sunnuntai 9. elokuuta 2009

Determinaatiosta ja tietämisestä - tieteellinen ja filosofinen kulttuuri

Klassinen newtonilainen mekaniikka oletti, useinkaan niitä filosofisesti eksplikoimatta ja perustelematta, deterministisen maailmankaikkeuden, jossa kaikki ilmiöt johtuisivat sitä edeltäneestä syystä ja olisivat sen determinoimia. Kappaleet liikkuivat tyhjyydessä aiheuttaen monimutkaisia kausaalisuhteita determinoiden kaiken todellisuudessa havaittavan liikkeen. Hiukkasten liikkeet, näin kuviteltiin, voitiin laskea tarkasti ja näin ollen ennustaa.

Fyysikot kuitenkin usein sekoittavat "ennustettavuuden" tietoteoreettisen käsitteen "determinaation" ontologiseen käsitteeseen. Esimerkiksi kvanttimekaniikassa hiukkasten paikkoja niiden radoilla ei voida laskea tarkasti, vaan niiden mittaaminen on mahdollista "kentän" tai "aallon" käsitteiden avulla. Hiukkaset muodostavat todennäköisyyskentän, joka määrää sen millä todennäköisyydellä hiukkanen esiintyy kulloisessakin pisteessä. Sanotaan että hiukkasten tilat ovat "lomittuneet" (entangled). Tämä tarkoittaa sitä, kuten Jukka Maalampi on havainnollistanut, että hiukkasten havaitseminen vaikuttaa siihen missä ne ovat. Esimerkkinä Maalampi käyttää kahta joululahjapakettia, joista toisessa on villasukkapari ja toinen paketeista on tyhjä. Paketin lähettäjä Jyväskylässä ei tiedä kumpi paketti lähtee pohjoiseen Ouluun ja kumpi Helsinkiin. Voidaan sanoa pakettien olevan "epämääräisessä" tilassa - niin kauan kunnes jompi kumpi paketeista avataan. Helsingissä aukaistu paketti vaikuttaa siihen mitä toisen paketin sisältä löytyy Oulussa. Helsingissä paketti huutaa tyhjyyttään, mutta Oulussa paketin avaaja saa lämpöisät villasukat kaamosajan pahimpaan kylmyyteen. Oikein helsinkiläiselle.

Kysymys tietenkin kuuluu, vaikuttaako tämä havaitsijan tekemä interventio todellisuuteen itseensä. Tämä puhuisi voimakkaasti indeterminismin puolesta - paitsi jos tulkitsemme tilanteen episteemisen rajoituksen piiriin. (Kvanttimekaniikan "epätarkkuusperiaatteen" keksijä Werner Heisenberg onkin todennut, että asiaa koskevalta filosofiselta spektulaatiolta olisi vältytty jos periaate olisi nimetty "rajoitusperiaatteeksi.) Emme yksinkertaisesti voi meidän tiedollisilla varustuksillamme sanoa, missä ihmeessä elektroni viipeltää muutoin kuin todennäköisyyksien puolesta. Tällä todennäköisyydellä voimme löytää elektronin tästä, ja tällä todennäköisyydellä tuolta. Toisaalta esimerkiksi "tunneloitumisen" käsite näyttäisi olevan ontologinen käsite, mikä tekee episteemisen tulkinnan ongelmalliseksi. "Tunneloituuko" elektroni oikeasti jonnekin muualle, vai voidaanko tämäkin väistää vetoamalla episteemiseen todennäköisyyteen.

Sama koskee "indeterministiseksi" ajatukseksi kutsuttua kaaosteoriaa. Esimerkiksi Ilkka Niiniluoto on huomauttanut, että kaaosteoriaa ei voida pitää indeterminisminä vaan lähinnä jonkinlaisena "piilodeterminisminä". Esimerkiksi ontologisella tasolla matemaattinen kaaosteoria on täysin deterministinen, se sanoo että kaikki mitä tapahtuu on toinen toisensa aiheuttaja. Matemaattinen kaaosteoria on teräksenlujaa determinismiä. Termi "kaaos" kuitenkin teoriassa johtuu siitä, että meidän ihmisten rajalliset episteemiset rakenteet eivät kykene tätä kausaaliketjun determinististä kudelmaa täydellisesti tavoittamaan. Tällöin ihmisen näkökulmasta determinaation monimutkainen ketju näyttäytyy kaaoksena.

En ole aivan varma, mutta tuntuisi siltä että näitä filosofisia ongelmia eivät fyysikot pysähdy erittelemään. Eikä kyse ole pelkästään siitä, että fyysikot eivät "tarvitse" filosofiaa, vaan siitä, että luonnontieteellinen kulttuuri ei kannusta itsekriittiseen ajattelun analysointiin. Tieteen ideologia on eri kuin sen todellinen toimintapa, kuten Evelyn Fox Keller on Kuhnia kompaten todennut. Myös Tarja Kallio-Tamminen, sekä fysiikan että filosofian alalla kunnostautunut ajattelija, huomioi, ettei akateemisessä tieteentekemisessä ole filosofiselle käsiteanalyysille käytännössä sijaa. Aloittaessaan luonnontieteen opinnot Helsingin Yliopistossa hänen kokemuksensa luonnontieteiden kiehtovuudesta laimentui. Ei luonnontieteistä itsestään vaan mitä ilmeisimmin luonnontieteellisestä kulttuurista. Kallio-Tamminen kirjoittaa: "Vähitellen jouduin kuitenkin huomaamaan, että ne todellisuuden luonnetta koskevat perimmäiset kysymykset, jotka minua eniten kiinnostivat jäivät vaille vastausta. Kvanttimekaniikan kurssilla opetettiin kyllä ratkaisemaan aaltofunktioita erilaisissa tilanteissa, mutta kukaan ei selittänyt, mitä ne oikein tarkoittivat. Viittaukset teoriaan matemaattisena ennustamisen välineenä tai puheet todennäköisyysaalloista ja maailman indeterministisyydestä synnyttivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia." (Kallio-Tamminen 2006, 9-10) Todellisuudessa, uskallan epäillä, monetkaan luonnontieteilijät eivät arvioi kriittisesti perustavia taustaoletuksiaan, vaan ratkovat tehtäviä ja ongelmia välineellisen järjen pragmaattisella vimmalla. Tieteellisen kulttuurin toimintapa, toistan, on eri asia kuin siitä levitettävä tieteenfilosofinen idealisoiva ideologia.

Monia filosofeja, minut mukaan lukien, varmasti ärsyttää tällainen kulttuuri. Tuntuu uskomattomalta, etteivät luonnontieteilijät ole missään kohtaa tutustuneet oman tieteenalansa historiaan ja taustaoletuksiin - saati että olisivat pohtineet käyttämiensä käsitteiden mahdollista pätevyyttä. Tällainen arroganssi ohjaa filosofeja pois luonnontieteistä kohti ranskalaisen kirjallisuustieteen tympeää suota. Lähinnä siksi että humanistit tuntuvat ottavan tosissaan ajatteluun liittyvät filosofiset ongelmat. Toisin kuin esim. makislav on väittänyt (ja kritisoinut filosofiaa aivan syystä siitä, ettei filosofia ota luonnontieteen tarjoamaa haastetta ajattelulle tosissaan) kyse ei ole filosofisen kulttuurin ja luonnontieteellisen kulttuurin välisestä kiistasta, vaan, kuten C.P. Snow on todennut humanistisen ja luonnontieteellisen kulttuurin välisestä skismasta. Filosofia ei nähdäkseni ole sen enempää luonnontieteellinen kuin humanistinen tai yhteiskuntatieteellinenkään ala. Sen takia on harhaanjohtavaa sijoittaa filosofia osaksi humanistista kulttuuria. Filosofia voi aivan hyvin niin neurotieteisiin ja kvanttimekaniikkaan (esim. Daniel C. Dennet ja Patricia Churchland) kuin kirjallisuustieteeseen ja sosiologiaankin pyrkiessään ymmärtämään maailmankatsomuksen perustojen validiutta.

Ei kommentteja: