa sekä filosofi Evald Iljenkovin työ filosofiassa.

Näihin aikoihin myös nk. Frankfurtin koulukunta (Adorno, Benjamin, Fromm, Marcuse, jne.) sai lähtölaukauksensa. Sitä ei ehkä voida pitää sanan varsinaisessa mielessä marxismina, vaan marxilaisuus on koulukunnan edustamassa ns. kriittisessä teoriassa vain yksi elementti mm. freudilaisen psykoanalyysin ja hegeliläisen dialektiikan ohella. Koulukunnan merkittävimmistä nykyedustajista on mainittava Jürgen Habermas, jonka työstä saakin marxismia jo hakemalla hakea.

Toisen maailmansodan jälkeinen marxismi Ranskassa ja Saksassa tiivistyi kiinnostavalla tavalla toisaalta Louis Althusserin edustamaan strukturalistiseen marxismiin sekä toisaalta Antonio Gramscin edustamaan perinteeseen. Brittiläisessä marxismissa suuria nimiä ovat historioitsija Eric Hobsbawnin ohella E.P. Thompson, Perry Andersson sekä Paul Sweezy.

1960-luvulla siirtomaasodat, Vietnamin sota sekä marxismin akateeminen renessanssi tuottivat marxilaista teoriaa aivan uudella volyymilla. Tuolloin alkaa ranskalaisen ja italialaisen marxismin leviäminen anglosaksisiin maihin. Marxismilla oli jopa lyhyt hegemonia yhteiskuntatieteissä 1970-luvulla. Ranskalisen marxismin keskushahmo oli Louis Althusser. Ranskalaisen marxismin henkinen vastinen Saksassa oli nk. pääomalooginen suuntaus, jolla oli iso jalansija jopa Suomessa. Näiden teorioiden ohella kehiteltiin myös riippuvuus-, maailmanjärjestys- ja artikulaatioteorioita Wallersteinin, Frankin ja Meillassoux'n taholta. Muista marxilaisista teorioista on mainittava regulaatiokoulukunta fordismia koskevilla teoriolla sekä Erik Olin Wrightin ja Jon Elsterin edustama analyyttinen marxismi, jopa yritti päästä eroon hegeliläisyydestä marxismissa ja tuoda tilalle analyyttisen filosofian käsiteanalyysin tarkat ja selkeät käsitteet.

Jälkimarxilaisista teoreetikoista on tässä mainittava ainakin Baudrillard (jonka ajattelussa on paljon vaikutteita Kansainvälisiltä Situationisteilta - jonkinmoisia marxisteja hekin), Derrida ja Foucault. Osa tällaisista "postmoderneista" teoreetikoista selkeämmin irtisanoutuu marxismista kuin toiset, mutta osa heistä intoutuu jopa korostamaan omaa marxismiaan.

Marxismin monimuotoisuudesta ja eri tulkintatraditioiden runsaudesta on todettava kuten seuraavassa on todettu:

"Aatehistoriallisesti on mielenkiintoista, että jokainen näistä vaiheista on synnyttänyt omia marxismejaan. Niinpä 1960-luvun humanistinen marxismi oli kiinnostunut ensisijaisesti Marxin vuosien 1843-44 käsikirjoituksista. Suurin historiallinen vaikutus on ollut Marxin "keskivaiheella". Historiallisen materialismin - joka Marxille oli vain välivaihe tiellä filosofisesta antropologiasta ekonomiakritiikkiin - varaan luotiin sosialidemokraattisten ja kommunististen puolueiden oppirakennelmat. Sen sijaan että ekonomiakritiikki olisi nähty historiallisen materialismin kritiikkinä ja jatkona perinteinen marxismi luki ekonomiakritiikkiä historiallisen materialismin sovelluksena. Ekonomiakritikkiä alettiin lukea sen omin ehdoin vasta 1960-luvun lopulta, mutta marxismista inspirioituneeseen poliittiseen liikkeeseen sen vaikutus oli lähes olematon." - "Kommunistisen maailmankatsomuksen perusteet"

IIIa. Marxin filosofia

"Tiedän vain etten ole marxilainen." - Marx

1. Materiaalinen & ideaalinen

Materialistisen ontologian perusoletus on se, että maailma ei ole mitään muuta kuin materiaalisten olioiden loputonta liikettä. Ei ole mitään sellaista kantaa, jota kutsutaan materialismiksi, ja joka ei allekirjoittaisi tätä väitettä. Materiaalista on kaikki sellainen, jolla on ulottuvaisuus, kuten kuolleet, elottomat ja elävät luonnonoliot. (Ulottuvaisuuden määre ei mielestäni ole tarpeeksi kattava määritelmä materialle muuten kuin tietyllä tarkasti määritellyllä materiaalisen alueella. Kutsun tällaista materiaalisen aluetta käsillä-olevaksi materiaksi erotuksena esillä-olevan materialismin fysikalismista.) Materialismi käsittää myös kielen symbolit (puhuttuna, kirjoitettuna, taiteellisina representaatioina, riitteinä ja kultteina) viimekädessä materiaaliseksi.

Ideaalista puolestaan on se, joka on vain ajatuksessa ajatuskuvina, mutta jota voidaan ilmaista vain esineellisessä (esineellinen? Marxin käsitys materiasta on dialektinen eikä voi siksi olla pelkkä tarkkarajainen "esine". Tätä sietää pohtia tulevaisuudessa tarkemmin), materiaalisessa todellisuudessa (äänenä, kirjaimena, kaiverruksena, maalauksena). Ideaalinen näyttäytyy ihmiseen ympäristöön kuuluvina merkityksinä.

Marx puhuu joissakin teksteissään "ihmisen epäorgaanisesta luonnosta" tai "ihmisen ei-orgaanisesta luonnosta". Tällä hän tarkoittaa sosiaalisen maailman tuottamaa historiallista luontoa, eli luontoa, joka on käynyt meidän subjektiivisuutemme kautta praxiksen välittämänä. Vain käymällä subjektiivisen merkitysantokoneistomme lävitse, voi objektiivinen ilmetä ihmiselle. Ihmisen epäorgaanista luontoa on vain se osa luontoa, joka kuuluu ihmistoiminnan (materiaalisen elämän ja ajattelun) piiriin. Se on elävän ihmiskulttuurin rajaama osa objektiivisesta luonnosta. Jos inhimillistä toimintaa ei kohdistu materiaan lakkaa sen oleminen esinemuodossa ja se palaa tulemisen mykkään virtaan vailla minkäänlaista merkitystä ihmiselle. Marxin materialismissa vallitsee siis dialektiikka ideaalisen (symbolisen) ja materiaalisen välillä.

Tätä voidaan havainnollistaa Evald Iljenkovin teoksesta "Dialektinen logiikka" keskeisellä idealla. Descartes'n ontologinen dualismi määritteli substanssit joko ulottuvaisiksi tai ei-ulottuvaisiksi. Edellistä oli materia, jälkimmäistä kaikki ideaalinen. Marxin ratkaisu kuitenkin ylittää tämän vastakohtaisuuden. Merkitys, ja siten tietoisuus, voi syntyä vai toiminnallisessa yhteydessä esineiden kanssa. Kanssakäyminen esineiden kanssa koodaa tietyt merkitykset inhimilliseen ruumiiseen. Täten inhimillistä tietoisuutta, ja siten materian ja ideaalisen välistä vastakohtaisuutta, välittää inhimillinen toiminta, praxis. Descartes tarvitsi ideaalisen ja materiaalisen väliin Jumalan, Marx ainoastaa inhimillisen käytännön.

2. Työvälineiden valmistus ja kulttuurin synty

Ihmiskulttuurin synnyn salaisuus on Marxin mukaan siinä, että ihminen kykenee valmistamaan työvälineitä. Marx määritteleekin ihmisen Benjamin Franklinia mukaillen "tool making animaliksi". Vaikka jopa eläimillä on käytössään tietynlaisia työkaluja, ei niiden voida kuitenkaan sanoa osaavan tuottaa omaa elinympäristöään kuten ihminen kykenee. Ihminen eroaakin eläimistä siinä, että hän kykenee toteuttamaan toiminnassaan tarkoituksiaan. "Pääoman" lehdillä Marx kuvailee asiaa näin: "But what distinguishes the worst achitect from the best of bees is this, that the architect raises his structure in imagination before he erects it in reality. At the end of every labour-process, we get the result that already existed in the imagination of the labourer at its commencement." (Marx 2008, 116) Ihmisen erottaa eläimestä, lyhyesti ja ytimekkäästi, abstraktiokyky. Ihmisellä on kyky abstrahoida toiminnastaan sen seuraamukset ja yleistää se koskemaan tulevia samankaltaisia tapahtumia. Eläin sen sijaan vain laittaa toimeen geneettisestä koodattuja vaistojaan.

Yllättävää kyllä, evoluutioteoreettisesti suuntautuneella Daniel C. Dennettillä voi olla jotain kiintoisaa sanottavaa aiheeseen. Hänen mukaansa intentionaalisuuden käsitettä ei pidä käsittää niin rajatussa merkityksessä että se koskisi pelkästään puhtaita itsetietoisia tietoisuuksia. Voimme esimerkiksi käsittää sen, että kukka hakeutuu kohti auringon valoa ja lämpöä myös eräänlaiseksi intentionaalisuudeksi: kukka todellakin hakeutuu intentionaalisesti kohti valoa. Samoin käy linnulle joka ehdollistetaan siihen, että aina kun se nappaa jyvän, saa se myös sähköiskun. Linnun intentionaalisuus suuntautuu nyt jyvään: jos kosken tuohon, käy kipeää. Inhimillinen tietoisuus ei Dennettin mukaan keskeisesti eroa näistä yksinkertaisimmista intentionaalisuuden muodoista. Inhimillinen tietoisuus toteuttaa intentionaalisuuttaan vain huomattavasti monimutkaisemmin: ehdollistamisen ohella myös kielen (eli abstraktiokyvyn ja symbolien) sekä työkalujen kautta. Työkaluun itseensä liittyy intentionaalisuus, joka kohdistuu siihen, mihin sitä käytetään. Vasaran näkeminen ohjaa tietoisuuden intentionaalisesti vaikkapa talon rakentamiseen. Symbolisella tasolla taasen vasaran käsite itsessään ohjaa meitä jo suunnittelemaan päivän talon rakentamiseen liittyvää työtehtäväämme. Marxin termein ihmistietoisuus kykenee abstrahoimaan työn kohteen, ja tekemään siitä päässään "työn yleisen tarkoituksen". Ihmisellä on kyky ottaa etäisyyttä yksittäisestä työtilanteesta.

To be continued...


Ei kommentteja: