keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Marxin sosiologia 3

IIIb. Historiallinen materialismi

Jäimme viimeksi työvälineiden valmistusta käsittelevään kohtaan. Marxin mukaan siis ihmisen tietyt biologiset edellytykset suosivat tietyntyyppistä kehitystä yhteiskunnassa. Homo Sapiensin aloitti tämän kehityksen n. 25 000 vuotta sitten, jolloin suuri kulttuurimurros taideteoksineen sai alkunsa. Tällöin ihmisen varsinaisen historian voidaan sanoa saaneen alkunsa. Kulttuurin synty on se piste, jossa ihmisen voidaan sanoa erkaantuneen muusta luonnosta. Ihminen aloittaa luonnonvälttämättömyyksien ylittämisensä vasta perustaessaan kulttuurin, muokatessaan valmistamillaan työvälineillä luontoa. Syntyy sosiaaliset suhteet, jota Marxin ajattelussa voidaan samaistaa kulttuurisuhteiden kanssa. Ihmisen olemuksen muodostaa tämä historiallisesti muuntuva suhde.

3. Materiaalisen ja ideaalisen dialektinen ykseys - johdatus peruskäsitteisiin

Työ on Marxille ihmisen ja luonnon välistä suhdetta välittävä praxis. Tämä aineellinen prosessi on olemassa itsessään, ja se tapahtuu luonnon ehdoin ja sen sisällä. Aineellinen tarkoittaa tässä "luonnontieteellisen tarkasti todettavissa olevaa", kuten Marx itse "Poliittisen taloustieteen kritiikin" johdannossa toteaa. Aineellinen on yhteiskunnan sen reaalinen perusta. Marx toteaa, että "muuttaessaan luontoa [ihminen] muuttaa myös omaa luontoaan. Hän kehittää uinuvia kykyjään ja alistaa niiden voimat käsky valtaansa". Tässä Marxin asenne ei paljoa poikkea useimpien valistusajattelijoiden käsityksistä kulttuurista luontoa jatkuvasti ylittävänä. Kuten olen itse kulttuurin käsitteen määritellyt, tarkoittaa kulttuuri luonnon asettamien välttämättömyyksien dialektista ylittämistä. Myös yhteys aristoteeliseen modaalilogiikkaan ja metafysiikkaan on tässä huomattava: ihmisen "uinuvat kyvyt" voidaan tulkita tässä ihmisluonnossa oleviksi potentioiksi. Marxille nämä kyvyt eivät kuitenkaan ole metafysiikkaa, vaan ihmisruumiissa todella olemassaolevia kykyjä.

Työ on Marxille ihmisen toimeenpanema luonnonprosessi, joka muuttaa paitsi ihmisen ulkopuolista luontoa, niin myös ihmistä itseään, ihmisen omaa luontoa, muuttamalla hänen suhdettaan luontoon ja muihin ihmisiin. Työ kehittää ihmistä ja ihmiskuntaa kokonaisuudessaan subjektiivisesti ja kulttuurisesti. Subjekti ja kulttuuri puolestaan ovat osa luontoa, jota ne muuttavat. Tämä tarkoittaa sitä, että työssä on toisaalta sekä subjektiivinen (kielellinen, kulttuurinen) että objektiivinen (materiaalinen) momentti.

Kuuluisassa esimerkissään ampiaisesta ja rakennusmestarista Marx tekee sen erottelun eläimen ja ihmisen välille, että vaikka ampiainen saattaa tuottaa kennoaan taidokkaasti ja lähes virheettömästi, tapahtuu tämä rakentaminen kumminkin pelkän geneettisesti koodatun vaiston avulla. Ihminen sen sijaan kykenee aluksi ajattelemaan, muodostamaan idean, ja sitten rakentamaan. Työ taikka toiminta ihmisen kohdalla edellyttää siis ajattelua, ja viittaa siten kulttuuriin ja oppimiseen pikemminkin kuin vaistoon. Työ viittaa päässä muodostettuun toimintamalliin työssä, ideologiaan. Ihminen kykenee reflketoimalla työtään muodostamaan kielellistetyn abstraktion työnsä kohteesta. Kielellistäminen tarkoittaa sitä, että ihmisen päässä oleva abtrakti kuva toimintansa kohteesta muotoutuu dialektisen materialismin ideaaliseksi momentiksi. Tästä alkaakin Marxin ideologiateorian juuri.

Ideologia on Marxille kieleen kohdistuvaa toimintaa ja kielessä esitettyä ideaalisen ilmaisua. Tämä ideaalinen muodostaa yhteiskunnallisella tasolla Marxin teoriassa esiintyvän "päällysrakenteen". Tässä päällysrakenteessa on erilaisia ideologisia muotoja, joiden kautta tulemme tietoiseksi yhteiskunnan "reaaliperustasta" tai lyhyemmin "perustasta". Näitä ideologisia muotoja ovat mm. juridiset, poliittiset, taiteelliset ja filosofiset reaaliperustan representaatiot. Vaikka yhteiskunnallinen oleminen määrää ihmisen tajuntaa, ja vain yhteiskunnallinen oli Marxille "luonnontieteellisen tarkasti tajuttavaa", ovat ideologiat Marxin mukaan kuitenkin riippumattomia yksilöiden toiminnasta. Niillä on suhteellinen itsenäisyys, ja niillä on voimaa määrätä yhteiskunnan yksittäistä jäsentä.

Ideologiaan sisältyvät ajatukset eivät kumminkaan ole pelkkää "väärää tietoisuutta" (vaikkakaan ne eivät ole puhtaasti oikeitakaan), vaan Marxin mukaan ideologiset ajatukset ovat riittävän oikeita tai "adekvaatteja" todellisuuden, tuon "luonnontieteellisen tarkasti tajuttavan", kannalta. Ideologiat ja adekvaatit toimintamallit ovat objektiivisia ajatusmuotoja. Ne voivat toimia siitäkin huolimatta, etteivät ne tieteellisesti ottaen pitäisikään paikkaansa. Ideologiat sisältävät kyllä osan objektiivisesta totuudesta, mutta eivät suinkaan ole koko totuus, vaan niissä on mukana myös mystifikaatiota (kuten erilaiset talonpoikaiset kansanviisaudet), nurinkääntyneisyyttä eli fetissimäisyyttä (tätä voisi verrata kulutuskulttuurin fetissimäisyyteen, jossa yksittäinen tavara hehkuu jonkinmoista pyhyyttä, eikä tavarasta itsestään näy tavaran alkuperää, sen sisältämiä ihmisten välisiä suhteita) ja jumaluskoa. Työn dialektisessa prosessissa syntyneet abstraktit ideaalikuvat ovat muokattavissa ajattelulla samaan tapaan kuin rakennusmestari voi muokata ideaalikuvana piirustuksiaan. Toimijalla, subjektilla, on ajattelun subjektiivinen kyky. Ajattelu puolestaan vaatii kieltä ollakseen olemassa, ja ihmiset myös tulevat toimintaansa jo valmiiksi kielellisesti jäsennetyn diskurssin piiristä.

Hyvänä esimerkkinä vääristyneestä kollektiivisesta ideaalikuvasta, ideologiasta, Marx esittää porvarillisen taloustieteen antropologian sisältämän olettamuksen porvarillisen yhteiskunnan subjektista atomisoituneena, kaikkea vain markkinalogiikan lävitse ajattelevana abstraktina ihmisenä. Tällainen ajattelu nostaa markkinoilla tarvittavan markkinakalkyylin keskiöön ja sivuuttaa kokonaan kysymyksen tavaran arvon lähteestä. Taloustieteen historia on Marxille homo economicuksen historiallista diskurssia, jota "vulgaaritaloustiede" systematisoi. Marxin pääteos "Pääoma" onkin nimenomaan "poliittisen taloustieteen kritiikkiä".

Ideologiat toimivat sen mukaan, miten hyvin ne "sopivat yhteen" reaaliperustan rakenteen kanssa. Toisin kuin Weber myöhemmin ajatteli, Marxin mukaan protestanttisuus ja deismi olivat parhaiten yhteensopivia orastavan kapitalismin kanssa niiden sisältämän abstraktin subjektikuvan vuoksi. Kyse ei siis ole siitä, että "reaaliperusta" "määräisi" ideologisen ylärakenteen kokonaan, vaan kyse on siitä, että reaaliperusta asettaa todennäköisyyden sille, millä todennäköisyydellä jokin ideologinen ajatus tulee vallitsevaksi. Ja jonkin ideologianhan onkin tultava hallitsevaksi.

Marxin ontologia oli, kuten tuli tämän kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa huomattua, holistista, mutta ristiriitaisuuksia sisältävää. Näiden ristiriitojen vuoksi, ja myös sen vuoksi että yhteiskunnan on ollakseen olemassa pysyttävä kasassa, liimattava jollakin hallitsevalla ideologialla yhteen. Antonio Gramsci kutsui tällaista ideologiaa "hegemoniseksi". Hegemoninen ideologia on ideologia, joka esiintyy kaikkien yhteisiä etuja korostavana ideologiana, mutta joka kuitenkin, todellisuuden ristiriitaisuuden vuoksi, väistämättä ajautuu ajamaan hallitsevan luokan etuja. Hegemonia yhdistää valheellisesti yhteiskunnan ristiriitaiset intressit.

Se, että ajattelu mahdollistaa kielellä työskentelyn ja vakuuttamisen, antaa mahdollisuuden paitsi taloudelliselle ja poliittiselle, niin myös ideologiselle taistelulle. Myös ideologian tasolla käytävä taistelu on merkittävää poliittisessa mielessä. Kuitenkaan pelkällä kielellä ja argumenteilla operoiva taistelu ei anna takuita sille, että asiat muuttuvat. Ihmisillä on taipumus jäädä kielen vangiksi, jolloin ajatuksilla on taipumus jähmettyä hallitsevaa luokkaa tukiviksi iskulauseiksi. Subjektilla on siis myös ajattelussaan kyky vastustaa vallitsevaa järjestelmää, toisin kuin vaikkapa Althusser ja pääomaloogikot virheellisesti ajattelivat Marxista.

Ideologia-käsitteessä on Marxin kohdalla olennaista se, että huomataan, että miten asiat (ideaalisesti) ymmärretään, ei käy yksiin sen kanssa kuinka tosiasiassa (materiaalisesti) toimitaan. Ideologia sisältää myös osia totuudesta, mutta usein vääristyneenä. Perustan ja päällysrakenteen välinen suhde on yhteiskunnallisen olemisen ja usein harhaanjohtavan tietoisuuden (ideologinen) suhde. Ideologia siis EI ole taloudellisten ja muiden instituutioiden välinen suhde. Kaikki instituutiot sisältävät sekä materiaalisen että ideaalisen itsessään. Näin on esimerkiksi "omissuhteen" käsitteen kohdalla, joka on tuotantosuhteiden juridinen, so. ideologinen, ilmaus. Omistussuhteet ovat se ideaalinen muoto lainsäädännöksi muutettuna, jossa tuotanto kehittyy. Taloudelliset ja kaikki muutkin instituutiot (perhe, kirkko, valtio instituutioiden kokonaisuutena) sisältävät sekä ideaalisen että materiaalisen momentin.

Tuotantotavalla tarkoitetaan Marxin ajattelussa tuotantosuhteiden ja yhteiskunnallisen elämän tuotantovoimien suhdetta, jotka saavat erilaiset juridiset ilmauksensa eri systeemeissä (alkukantainen tuotantotapa, orjayhteiskunta, aasialainen, feodaalinen, kapitalistinen ja sosialistinen). Tuotantotapa ei ole vain materiaalista kuten muskelit, koneet ja organisaatiot, vaan se sisältää myös ideaalista tieteen ja teknologian tasoina, organisaatioteorioina, työvoiman työkykynä (koulutuksen tasona), yhteiskunnallisen ajattelun tasona. Tässä tulee huomata, ettei ole olemassa tuotantoa tai tavaraa sellaisenaan, josta ikäänkuin johdetaan kaikki muut yhteiskunnallisen elämän ideologiset tasot (kuten Althusserilla ja pääomaloogikoilla). Juridisten muotojen lisäksi tuotantoon vaikuttavat myös patriarkaattinen ideologia, etnisyys, uskonto, jne. Kulttuuritasot siis myös vaikuttavat Marxin mukaan tuotantoon. Esimerkiksi maanviljelyksen kehittymisellä oli merkittävä tukensa patriarkaattisessa ideologiassa.

Kaikki ideologiset muodot ovat samassa - ideaalinen ideologisissa muodoissaan on "samassa reaalisessa ihmisen elämäntoiminnan tilassa kuin materiaaliset taloudelliset tuotantosuhteet" (Iljenkov). Marxin mukaan ideologiat ovat "näennäisen itsenäisiä" (Saksalainen ideologia). Kriittisen analyysin jälkeen ne osoittautuvat toiminnan ideaalisiksi momenteiksi. Althusserilta ja marxisti-leninisteiltä tämä Marxin ideologia-teorian taso jää huomaamatta, koska he käsittävät rakennuksen analogiassaan yhteiskunnan funktionaaliseksi ja pluralistiseksi. Jos ideaaliset momentit ovat vain materiaalisen funktio, ajaudutaan parsonsilaiseen funktionalismiin, joka puolestaan on ongelmallinen Marxin teorian kanssa. Yhteiskunnan pluralisoiminen eri tekijöihin (uskonnollinen, taiteellinen, taloudellinen, poliittinen, jne.) puolestaan on ongelmallista Marxin dialektiikan kannalta. Pluralisoinnissa kadotetaan ideaalisen ja materiaalisen dialektinen ykseys, jossa ideaalinen on yhteiskunnallisen elämän ideaalinen (objektiivinen) muoto, ja materiaalinen sen (objektiivinen) sisältö.

Yhteiskunta muotoutuu yhteiskuntaformaatioksi. Yhteiskuntaformaatiolla tarkoitetaan tässä historiallisesti kehittynyttä konkreettista yhteiskuntaa (esim. kansallisvaltio), joka perustuu aina erityisen tuotantotapaan tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden ykseytenä. Kaikki ihmisen ideologiset muodot ovat yhteiskuntien historiassa materiaalistuneiden yhteiskunnallisten instituutioiden representaatioita. Esimerkiksi kuningashuone on Britannian kohdalla ymmärrettävissä Britannian historian kautta, jossa monarkia on institutionalisoitunut osa Britannian rakennetta. Myös suomalainen koulutusinto ja -usko ei ole ymmärrettävissä ilman fennomanian vaikutusta, jolle koulutus oli kansakunnan tulevaisuuden kannalta ydinkysymys.

To be continued...

Taideteoksen totuus tuhlaavana aktina

Martin Heideggerin mukaan taiteessa on meneillään totuuden tapahtuminen. Taide ilmentää olemisen totuutta, sen mieltä. Taide tuo olevan esiin sen erityislaadussa, olevan olemisessaan. Se siis jollain tavalla antaa etusijan objektille, se antaa objektille kyvyn puhua itsestään. Objekti esittelee meille itsensä, kertoo kuka on ja mistä tulee.

Näin käy esimerkiksi van Goghin maalauksessa, jossa on kuvattuna tuntemattoman talonpojan kenkäpari. Koko olemisen erityinen epookki, sekä sen erityinen olemisen tapa, sen historiallinen tapa olla, sen tapahtuminen, on käynnissä maalauksessa.

Heideggerin mielestä kaikki taide on olennaisesti runoutta. Runouden olemus on puolestaan Heideggerin mukaan siinä, että se säätää (Stiftung) totuuden. Säätäminen tulee ymmärtää tässä kolmella tasolla: lahjoittamisena, perustan laskemisena ja aloittamisena. Säätäminen on Heideggerin mukaan todellista kuitenkin vasta objektin vaalimisessa. van Goghin maalaus vaalii talonpojan kenkiä niiden erityisessä olemisen tavassaan.

Taideteos kääntää nurin ei-tutun. Ei-tuttua on kaikki se, joka ei pompsahda esiin olemisemme toiminnallis-funktionaalisesta ykseydestä. Talonpojalle itselleen hänen kenkänsä ovat vain hänen ruumiinsa jatkeita, hänelle hänen kenkänsä eivät asetu etualalle, ne ovat hänelle vielä hämärän peitossa. Taiteilija van Gogh sen sijaan onnistuu tuottamaan, lahjoittamaan talonpojan kengillä niiden olemisen... Pelkässä maalatussa kuvassa kenkäparista on läsnä kokonainen olemisen tapa.

Taideteos ei kuitenkaan pelkästään representoi tiettyä aikakautta. Tämä olisi anakronistista. Pikemminkin kyse on siitä, että taideteos lahjoittaa kenkäparin olemiselle sen mielen, sen totuuden. Lahjoittaminen on tässä erityinen tuhlaava akti à la Bataille: "[S]itä, mitä taiteessa säädetään ei voi koskaan punnita eikä korvata käsiteltävissä ja käytettävissä olevan avulla. Säätäminen on ylijäämää, lahjoitus" (Heidegger 1995, 78).

maanantai 28. syyskuuta 2009

Olemus ja olio Heideggerilla - käsillä-olevasta materiasta

Martin Heidegger muotoilee teoksessaan "Taideteoksen alkuperästä" Aristoteelisesta essentialismista poikkeavan "olemus"-käsitteen. Olemus tarkoittaa Heideggerille jonkin olion olemisen tapaa, tapaa jolla kyseinen olio historiallisesti on. Olemusta ei siis ole lukkoonlyöty. Heideggerin Olemus tulee siis käsittää jonkinlaisena herakleettisen virran tapahtumallisena snapshotina. Olemus "tapahtuu" historiassa. Olion olemukseen sisältyy myös sen historia, sen alkuperä.

Alkuperän Heidegger määrittelee teoksensa ensilauseessa seuraavasti: "Alkuperä tarkoittaa tässä sitä, mistä ja minkä ansiosta jokin on mitä se on ja miten se on. Sitä, mitä jokin on, miten se on, kutsumme olemukseksi. Alkuperä on sen olemuksen synty." (Heidegger 1995, 13) Heideggerille alkuperä kysyy olemuksen alkuperää, sitä mistä se on tullut, ja mikä on vaikuttanut siihen, että siitä on tullut juuri sellaisena kuin se juuri nyt tapahtuu. Mikä on vaikuttanut siihen että olemus tapahtuu siten kuten se tapahtuu juuri nyt? Tähän Heidegger pyrkii vastaamaan. Olioon siis sisältyy paitsi sen tapa olla juuri nyt, niin myös sen moninaiset historialliset olemistavat.

Heideggerin "Olemus" on käännös vanhan saksankielen sanasta "wesen", jonka perusmerkitys on "olla", mutta se ei viittaa siihen, mitä olio "pohjimmiltaan" on, vaan sen ajallisesti määräytyneeseen tapaan olla. "Wesen" on olion historiallisesti ominainen olemisen tapa. Olio tapahtuu historiassa aina jollakin erityisellä tavalla, sen tapa olla määräytyy sen historiallisesta kontekstista.

Aineen ja muodon erottelu olion käsitteessä ei Heideggerin mielestä ole välttämättä perusteltua. "Muoto ja sisältö [eli: aine] ovat jokapaikan käsitteitä, joiden alaan voidaan tuoda mitä tahansa. Jos sitten muoto vielä rinnastetaan rationaaliseen ja aine irrationaaliseen ja rationaalinen ymmärretään loogiseksi, irrationaalinen taas epäloogiseksi, ja jos käsitepariin muoto-aine kytketään lisäksi subjekti-objekti -suhde, niin representoivalla tietoisuudella on käytettävissään kaiken alistava käsitekokonaisuus" (sama, 24-25.) Heideggerin voidaan lyhyesti sanoen kiistävän tässä aine-muoto-dikotomian. Käsitellessään aine-muoto-jaottelua tarkemmin hän tarkastelee maassa lojuvaa graniittimöhkälettä. Se on aineellista vain hyvin tökerössä muodossa. Graniittilohkareen erottaa esimerkiksi kengästä ja ruukusta se, että niillä on jokin määrätty muoto. Niille on annettu muoto inhmillisessä käytännössä. Niistä on tullut historiallisia. Niille on annettu etukäteen tarkoitus, jota ne edistävät. Työssä tietylle oliolle annetaan muoto, ja siten tarkoitus. Työssä valmistetun olion, tuotteen, aine-muoto-suhde polveutuu olevan määreinä välineen (Zeug) olemuksesta. Aine-muoto-suhde toteutuu työssä välineen kautta.

Olen pohtinut paljon tällaisen materiakäsityksen ulottuvuuksia. Voitaisiin sanoa, että esimerkiksi Marxin materiakäsitys muistuttaa hyvin paljon tällaista heideggerilaista ajatusta välineen kautta prosessoidusta aineesta. Tällainen materia on aina jollain tavalla käsillä-olevaa, toiminnallisen vuorovaikutuksen kautta tuotettua. Käsillä-oleva materia eroaa esimerkiksi reduktionistisen fysiikan materiakäsityksestä siinä, että fysiikan kuvailemien hiukkasten on vaikea kuvitella olevan millään tavalla käsiemme ulottuvilla. Sillä ei ole sijaa kokemusmaailmamme sisällöissä. Tällainen "esillä-oleva materia"-käsite, so. vain kuvauksen kohteena oleva materia, on mahdollista muotoilla vasta modernin hiukkasfysiikan kehittyessä. Tällöin materian perimmäinen luonne tulee vain teoreettisissa representaatioissa kuvatuiksi hiukkasiksi.

Mitään kahden kulttuurin ongelmaa ei ole!

Akrasias kirjoitti "Kahdesta kulttuurista". Minä kommentoin seuraavaa.

Pitäisikö ajatella, että itse vastakkainasettelu luonnontieteellisen ja humanistisen kulttuurin välillä on mystifioiva ja kahtiajaon todellisia syitä peittelevä? Itse näkisin nimittäin tässäkin kiistassa olennaisia yleisemmän tendenssin erityistieteellistymiseen, jonka syyt puolestaan eivät ole puhtaasti tieteellis-teoreettiset, vaan erityistieteellistymisellä on selvä tilaus, kun halutaan saada tieteellistä toimintaa yhteiskunnallis-taloudellisesti tehokkaammaksi. Työnjako on tuotannon tehokkuutta huimasti kasvattava ratkaisu.

Eli itseasiassa sekä humanistit että luonnontieteilijät olisivatkin tietotyöläisinä samassa veneessä, ja vastakkainasettelu koskisi pikemminkin tiedontuottajia ja tiedosta hyötyviä tahoja. Marxilainen työn ja pääoman välinen vastakkainasettelu. Yliopiston sisäinen "kahden kulttuurin"-keskustelu on itse asiassa yksi tietotyöläisten luokkaa hajauttava diskurssi pikemminkin kuin aito ongelma.

Ei ole mitään kahden kulttuurin ongelmaa! Koko kysymys kahdesta kulttuurista on pikemminkin yhteiskunnallis-poliittis-taloudellinen, ja koskee pikemminkin tiettyä yhteiskunnallista luokkaa kuin jotain akatemian sisäisiä vastakkainasetteluja. Tässäkin tulisi nähdä pöydällä yhteiset edut sen sijaan, että jäätäisiin kinastelemaan joutavuuksia.

torstai 24. syyskuuta 2009

Can you see the music?

NuVatsian innoittamana:

(Klikkaa tästä jos ei näkö riitä.)

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Marxin sosiologia 2

II. Marxista ja marxismista

1. Marxin elämä ja tuotanto

Marx syntyi Trierissä. Väitteli 23-vuotiaana tohtoriksi Epikuroksen ja Demokritoksen materialismin eroista. Alkujaan Marx oli radikaali hegeliläinen idealisti, sittemmin feuerbachilainen materialismi valtasi hänet. Hän toimi useiden lehtien, joiden sisältö oli usein varsin tulenarkaa, toimittajana, minkä johdosta hän tuli karkoitetuksi useamman kerran Saksasta ja Ranskasta. Myös Belgiasta hänet karkoitettiin. Vuonna 1849 hän asettui lopulta Lontooseen, jossa hän keskittyi kapitalismiteoriansa parissa puuhastelemiseen.

Karl Marx (1818-1883) tuotti monet keskeisistä teksteistään Friedrich Engelsin (1820-1895) kanssa. Engels oli Marxille läheinen työtoveri (lanseerasi marxismiin käsitteen "historiallinen materialismi") ja keskeisesti myös Marxin ja tämän perheen taloudellinen tukija. Ilman Engelsiltä tullutta taloudellista apua, yksikään suuremmista töistä, "Pääoma" mukaanlukien, olisi tuskin koskaan valmistunut.

Engels oli keskeinen inspiraation lähde Marxin työlle. Engels, kapitalistin poika kun oli, toimitti Marxille arvokasta ensikäden tietoa kapitalismin toiminnasta. "Tämän lisäksi Engels ehti vielä toimia Marxin 'haamukirjoittajana' monissa yhteyksissä. Silti hänellä jäi aikaa myös äveriään tehdasporvarin elämännautinnoille: talli oli täynnä 'huntereita', jahtiratsuja, kellari täynnä hienoja viinejä, makuuhuoneessa odotti rakastajatar. Niinä pitkinä vuosina, jolloin eli kaulaansa myöten kurjuudessa, hätisti kintereiltään velkojia ja perhettä alati uhkaavaa nälkää, lapseton Engels nautti elämästä kuin rikas ja huoleton poikamies ainakin" (Wheen 2000, 87). Varallisuuserojen lisäksi myös muita keskeisiä eroja oli. Siinä missä Marxin kirjoitustyyli on välillä poikkeuksellisen runollista ja kaunokirjallista, on Engelsin tyyli selkeää ja kirkkaan tieteellistä. "Marx oli lyhyt ja tummanpuhuva itsehalveksunnan riivaama juutalaispiru, Engels taas pitkä ja vaalea. Hänestä näki ensisilmäyksellä, että hänen suonissaan virtasi korskeaa arjalaista verta" (ibid.).

Marxin tuotanto voidaan jakaa kolmeen kauteen. (1) Feuerbachilaisen tai nuorhegeliläiseen kauteen, (2) "Uuden materialismin" taikka "historiallisen materialismin" kauteen sekä (3) vanhan Marxin ekonomiakriittiseen kauteen.

Kauden (1) merkittävimpiä teoksia ovat mm. "Juutalaiskysymyksestä", "Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844" sekä "Pyhä perhe".

Kauden (2) keskeinen suuntaus oli irtautuminen Feuerbachin vaikutuspiiristä. Marx kirjoittaakin ns. Feuerbach-teeseissään, että "Kaiken tähänastisen materialismin – myös Feuerbachin materialismin – perusvika on siinä, että esinettä, todellisuutta, aistimaailmaa tarkastellaan vain objektin tai havainnon muodossa, mutta ei inhimillisenä aistitoimintana, käytäntönä, ei subjektiivisesti". Feuerbachia vastaan suunnattu kritiikki kohdistuu siihen, ettei Feuerbach näe havainnointia kytkeytyneenä inhimilliseen praxikseen. "Havainnoiva materialismi, ts. materialismi, joka ei käsitä aistimellisuutta käytännölliseksi toiminnaksi, voi korkeintaan tarkastella eri yksilöitä kansalaisyhteiskuntaan kuuluvina." Marx syyttää siis Feuerbachia siitä, että tälle havainnoiva subjekti on pelkkä paikallaan töllistelevä abstrakti subjekti, joka ei toimi, ja jolla ei ole minkäänlaisia tarpeita, ja joka on irrallaan häntä ympäröivistä yhteiskunnallisista suhteista. Kauden (2) tuotantoon kuuluu näiden teesien ohella nk. "Saksalainen ideologia" eli "Feuerbach. Materialistisen ja idealistisen katsantokannan vastakkaisuus". Se on kirjoitettu yhdessä Engelsin kanssa ja se jätettiin pöytälaatikkoon pölyttymään. Tekstin tarkoitus oli lähinnä selventää ajatuksia kirjoittajien omissa päissä, eikä sitä ollut tarkoitettu julkaistavaksi. Se julkaistiinkin vasta I. maailmansodan jälkeen pahasti vaurioituneena ja kirjaimellisesti hiirien syömänä. Tämän kauden tuotoksiin kuuluu myös "Kommunistisen puolueen manifesti" (1848).

Kolmannen kauden keskeinen teema Marxilla on hänen kapitalismiteoriansa, jonka parissa hän alkoi työskentelmään 1850-luvulla. Varhaisin tämän kauden töistä on teos "Poliittisen taloustieteen kritiikkiä" (1857) eli nk. "Grundrisse". Se sisältää mm. kiistellyt ja ongelmalliset muotoilut (1) perusta ja päällysrakenteesta sekä (2) luettelon tuotantotavoista taloudellisten yhteiskuntamuodostumien edistyksellisinä kausina. Näitä kausia ovat: (a) aasialainen, (b) orjaomistukseen perustuva, (c) feodaalinen sekä (d) kapitalistinen tuotantotapa. Toinen keskeinen tämän kauden teos on tietysti "Pääoma", jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1867, ja kaksi seuraavaa osaa vasta Marxin kuoleman jälkeen. Neljänneksi osaksi tarkoitetuta "Lisä-arvoteoriat" julkaistiin myös postuumisti.

"Grundrissen" kohtaloksi tuli kadota, ja tutkijat löysivätkin sen uudelleen vasta 1950-luvulla. Teoksen saattaminen lukukelpoiseksi syvensi Marx-ymmärrystä valtavasti. Varsinkin teoksen johdanto-osa on tässä suhteessa merkityksellinen, sillä sen avulla Marxin "Pääomassaan" käyttämä metodi selkeni.

Mainittujen filosofis-teoreettisten teosten lisäksi Marx kirjoitti koko joukon poliittis-historiallisia tekstejä, joissa Marxin teorian subjektiivinen puoli tuotiin ilmi. Niissä myös pyrittiin ymmärtämään Marxin tutkiman yhteiskunnan kulttuurista aspektia. Poliittis-historiallisiin teoksiin lasketaan mm. "Luokkataistelut Ranskassa" (1848-1850), nk. "Brumairekuun 18." (1852), josta Antonio Gramsci myöhemmin kehitteli ideansa hegemoniasta ja kansalaisyhteiskunnasta, sekä "Kansalaissota Ranskassa", joka sisältää harvoin Marxin teksteissä tavatun käsitteen "proletariaatin diktatuuri". Marxin omien tekstien lisäksi myös Engelsin tekstit on ymmärrettävä Marxin teoriaa täydentäviksi teoksiksi. Engelsin teoksista mainittakoon "Anti-Dühring", "Perheen, valtion ja yksityisomaisuuden alkuperä" (joka sisältää nk. teorian patriarkaatista, ja jota monet feministit ovat tämän vuoksi hyödyntäneet), sekä omien intressieni kannalta tärkeä teksti "Sosialismin kehittyminen utopiasta tieteeksi".

2. Marxilaisuuden kerrostumia

Toisen Internationaalin esiintuomalla marxilaisella teorialla oli muutamia kiinnostavia erityispiirteitä. Sitä tehtiin sosialidemokraatti-intellektuellien kuten Kautsky ja Mehring taholta. Heidän esittämänsä tulkinnat olivat tuohon aikaan nk. virallisia tulkintoja. Herrojen tulkintojen ohella monenlaiset ei-akateemiset ja populaarit tulkinnat, joista puuttui syvällisempi filosofinen argumentaatio, levisivät. Marxin postuumien teosten julkaisun aloittamisen myötä myös Marx-tulkinta alkoi monimuotoistua ja selkiintyä. Kolmas Internationaali, johon kuului mm. Lenin, Luxemburg, Lukacs ja Gramsci, aloitti uuden tulkintatyön Marxin teoksista. Tämän työn seurauksena syntyi monenlaisia suuntauksia, joista kaikkein ikävimpinä esimerkkeinä stalinismin, mekaaniseen materialismiin tukeutuvat teoriat. Marxismi-leninsimin, joka oli toinen merkittävä kehityskulku, otsakkeen alla kulki mitä lukuisimpia koulukuntia ja teorioita. Näistä esimerkkeinä mainittakoot mm. historiallisen psykologian koulukunta psykologiassa sekä filosofi Evald Iljenkovin työ filosofiassa.

Näihin aikoihin myös nk. Frankfurtin koulukunta (Adorno, Benjamin, Fromm, Marcuse, jne.) sai lähtölaukauksensa. Sitä ei ehkä voida pitää sanan varsinaisessa mielessä marxismina, vaan marxilaisuus on koulukunnan edustamassa ns. kriittisessä teoriassa vain yksi elementti mm. freudilaisen psykoanalyysin ja hegeliläisen dialektiikan ohella. Koulukunnan merkittävimmistä nykyedustajista on mainittava Jürgen Habermas, jonka työstä saakin marxismia jo hakemalla hakea.

Toisen maailmansodan jälkeinen marxismi Ranskassa ja Saksassa tiivistyi kiinnostavalla tavalla toisaalta Louis Althusserin edustamaan strukturalistiseen marxismiin sekä toisaalta Antonio Gramscin edustamaan perinteeseen. Brittiläisessä marxismissa suuria nimiä ovat historioitsija Eric Hobsbawnin ohella E.P. Thompson, Perry Andersson sekä Paul Sweezy.

1960-luvulla siirtomaasodat, Vietnamin sota sekä marxismin akateeminen renessanssi tuottivat marxilaista teoriaa aivan uudella volyymilla. Tuolloin alkaa ranskalaisen ja italialaisen marxismin leviäminen anglosaksisiin maihin. Marxismilla oli jopa lyhyt hegemonia yhteiskuntatieteissä 1970-luvulla. Ranskalisen marxismin keskushahmo oli Louis Althusser. Ranskalaisen marxismin henkinen vastinen Saksassa oli nk. pääomalooginen suuntaus, jolla oli iso jalansija jopa Suomessa. Näiden teorioiden ohella kehiteltiin myös riippuvuus-, maailmanjärjestys- ja artikulaatioteorioita Wallersteinin, Frankin ja Meillassoux'n taholta. Muista marxilaisista teorioista on mainittava regulaatiokoulukunta fordismia koskevilla teoriolla sekä Erik Olin Wrightin ja Jon Elsterin edustama analyyttinen marxismi, jopa yritti päästä eroon hegeliläisyydestä marxismissa ja tuoda tilalle analyyttisen filosofian käsiteanalyysin tarkat ja selkeät käsitteet.

Jälkimarxilaisista teoreetikoista on tässä mainittava ainakin Baudrillard (jonka ajattelussa on paljon vaikutteita Kansainvälisiltä Situationisteilta - jonkinmoisia marxisteja hekin), Derrida ja Foucault. Osa tällaisista "postmoderneista" teoreetikoista selkeämmin irtisanoutuu marxismista kuin toiset, mutta osa heistä intoutuu jopa korostamaan omaa marxismiaan.

Marxismin monimuotoisuudesta ja eri tulkintatraditioiden runsaudesta on todettava kuten seuraavassa on todettu:

"Aatehistoriallisesti on mielenkiintoista, että jokainen näistä vaiheista on synnyttänyt omia marxismejaan. Niinpä 1960-luvun humanistinen marxismi oli kiinnostunut ensisijaisesti Marxin vuosien 1843-44 käsikirjoituksista. Suurin historiallinen vaikutus on ollut Marxin "keskivaiheella". Historiallisen materialismin - joka Marxille oli vain välivaihe tiellä filosofisesta antropologiasta ekonomiakritiikkiin - varaan luotiin sosialidemokraattisten ja kommunististen puolueiden oppirakennelmat. Sen sijaan että ekonomiakritiikki olisi nähty historiallisen materialismin kritiikkinä ja jatkona perinteinen marxismi luki ekonomiakritiikkiä historiallisen materialismin sovelluksena. Ekonomiakritikkiä alettiin lukea sen omin ehdoin vasta 1960-luvun lopulta, mutta marxismista inspirioituneeseen poliittiseen liikkeeseen sen vaikutus oli lähes olematon." - "Kommunistisen maailmankatsomuksen perusteet"

IIIa. Marxin filosofia

"Tiedän vain etten ole marxilainen." - Marx

1. Materiaalinen & ideaalinen

Materialistisen ontologian perusoletus on se, että maailma ei ole mitään muuta kuin materiaalisten olioiden loputonta liikettä. Ei ole mitään sellaista kantaa, jota kutsutaan materialismiksi, ja joka ei allekirjoittaisi tätä väitettä. Materiaalista on kaikki sellainen, jolla on ulottuvaisuus, kuten kuolleet, elottomat ja elävät luonnonoliot. (Ulottuvaisuuden määre ei mielestäni ole tarpeeksi kattava määritelmä materialle muuten kuin tietyllä tarkasti määritellyllä materiaalisen alueella. Kutsun tällaista materiaalisen aluetta käsillä-olevaksi materiaksi erotuksena esillä-olevan materialismin fysikalismista.) Materialismi käsittää myös kielen symbolit (puhuttuna, kirjoitettuna, taiteellisina representaatioina, riitteinä ja kultteina) viimekädessä materiaaliseksi.

Ideaalista puolestaan on se, joka on vain ajatuksessa ajatuskuvina, mutta jota voidaan ilmaista vain esineellisessä (esineellinen? Marxin käsitys materiasta on dialektinen eikä voi siksi olla pelkkä tarkkarajainen "esine". Tätä sietää pohtia tulevaisuudessa tarkemmin), materiaalisessa todellisuudessa (äänenä, kirjaimena, kaiverruksena, maalauksena). Ideaalinen näyttäytyy ihmiseen ympäristöön kuuluvina merkityksinä.

Marx puhuu joissakin teksteissään "ihmisen epäorgaanisesta luonnosta" tai "ihmisen ei-orgaanisesta luonnosta". Tällä hän tarkoittaa sosiaalisen maailman tuottamaa historiallista luontoa, eli luontoa, joka on käynyt meidän subjektiivisuutemme kautta praxiksen välittämänä. Vain käymällä subjektiivisen merkitysantokoneistomme lävitse, voi objektiivinen ilmetä ihmiselle. Ihmisen epäorgaanista luontoa on vain se osa luontoa, joka kuuluu ihmistoiminnan (materiaalisen elämän ja ajattelun) piiriin. Se on elävän ihmiskulttuurin rajaama osa objektiivisesta luonnosta. Jos inhimillistä toimintaa ei kohdistu materiaan lakkaa sen oleminen esinemuodossa ja se palaa tulemisen mykkään virtaan vailla minkäänlaista merkitystä ihmiselle. Marxin materialismissa vallitsee siis dialektiikka ideaalisen (symbolisen) ja materiaalisen välillä.

Tätä voidaan havainnollistaa Evald Iljenkovin teoksesta "Dialektinen logiikka" keskeisellä idealla. Descartes'n ontologinen dualismi määritteli substanssit joko ulottuvaisiksi tai ei-ulottuvaisiksi. Edellistä oli materia, jälkimmäistä kaikki ideaalinen. Marxin ratkaisu kuitenkin ylittää tämän vastakohtaisuuden. Merkitys, ja siten tietoisuus, voi syntyä vai toiminnallisessa yhteydessä esineiden kanssa. Kanssakäyminen esineiden kanssa koodaa tietyt merkitykset inhimilliseen ruumiiseen. Täten inhimillistä tietoisuutta, ja siten materian ja ideaalisen välistä vastakohtaisuutta, välittää inhimillinen toiminta, praxis. Descartes tarvitsi ideaalisen ja materiaalisen väliin Jumalan, Marx ainoastaa inhimillisen käytännön.

2. Työvälineiden valmistus ja kulttuurin synty

Ihmiskulttuurin synnyn salaisuus on Marxin mukaan siinä, että ihminen kykenee valmistamaan työvälineitä. Marx määritteleekin ihmisen Benjamin Franklinia mukaillen "tool making animaliksi". Vaikka jopa eläimillä on käytössään tietynlaisia työkaluja, ei niiden voida kuitenkaan sanoa osaavan tuottaa omaa elinympäristöään kuten ihminen kykenee. Ihminen eroaakin eläimistä siinä, että hän kykenee toteuttamaan toiminnassaan tarkoituksiaan. "Pääoman" lehdillä Marx kuvailee asiaa näin: "But what distinguishes the worst achitect from the best of bees is this, that the architect raises his structure in imagination before he erects it in reality. At the end of every labour-process, we get the result that already existed in the imagination of the labourer at its commencement." (Marx 2008, 116) Ihmisen erottaa eläimestä, lyhyesti ja ytimekkäästi, abstraktiokyky. Ihmisellä on kyky abstrahoida toiminnastaan sen seuraamukset ja yleistää se koskemaan tulevia samankaltaisia tapahtumia. Eläin sen sijaan vain laittaa toimeen geneettisestä koodattuja vaistojaan.

Yllättävää kyllä, evoluutioteoreettisesti suuntautuneella Daniel C. Dennettillä voi olla jotain kiintoisaa sanottavaa aiheeseen. Hänen mukaansa intentionaalisuuden käsitettä ei pidä käsittää niin rajatussa merkityksessä että se koskisi pelkästään puhtaita itsetietoisia tietoisuuksia. Voimme esimerkiksi käsittää sen, että kukka hakeutuu kohti auringon valoa ja lämpöä myös eräänlaiseksi intentionaalisuudeksi: kukka todellakin hakeutuu intentionaalisesti kohti valoa. Samoin käy linnulle joka ehdollistetaan siihen, että aina kun se nappaa jyvän, saa se myös sähköiskun. Linnun intentionaalisuus suuntautuu nyt jyvään: jos kosken tuohon, käy kipeää. Inhimillinen tietoisuus ei Dennettin mukaan keskeisesti eroa näistä yksinkertaisimmista intentionaalisuuden muodoista. Inhimillinen tietoisuus toteuttaa intentionaalisuuttaan vain huomattavasti monimutkaisemmin: ehdollistamisen ohella myös kielen (eli abstraktiokyvyn ja symbolien) sekä työkalujen kautta. Työkaluun itseensä liittyy intentionaalisuus, joka kohdistuu siihen, mihin sitä käytetään. Vasaran näkeminen ohjaa tietoisuuden intentionaalisesti vaikkapa talon rakentamiseen. Symbolisella tasolla taasen vasaran käsite itsessään ohjaa meitä jo suunnittelemaan päivän talon rakentamiseen liittyvää työtehtäväämme. Marxin termein ihmistietoisuus kykenee abstrahoimaan työn kohteen, ja tekemään siitä päässään "työn yleisen tarkoituksen". Ihmisellä on kyky ottaa etäisyyttä yksittäisestä työtilanteesta.

To be continued...


sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Mitä on avantgarde?

Ranskalainen utopiasosialisti Henri de Saint-Simon (1760-1825) oli modernin kommunismin esi-isä, ja ensimmäinen joka nykyisessä merkityksessä käytti käsitettä "avantgarde". Alkujaan hänen kovin newtonilainen maailmankäsityksensä johti käsitykseen taiteilijoista tiedemiesten kehittämien teorioiden popularisoijana. Tästä käsityksestä Saint-Simon ei kuitenkaan pitänyt kauaa kiinni, vaan jo pian hän kehitteli radikaalia uskonnollista oppia, jota hän kutsui Uudeksi Kristillisyydeksi. Nyt hänen uuteen oppiinsa kuului käsitys, että taiteilijoiden tulisi ottaa vastuu tulevaisuuden yhteiskunnan rakentamisessa. Uudessa yhteiskunnassa taiteilijoilla olisi keskeinen asema. Saint-Simon ajatteli, että taiteilijoiden tulisi ruveta Uuden Kristillisyyden lähetystyöntekijöiksi, jotka keskittyisivät taiteessansa opettavaisiin, funktionaalisesti hyödyllisiin ja helposti ymmärrettäviin teoksiin.

Saint-Simonin käyttämästä avantgarden käsitteestä voidaan analysoida esiin kaksi tasoa. Tämä jako näkyy myös 1800-1900-lukujen tavoissa käyttää käsitettä. 1850-luvun jälkeisenä aikana kiisteltiin voimakkaasti estetismistä, jolloin avantgarden käsitteestä karsiutui pois sen sisältämät poliittiset ja moraaliset ulottuvuudet. Vain esteettisen avantgarden idea jäi elämään taiteessa. Tällaista käsitystä pönkitti esimerkiksi Théophile Gautier, joka taiteen hyödyllisyydestä puhuttaessa totesi, että talonkin hyödyllisin osa on käymälä. Ja vaikka esimerkiksi Oscar Wilde toikin joissain teksteissään esiin sosialistisia ideoita, ei politiikka näkynyt taideteosten muodossa.

Toisaalta avantgarde-käsitteen käyttö näkyi marxilaisen tradition kielenkäytössä. Esimerkiksi idea poliittisesta avantgardesta kävi ilmi "Kommunistisessa manifestissa", vaikka sitä ei eksplisiittisesti käytettykään, ja myöhemmin Lenin lanseerasi termin eksplisiittiseen käyttöön marxilaisessa teoriassa puhuessaan bolsevikeista työväenluokan poliittisena etujoukkona (venäjäksi "avangard").

Toisaalta siis avantgarde-käsite jakautui puhtaasti taiteelliseksi käsitteeksi ja toisaalta puhtaan poliittiseksi termiksi. Yleensä ne jotka hyväksyivät taiteellisen avantgarden eivät hyväksyneet käsitteen poliittista vastinetta. Ja toisin päin: yleensä ne jotka hyväksyivät poliittisen avantgarden eivät hyväksyneet esteettistä. Tämä näkyi hyvin ns. sosialistisen realismin kukoistuksessa kommunistisessa Kiinassa ja Neuvostoliitossa. Tosin Neuvostoliitossa alkujaan, Lokakuun vallankumouksen välittöminä vuosina, kukoisti myös esteettinen avantgarde mm. futurismin muodossa.

Radikaali avantgarde pyrki mm. dadan ja surrealismin muodossa yhdistämään käsitteen molemmat puolet. Surrealistit olivat esimerkiksi ajatelleet, että taiteella sinänsä on maailmaa muuttavaa merkitystä. Kansainvälisten Situationistien (SI) toiminnassa tämä synteesin tarve, ja halu palata takaisin saint-simonilaiseen ideaaliin oli voimakkaasti läsnä. Toisaalta situtationistien oli karistettava yltään porvarillinen "taide"-käsite ja toisaalta kommunistinen "puolue"-käsite. Taiteen he korvasivat "luovuuden"-käsitteellä ja puolueen työläisten neuvostoilla. Työläisten neuvostot ovat tässä tulkittava jokseenkin samankaltaiseksi kuin anarkosyndikalisteilla. Työläisten neuvostot olivat SI:lle työläisten itsehallinnoimia autonomisia yksikköjä, ei puoluediktatuurin kontrolloimia paikallisjaostoja.

(Lähde: Helena Sederholm: Intellektuaalista terrorismia - Kansainväliset Situationistit 1957-1972, Jyväskylän Yliopisto 1994)

Marxin sosiologia 1

(Tässä kirjoitussarjassa hyödynnän sosiologian opintojeni tarjoamaa näkökulmaa Marxiin. Pidettäköön tätä siis eräänlaisena muistiona, johon saatan lisätä myös omaa pohdintaani ja kritiikkiä. Kurssin vetäjänä toimii Ilkka Alanen.)

I. Marxin kieli.

Karl Marx oli ensisijaisesti filosofi ja hänen kielensäkin täten on yhteensopivampi oman aikansa hegeliläisen filosofian ja poliittisen taloustieteen (jonka voidaan nähdä olleen eräänlaista Marxin ajan sosiologiaa) kanssa. Mm. tämän päivän sosiologialle tyypilliset käsitteet kuten instituutio, verkosto, jne. loistavat poissaolollaan. Lisäksi Marxin luokka-käsitettä ei pidä nähdä sosiologisen marxismin sosiologisena kategoriana, jonne kaikki yksilöt kivasti saadaan ängettyä. Richard Gunnin (Megafoni 2/2009) mukaan marxismi käsittääkin Marxin "luokan" ristiriitaisena, dialektisena, jossa yksilön suhde pääomaan rakentuu lukemattomilla eri tavoilla. Ei ole niin, että olisi puhtaita "työläisiä" ja puhtaita "kapitalisteja", joiden välissä sitten olisi "keskiluokka", vaan on pikemminkin niin, kuten Gunn toteaa:

Marxilaisessa näkemyksessä "puhtaan" työläisen kategoria ..., jonka yhteiskunnallinen oleminen (keskiluokista poiketen) ei ole jakautunut itsessään ja itseään vastaan, ei ole millään muotoa metodologisesti etuoikeutettu. Sama pätee "puhtaaseen" kapitalistiin. Kummatkin ovat pikemminkin vain rajatapauksia ja sellaisina ne ovat havaittavissa ainoastaan kirjavan väkijoukon toisiinsa sekoittuneina ilmentyminä. Sosiologinen näkökanta sitä vastoin esittää "puhtaan" työläisen ja "puhtaan" kapitalistin metodologisina pilareina, joiden välille keskiluokkien verkko punotaan.

...

Marxin mukaan "puhdasta" työläistä ei ole olemassa. Näkökanta ei johdu siitä, että "perinteinen työväenluokka" (kuinka tämä teoreettisesti kyseenalainen ryhmä sitten määritelläänkin) on suhteellisessa mielessä kutistunut. Se johtuu päinvastoin siitä, että itse palkkasuhde on suhteen muotona porvarillinen ja mystifioiva (Marx 1974, Osasto VI): kuka tahansa sen piirissä elävä - myös, tai vieläpä erityisesti, täystyöllistetty lisäarvontuottaja - elää itsessään ja itseään vastaan jakautunutta elämää. Hänen jalkansa ovat kiinni riistomuodoissa silloinkin, kun se hortoilee päissään porvarillisessa ideologiassa (eikä malta olla selittämättä riistoa mystifioidusti "matalana palkkana"). Niinpä luokkataistelun rintamalinja kulkee jokaisen lisäarvoa tuottavan yksilön lävitse ...


Marxin kielen erityisyys on myös siinä, että hänen käyttämiensä käsitteiden sisältö vaihtelee suuresti läpi Marxin tuotannon. Esimerkiksi ideologian käsite (jonka sisältöä olen aika-ajoin itsekin pähkäillyt) tarkoittaa toisaalta "ajattelun kokonaissisältöä", toisaalta "väärää tietoisuutta" ja toisaalta "luokkatietoisuutta". Kielenkäytön ristiriitojen taustalla voidaan kuitenkin nähdä Marxin metodologia sekä ajattelutapa.

Marxin ajattelussa voidaan nähdä monenlaisia muutoksia, mutta (ainakin Alasen mukaan) Marxin ajattelu pääsääntöisesti tulee kuitenkin nähdä jatkuvuus. Tämä on kiinnostavaa sillä ainakin Hans-Jørgen Schanzin mukaan Marxin ajattelussa on näkyvissä katkos toisaalta feuerbachilaisen filosofisen antropologian sekä dialektiseen materialismiin siirtymisen välillä, sekä toisaalta dialektisen materialismin ja Grundrissen ja Pääoman ekonomiakriittisten kirjoitusten välillä. Noh, täytyy myöntää että kysymys tässä kohtaa Marx-eksegetiikassa minulla lyö tyhjää. Kiinnostava kysyms joka tapauksessa.

Vaikka, kuten tuli todettua, Marxin käsitteistöstä ei löydy suoranaisen sosiologista sanastoa, niin voidaan Marxin ajattelulle löytää konteksti myös nykyajassa. Ja vaikka Marxin ajattelun empiirinen puoli onkin monin paikoin virheellistä, on empiirisen aineiston käyttö kuitenkin itsessään olennaista. Marxin metodologiassa puolestaan esiintyy mm. sellaisia käsitteitä ja ideoita kuin "teoreettinen työ kritiikkinä" (kuvauksen ja kritiikin ykseys), "oleminen ja tajunta", "olemus ja ilmeneminen", "abstraktin ja konkreetin ykseys", "abstraktista konkreettiseen nouseminen" (kiehtova kuvaus tästä on löydettävissä erityisesti "Grundriseen johdannosta"), "subjektiivisen ja objektiivisen dialektiikka", "totaliteetti", "teoreettinen johtaminen" sekä "historiallisen ja loogisen ykseys".

Marx on ontologiassaan holisti, mutta hänen totaliteettinsa sisältää ristiriitoja. Eivätkä nämä ristiriidat ole ainoastaan luokkaristiriitoja, vaan esimerkiksi myös tuotantotapojen ja tuotantosuhteiden välillä on löydettävissä ristiriitoja. Marx korosti yhteiskunnan objektiivisuutta (objektiiviset sosiaaliset suhteet ja rakenteet), mutta myös subjektiivinen momentti täytyi hänen mukaansa ottaa huomioon. Todellinen toimija on olemassa toisaalta tajunnassaan ja toisaalta objektiivisissa sosiaalisissa suhteissa. Tässä kohtaa subjektiivisen ja objektiivisen välinen dialektiikka pätee.

To be continued...

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Revalvaatio

Kirjoitimme JKA:n kanssa tekstin upouuteen vasemmistolaiseen ideologiakriittiseen verkkojulkaisuun revalvaatio.orgiin.

"Revalvaatio on syksyllä 2009 perustettu verkkojulkaisu. "Revalvaatio" tarkoittaa valuutan ulkoisen arvon korotusta suhteessa muihin valuuttoihin. Re-valuate yleisemmin viittaa uudelleen arviointiin, uudelleen arvottamiseen. Konnotaatiot lukekoon kukin itse.

Julkaisun synty on perinteinen: keväällä 2009 paljastui jaettu kyllästyminen mielekkään kirjoittamis- ja keskustelualustan puuttumiseen. On olemassa lukematon määrä julkaisuja, jotka ovat periaatteessa avoimia, mutta käytännössä eivät. Lehdet ovat eriytyneitä teemoiltaan, kirjoitustavoiltaan ja vaatimuksiltaan. Millaista tekstiä kirjoittaa ja tarjota - ja minne? Valikointi ja suunnittelu on jo oma työnsä - emme tee tätä työksemme. Valmiiseen lehteen kirjoittaminen voi tuntua hyödyttämältä. Miksi tuottaa sisältöä muille?

Niinpä päätimme tehdä oman.

Julkaisun tarkoitus on olla tila, jossa kukin voi käyttää ja harjoittaa omaa kieltään, kehitellä ideoita, kirjoittaa opiskelun ja työn ohessa. Julkaisu toimii ei-kaupalliselta, avoimelta ja itseorganisoituneelta pohjalta.

Sisällöllisesti lehteä ja sen kirjoittajia yhdistää vasemmiston surkea tila.

Katsomme, että vasemmisto ei pysty puolustamaan työntekijöiden oikeuksia, turvaamaan laman ja kriisin alla julkisia palveluja tai tukemaan yhteiskunnan köyhimpiä, eikä löytämään kannattajiaan, saati tunnistamaan näiden elämää ja kulttuuria. Vasemmisto ei ole kyennyt analysoimaan kapitalismissa tapahtuneita muutoksia, eikä osaa puhua selkeästi eikä johdonmukaisesti taloudesta, saati haastamaan oikeistolaista talouspolitiikkaa. Ikään kuin vasemmistolla ei olisi nykyiseen yhteiskunnan tilaan ja ihmisten elämälle mitään tarjottavaa.

Vasemmiston puolustustaistelu ja altavastaajan asema on lakipiste, johon on helppo yhtyä. Yksiselitteisen "poliittista" emme kuitenkaan tarjoa. Olemme opiskelijoita, tutkijoita kasvatustieteilijöitä, yhteiskuntatieteilijöitä, monitieteilijöitä, sekatyöläisiä, jotain/ei-mitään. Oikeistohegemonisessa kulttuurissa olemme sen sisässä ja reunoilla eläviä "drop-outeja", väärin tekijöitä ja väärin ajattelijoita - eikä meitä kiinnosta vasemmistolainen marttyyrius saati puhdas omatunto. Aiheemme ovat vaihdellen poliittisia, tieteellisiä ja kulttuurisia, tyylilajit artikkeleja, esseitä, arvioita. Sallimme nimimerkit.

Koska tavoitteemme kirjoittamisessa eivät siis ole puhtaasti joko yksilöllisiä (henkilökohtaisia) eivätkä toisaalta poliittisesti ennalta määrättyjä tai selkeitä, yhteinen ja avoin alusta toimii jonkinlaisena linjauksen mekanismina. Toivomme, että on mahdollista keskustella teksteistä, julkaisuista ja ideoista yhdessä. Otamme myös erittäin mieluusti vastaan sekä kirjoituksia että kirjoittajia. Liity siis irkkikanavalle tai pistä sähköpostia:

Yhteystiedot: revalvaatio@gmail.com Sähköpostiosoite on suojattu roskapostiohjelmia vastaan, Javascript-tuen tulee olla päällä nähdäksesi osoitteen
Ircnet: #revalvaatio"



"Kirjoittajat käyvät läpi affektuaalisen politiikan teemoja erityisesti ranskalaisen filosofin, sosiologin ja kirjailijan Georges Bataillen ajattelun lävitse. Bataillen ajattelun taustoittamiseksi käydään läpi myös G.W.F. Hegelin sekä häntä tulkinneen Alexandre Kojeven ajattelua. Keskeinen tavoite on jäsentää filosofis-käsitteellisesti vasemmistolaisen politiikan tarvetta affekteja tuottaviin tapahtumiin. Myös vasemmistolaisen politiikan mytologisoimisen kannalta tärkeä Utopian teema nousee keskeiseksi."

Luettavissa täällä.

maanantai 7. syyskuuta 2009

Marxin detournaus ja päivitys 2000-luvun Suomeen

Vihreä puolue on humanistisen koulukunnan parannettu painos. Se kiistää vastakohtien välttämättömyyden, se haluaa tehdä kaikista ihmisistä porvareita; se tahtoo toteuttaa teorian, mikäli tämä eroaa käytännöstä eikä sisällä vastakohtaisuutta. Tietenkin teoriassa on helppo abstrahoitua ristiriitaisuuksista, joihin törmätään todellisuudessa joka askeleella. Tämä teoria muuttuisi silloin idealisoiduksi todellisuudeksi. Vihreät haluavat siis säilyttää porvarillisia suhteita ilmentävät kategoriat ja poistaa ristiriidan, joka muodostaa noiden kategorioiden olemuksen eikä ole niistä irrotettavissa. He kuvittelevat taistelevansa vakavasti porvarillista käytäntöä vastaan, ja kuitenkin he ovat porvarillisempia kuin kuka muu tahansa.

perjantai 4. syyskuuta 2009

Postmoderni subjekti.

torstai 3. syyskuuta 2009

Kun puhe lakkaa

Kolmannen valtakunnan Rock'n'Roll, populaarikulttuurin dekonstruktio:



The Residents-haastattelu vuodelta 1986:



Korpin tuleminen:



Konstantinopoli:



Maailmanloppua laatikoissa: