perjantai 21. elokuuta 2009

Vorrang des Objekts

Haluan kiinnittää huomion subjektiin ja objektiin sekä siihen kuinka tämä suhde on olennaisesti eettinen. Huomion haluan osoittaa myös siihen tieteenfilosofiseen teesiini että tiedon historiallisen subjektin tapa ottaa objekti haltuun on toisaalta episteemistä ja toisaalta eettisesti merkittävää. Kirjoitan aiheesta Adornon "Vorrang des Objekts"-ajattelun kautta.

"Vorrang des Objekts" tarkoittaa karkeasti ottaen objektin etusijaa, sitä, että kielletään kielen koskaan voivan täydellisesti kuvaavan objektia sen autonomisuudessaan ja erityisyydessään. Se tarkoittaa myös sitä, että subjekti on aina jollain tavoin objektiivisen määrittämää. Subjekti muotoutuu historiallis-konkreetiksi saatuaan määreensä objektilta. Vastoin Heideggeria ja Hegeliä, Adorno ei aseta ajattelunsa lähtökohdaksi "Olemista" (Sein) vaan "Jonkin" (Etwas). Jotain on. Idea mukailee vanhaa sananlaskua, jonka mukaan kieli ei voi tyhjentävästi kuvata objektiivista todellisuutta. Tietäminen on vallankäyttöä objektia kohtaan, ja tämän vuoksi subjektin ja objektin suhde on ensisijaisesti eettinen. Episteemisesti "Vorrang des Objekts" on tulkittava materialismiksi, jossa materiaaliselle todellisuudelle annetaan etusija tietävän subjektin kategorioihin ja käsitteisiin. Käsitteiden on muututtava kun todellisuus muuttuu.

Marxia ja Lukacsia Adorno syyttää siitä, että nämä pyrkivät tuomaan koko objektiivisen todellisuuden osaksi tietävän subjektin ykseyttä. Objektin erityisyyttä ei kunnioiteta. Subjektia ei voida ajatella olevan olemassa itsenäisesti ilman objektia, joka määrittää subjektin. Tällaisesta asetelmasta puhuu mm. Evelyn Fox Keller kirjassaan "Tieteen sisarpuoli" erottaessaan jäykän autonomisuuden (jossa tiedostava minä erottaa itsensä objektista) dynaamisesta autonomisuudesta, jossa subjektin riippuvuus objektista (luonnosta, historiasta, sosiaalisesta todellisuudesta) tunnustetaan. Tietoinen ihmisyksilö, jonka on mahdollista tietää, on aina historiallis-sosiaalisesti positioitunut.

Adornon epistemologiassa olennaista on se, että koska materialismi on tosi, myös subjekti on objekti. Ihminen on osa luontoa. Tämä tarkoittaa sitä, että järjen ottaessa ykseyteen tuovan muodon myös ihmiset tuodaan ykseyteen. Tällaisen järjen maaperästä kasvaa antisemitismi, nationalismi, seksismi ja rasismi. Kaikki eroavaisuudet objektista suhteessa subjektiin kielletään. Kaiken on oltava subjektin tietojärjestelmiin sopivaa. Toinen tuodaan osaksi Samaa (Levinas). Tieteessä oliot ovat esineellistyneitä, niille ei anneta niiden tarvitsemaa tilaa. Todellisuus keskiarvoistetaan kaavoihin ja subjektiivisiin kategorioihin.

Adornon materialismissa tämä kaikki tarkoittaa sitä että etiikka ja epistemologia ovat yhtä. Tapa jolla järki on suhteessa maailmaan, on ennen muuta myös eettinen suhde. Adornon ja Horkheimerin valistuskritiikki on aina myös identiteettiajattelun kritiikkiä. Objektille ei ole selvää identiteettiä. Se on erityislaatuinen ja autonominen.

Pohdintoja kriittisestä realismista, yliopistosta sekä tieteestä 2

makislav kysyy:

"Minusta tällaista [historiallis-yhteiskunnallisesti] "määräävää" suhdetta ei ainakaan luonnontieteen suurissa linjoissa esiinny, sen perusteella, mitä tiedän tieteen historiasta. Ptolemaioksella, Kopernikuksella, Keplerillä, Galileilla, Newtonilla, Darwinilla, Einsteinilla jne. oli kaikilla tiedolliset perusteet heidän teorioilleen. Tai ainakin tämän voidaan totuusteorioiden valossa osoittaa. Miten kyseinen yhteiskunta vaikutti heidän tuloksiinsa?"

Vastaan:

Darwin teki esimerkiksi päätelmänsä populaation yksilöiden välisestä olemassaolon taistelun Malthusin teorian pohjalta joka kuvaa orastavan kapitalismin talousjärjestelmää. Nähdäkseni tällaisessa kilpailuyhteiskunnassa on helpompaa päätyä ajattelemaan olemassaoloa taisteluna elämästä kuin toisenlaisessa yhteiskunnassa. Tämä ei tietenkään kumoa darwinistista ajattelua. Tämä tietenkin on pelkkää spekulaatiota... Kuitenkin kiinnostavaa rinnakkaisuutta darwinismin ja kehittyvän kapitalismin välillä on. Eräässä mielessä voimme ajatella Darwinin teorian historiallisen a priorin nousseen englannin yhteiskunnallisten olojen maaperästä. Mutta huom!, tämä ei kerro mitään siitä onko teoria tosi. Minusta olisi absurdia väittää Darwinin teoriaa vääräksi vain sen takia että sen esiintymisellä oli historialliset ehdot. Pidänkin Darwinin ajatusta äärimmäisen tärkeänä saavutuksena tieteen historiassa.

Mutta kuitenkin... Myös Stephen Toulmin on teoksessaan "Kosmopolis" esittänyt historiallisia syitä sille miksi uuden aikainen filosofia ja siten sen mukana tiede pystyivät kehittymään. Esimerkiksi 1600-luvulla riehunut kolmikymmenvuotinen sota vaikutti modernin luonnontieteen syntyyn:

"Rationalistien haave varmasta metodista yhdistyy unelmaan yhdestä yhtenäisestä tieteestä ja eksaktista kielestä. Niiden avulla olisi mahdollista luoda totuuteen johtava tie, joka olisi puhdistettu kaikista haittaavista paikallisista elementeistä ja ihmismielen subjektiivisista vajavaisuuksista. Kartesiolainen epäily on alisteinen sille perimmäiselle varmuudelle, johon cogito meidät johtaa. Ajattelen, siis olen. Varmasti.

Kun sodat tomut laskeutuvat ja rauha palaa Eurooppaan, muodostuu kansallisvaltioiden järjestelmä, jonka rakenteet kestävät pääosin aina 1900-luvulle saakka. Kansallisvaltioiden rakenne luo omalta osaltaan puitteet sille, kuinka kartesiolainen järki jatkossa toimii.

Tieteen sisäiset siirtymät saavat rinnalleen joukon tärkeitä yhteiskunnallisia murroksia. Toulmin kirjaa niistä kaksi merkittävintä: Modernin sukupuolijaon synnyn sekä järjen ja tunteen kohtalokkaan irtoamisen toisistaan. Miehistä tulee tiedon todellisia subjekteja, eivätkä tosi miehet itke. Järki teknistyy, rationaalistuu. Ja instrumentaalinen järki lopulta myös sopeutuu elimelliseksi osaksi kansallisvaltioiden tieto-valta koneistoja." - Jussi Silvonen

Ehkä tällaisia esimerkkejä olennaisempana näen, kuten näkee Max Horkheimerkin, järjen historiallisen muodon. Luonnontieteissä oliot nähdään ensisijassa lakien alaisina abstraktioina, esimerkkeinä yleisemmistä tyypeistä, pikemminkin kuin ainutlaatuisina, autonomisina todellisuuden osina. Tästä on Evelyn Fox Keller esittänyt oivan esimerkin kirjassaan "Tieteen sisarpuoli". Lue ihmeessä se. Hänen mukaansa nykyaikaisessa tieteessä tiedon subjekti koettaa erottaa itsensä tutkimastaan objektista ja ottamaan sen haltuun. Ja tämä nähdäkseni pitää paikkansa. Jo Descartes'lla ja Newtonilla esiintyi ajatus syrjässä seisovasta tarkkailijasta, joka ei tarkkailullaan puutu todellisuuden kulkuun muutoin kun nimeämällä se, tuomalla se subjektin ykseyteen. Toiseus tuodaan osaksi Samaa. Subjekti asetetaan syrjään ottamaan objekti haltuun. Tällainen oletus on löydettävissä paitsi Newtonilta niin myös Einsteinilta sekä myöhemmiltä fyysikoilta, joiden oli hankala hyväksyä kvanttimekaniikan kööpenhaminalainen tulkinta todeksi sen oletuksen, että subjekti ei vaikuta todellisuuden kulkuun, vuoksi.

"Mutta kun kysymyksessä on esim. realismin ongelma, totuusteoria, tieteenfilosofia, tietoteoria jne., tällaiset teoreettiset alat, niin haluan kritisoida sellaista filosofiaa, joka perustaa itsensä vain ajatteluun."

Tottahan toki näin onkin. Olen samaa mieltä tästä. Mutta pelkällä empirialla ei pärjätä, filosofialla on roolinsa myös järjen ottamien muotojen kritiikissä. Myös tieteen historiallistaminen on keskeistä. Keskustelu tieteellisten teorioiden sisällöstä on mahdollista filosofille vasta kun hän on tutustunut teorioihin joista hän puhuu.

Suosittelen muuten lukemaan Patricia S. Churchlandin "Neurofilosofian". Siinä Churchland harjoittaa käyttännössä Quinen filosofista vaatimusta siitä, että filosofian tulisi seurata empiiristä tutkimusta muodostaessaan metafyysisiä ja tietoteoreettisia kantoja. Olen tästä periaatteessa samaa mieltä, mutta kuitenkin niin, ettei itse empiiriset tieteet jää pyhän lehmän asemaan, vaan että myös niihin kohdistetaan tarvittaessa kritiikkiä. Tieteen kritiikki on parhaimmillaan valistuksen asialla puhdistaessaan tiedettä - myös luonnontiedettä - dogmaattisuudesta.

torstai 20. elokuuta 2009

Pohdintoja kriittisestä realismista, yliopistosta sekä tieteestä

makislav kirjoitti: "Filosofi ei voi kritisoida tieteilijää jatkuvasti kyseenalaistamalla tämän kokeita ja vaatia loputonta, loogista selitystä: Miksi? Perustele, perustele, perustele..."

Tietenkään ei. Filosofilla ei nähdäkseni ole mitään syytä ruveta inttämään tieteen tuloksista - ellei teoria itsessään ole maailmankuvan perusteita hajoittava tai muutoin keskustelunalainen (esim. kvanttifysiikka, jonka tulkinnoissa tarvitaan myös filosofeja). Filosofian tuleekin seurata empiiristen tieteiden aikaansaannoksia ja löytöjä (tähänhän kehoittaa jo Max Horkheimerin monitieteellinen materialismi), käsitteillä ja havainnoilla ei tule olla jyrkkää eroa keskenään.

Kuitenkaan tämä suhde ei saa olla yksisuuntainen. Vaikka filosofian on huomioitava empiiriset tieteet ollakseen ylipäänsä kiinnostavaa, on filosofialla myös oikeus olla kriittinen tiedettä kohtaan. Ja nähdäkseni esimerkiksi Max Horkheimerin näkökulma tieteeseen ei ole ensisijaisesti tiedollinen - tuskin kukaan frankfurtilaisista on kieltämässä luonnontieteiden keskeisiä saavutuksia. Kritiikki kohdistuu pikemminkin siihen, kuinka järki suhtautuu kohtaamiinsa objekteihin.

Valistuksen järki, jonka kaikuja näyttää olevan omassakin ajattelussasi, on muodollinen, formaaliin tosiasialliseen järkeen tukeutuva projekti, joka tuotaessa inhimilliseen kontekstiin kohtelee ihmisiä pelkkinä objekteina. Se ei anna objekteille tilaa olla niiden erityisyydessä. Se ei aseta objektia etusijalle.

Subjekti, joka tiedettä tekee, on aina yhteiskunnallisesti positioitunut, ja tämä määrää toisaalta sen, mitä hän kykenee todellisuudesta hahmottamaan, ja toisaalta sen miten hän siihen suhtautuu. Tieto voi olla hyvinkin objektiivista ja totta vaikka se olisikin yhteiskunnallista. Se, että jokin on yhteiskunnallisesti sitoutunutta, ei vielä tee siitä vähemmän totta.

Myös luonnontieteiden olemassaolo on mahdollista vain tietyillä taloudellis-sosiaalisilla ehdoilla. Oletuksena on, että (varsinkin kapitalismissa) tieteelliseltä tutkimustyöltä odotetaan teknis-taloudellista hyötyä. Väitätkö ettei tämä odote jollain tasolla vaikuttaisi tutkimuksen päämääriin? Kyse ei ole siitä, että pääoma nyt jollain tasolla rakentaisi sille sopivan todellisuuden (vaikka esim. tupakkayhtiöillä on ollut tähänkin suuntaan kulkevia pyrkimyksiä), vaan siitä millaisen suhteen tutkija ottaa tutkittavaan objektiin.

Välineellinen järki, joka Horkheimerin mukaan ohjaa myös tieteitä, ei kykene kyseenalaistamaan niitä päämääriä, joita varten tutkimus on asetettu. Erityisen hyvin tällainen näkyy vaikkapa insinööritieteissä (sekä siihen kytkeytyvissä teoreettisemmissa aloissa kuten fysiikka), jotka yhdessä lääketieteen (ja siten biologian) kanssa on kytketty taloudellis-teknologisen välineellisen järjen palvelukseen kasvattamaan pääomaa. Varsinkin nyt kun yliopistoista on tullut tietokapitalismin keskuksia, on tieteellä oma tuotannollinen asemansa. Olisi sekä absurdia että naiivia kieltää tämä kytkös. Suhde tieteen ja yhteiskunnan välillä ei ole vain looginen - se on myös faktuaalinen.

Max Horkheimerin mukaan tällainen trendi näkyi jo 30-luvun yliopistoissa, joissa erityistieteellistyminen edistyi. Hänen mukaansa, koska eletään kapitalismissa (joka perustuu voimakkaalle työnjaolle), tulevat myös yliopistot enenevissä määrin tällaisen tuotannon jatkeiksi. Nykyaikana erityistieteellistymisen trendi aina vain voimakkaampi. Ja siellä missä työnjako on hienostunutta, siellä myös kapitalismi voi hyvin.

Klassisen marxilaisen käsityksen mukaisesti erityistieteilijät kadottavat yhteytensä todellisuuteen ("vieraantuvat" siitä) ja alkavat nähdä todellisuuden yhä enemmän pelkän oman tieteenalansa näkökulmasta. Tällaisessa tilanteessa on yhä vaikeampi tukeutua "objektiiviseen järkeen", joka kykenisi pohtimaan myös tutkimukselle asetettujen päämäärien oikeutusta. Kuinka moni fyysikoista esimerkiksi pohtii työnsä merkitystä kapitalistiselle tuotantokoneistolle, esimerkiksi sotateollisuudelle?

Lyhyesti: itse olen tieteenfilosofisesti ehkä jonkinlainen kriittis-pragmaattinen realisti (ja kannatankin esimerkiksi popperilaista tieteenfilosofiaa), mutta haluan kuitenkin korostaa, että tiedettä tehdään aina jossain, ja tieteen hedelmät ovat kuin ovatkin intressisidonnaisia - vaikkakaan eivät tiedollisessa mielessä vääriä. Pelkkä eettinen hikipinkoilu sivistysyliopiston ja tieteen arvojen puolesta ei ole kiinnostavaa, vaan tiedon vapauden ja tiedon mahdollisuuden puolesta tarvitaan kapitalismin sekä kaikkien alistavien rakenteiden vastaista kamppailua.

tiistai 18. elokuuta 2009

sunnuntai 9. elokuuta 2009

Determinaatiosta ja tietämisestä - tieteellinen ja filosofinen kulttuuri

Klassinen newtonilainen mekaniikka oletti, useinkaan niitä filosofisesti eksplikoimatta ja perustelematta, deterministisen maailmankaikkeuden, jossa kaikki ilmiöt johtuisivat sitä edeltäneestä syystä ja olisivat sen determinoimia. Kappaleet liikkuivat tyhjyydessä aiheuttaen monimutkaisia kausaalisuhteita determinoiden kaiken todellisuudessa havaittavan liikkeen. Hiukkasten liikkeet, näin kuviteltiin, voitiin laskea tarkasti ja näin ollen ennustaa.

Fyysikot kuitenkin usein sekoittavat "ennustettavuuden" tietoteoreettisen käsitteen "determinaation" ontologiseen käsitteeseen. Esimerkiksi kvanttimekaniikassa hiukkasten paikkoja niiden radoilla ei voida laskea tarkasti, vaan niiden mittaaminen on mahdollista "kentän" tai "aallon" käsitteiden avulla. Hiukkaset muodostavat todennäköisyyskentän, joka määrää sen millä todennäköisyydellä hiukkanen esiintyy kulloisessakin pisteessä. Sanotaan että hiukkasten tilat ovat "lomittuneet" (entangled). Tämä tarkoittaa sitä, kuten Jukka Maalampi on havainnollistanut, että hiukkasten havaitseminen vaikuttaa siihen missä ne ovat. Esimerkkinä Maalampi käyttää kahta joululahjapakettia, joista toisessa on villasukkapari ja toinen paketeista on tyhjä. Paketin lähettäjä Jyväskylässä ei tiedä kumpi paketti lähtee pohjoiseen Ouluun ja kumpi Helsinkiin. Voidaan sanoa pakettien olevan "epämääräisessä" tilassa - niin kauan kunnes jompi kumpi paketeista avataan. Helsingissä aukaistu paketti vaikuttaa siihen mitä toisen paketin sisältä löytyy Oulussa. Helsingissä paketti huutaa tyhjyyttään, mutta Oulussa paketin avaaja saa lämpöisät villasukat kaamosajan pahimpaan kylmyyteen. Oikein helsinkiläiselle.

Kysymys tietenkin kuuluu, vaikuttaako tämä havaitsijan tekemä interventio todellisuuteen itseensä. Tämä puhuisi voimakkaasti indeterminismin puolesta - paitsi jos tulkitsemme tilanteen episteemisen rajoituksen piiriin. (Kvanttimekaniikan "epätarkkuusperiaatteen" keksijä Werner Heisenberg onkin todennut, että asiaa koskevalta filosofiselta spektulaatiolta olisi vältytty jos periaate olisi nimetty "rajoitusperiaatteeksi.) Emme yksinkertaisesti voi meidän tiedollisilla varustuksillamme sanoa, missä ihmeessä elektroni viipeltää muutoin kuin todennäköisyyksien puolesta. Tällä todennäköisyydellä voimme löytää elektronin tästä, ja tällä todennäköisyydellä tuolta. Toisaalta esimerkiksi "tunneloitumisen" käsite näyttäisi olevan ontologinen käsite, mikä tekee episteemisen tulkinnan ongelmalliseksi. "Tunneloituuko" elektroni oikeasti jonnekin muualle, vai voidaanko tämäkin väistää vetoamalla episteemiseen todennäköisyyteen.

Sama koskee "indeterministiseksi" ajatukseksi kutsuttua kaaosteoriaa. Esimerkiksi Ilkka Niiniluoto on huomauttanut, että kaaosteoriaa ei voida pitää indeterminisminä vaan lähinnä jonkinlaisena "piilodeterminisminä". Esimerkiksi ontologisella tasolla matemaattinen kaaosteoria on täysin deterministinen, se sanoo että kaikki mitä tapahtuu on toinen toisensa aiheuttaja. Matemaattinen kaaosteoria on teräksenlujaa determinismiä. Termi "kaaos" kuitenkin teoriassa johtuu siitä, että meidän ihmisten rajalliset episteemiset rakenteet eivät kykene tätä kausaaliketjun determinististä kudelmaa täydellisesti tavoittamaan. Tällöin ihmisen näkökulmasta determinaation monimutkainen ketju näyttäytyy kaaoksena.

En ole aivan varma, mutta tuntuisi siltä että näitä filosofisia ongelmia eivät fyysikot pysähdy erittelemään. Eikä kyse ole pelkästään siitä, että fyysikot eivät "tarvitse" filosofiaa, vaan siitä, että luonnontieteellinen kulttuuri ei kannusta itsekriittiseen ajattelun analysointiin. Tieteen ideologia on eri kuin sen todellinen toimintapa, kuten Evelyn Fox Keller on Kuhnia kompaten todennut. Myös Tarja Kallio-Tamminen, sekä fysiikan että filosofian alalla kunnostautunut ajattelija, huomioi, ettei akateemisessä tieteentekemisessä ole filosofiselle käsiteanalyysille käytännössä sijaa. Aloittaessaan luonnontieteen opinnot Helsingin Yliopistossa hänen kokemuksensa luonnontieteiden kiehtovuudesta laimentui. Ei luonnontieteistä itsestään vaan mitä ilmeisimmin luonnontieteellisestä kulttuurista. Kallio-Tamminen kirjoittaa: "Vähitellen jouduin kuitenkin huomaamaan, että ne todellisuuden luonnetta koskevat perimmäiset kysymykset, jotka minua eniten kiinnostivat jäivät vaille vastausta. Kvanttimekaniikan kurssilla opetettiin kyllä ratkaisemaan aaltofunktioita erilaisissa tilanteissa, mutta kukaan ei selittänyt, mitä ne oikein tarkoittivat. Viittaukset teoriaan matemaattisena ennustamisen välineenä tai puheet todennäköisyysaalloista ja maailman indeterministisyydestä synnyttivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia." (Kallio-Tamminen 2006, 9-10) Todellisuudessa, uskallan epäillä, monetkaan luonnontieteilijät eivät arvioi kriittisesti perustavia taustaoletuksiaan, vaan ratkovat tehtäviä ja ongelmia välineellisen järjen pragmaattisella vimmalla. Tieteellisen kulttuurin toimintapa, toistan, on eri asia kuin siitä levitettävä tieteenfilosofinen idealisoiva ideologia.

Monia filosofeja, minut mukaan lukien, varmasti ärsyttää tällainen kulttuuri. Tuntuu uskomattomalta, etteivät luonnontieteilijät ole missään kohtaa tutustuneet oman tieteenalansa historiaan ja taustaoletuksiin - saati että olisivat pohtineet käyttämiensä käsitteiden mahdollista pätevyyttä. Tällainen arroganssi ohjaa filosofeja pois luonnontieteistä kohti ranskalaisen kirjallisuustieteen tympeää suota. Lähinnä siksi että humanistit tuntuvat ottavan tosissaan ajatteluun liittyvät filosofiset ongelmat. Toisin kuin esim. makislav on väittänyt (ja kritisoinut filosofiaa aivan syystä siitä, ettei filosofia ota luonnontieteen tarjoamaa haastetta ajattelulle tosissaan) kyse ei ole filosofisen kulttuurin ja luonnontieteellisen kulttuurin välisestä kiistasta, vaan, kuten C.P. Snow on todennut humanistisen ja luonnontieteellisen kulttuurin välisestä skismasta. Filosofia ei nähdäkseni ole sen enempää luonnontieteellinen kuin humanistinen tai yhteiskuntatieteellinenkään ala. Sen takia on harhaanjohtavaa sijoittaa filosofia osaksi humanistista kulttuuria. Filosofia voi aivan hyvin niin neurotieteisiin ja kvanttimekaniikkaan (esim. Daniel C. Dennet ja Patricia Churchland) kuin kirjallisuustieteeseen ja sosiologiaankin pyrkiessään ymmärtämään maailmankatsomuksen perustojen validiutta.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

sunnuntai 2. elokuuta 2009

Keskustelua Shakespearen "Romeosta ja Juliasta"

Keskustelua käytiin teennäisten maneerien sävyttämässä sunnuntai-iltapäivässä.

Kaikki alkoi Akateemikko Matti J. Mantilan ärsyyntyneestä raivonpuuskasta: "SIIS MITÄ VITTUA TÄMÄ NYT ON? YLELTÄ TULEE 10 KIRJAA RAKKAUDESTA -NIMINEN KESKUSTELUOHJELMA, JOHON ON TÄNÄÄN PÄÄSSYT SALATTUJEN ELÄMIEN NÄYTTELIJÄ JA JOKU TOINEN PISSIS ANALYSOIMAAN ROMEOTA JA JULIAA, JA TASO ON TIETENKIN HUIPPUA, VITTU SAATANA. Mä luulin, että YLE tekee vakavasti otettavia ohjelmia." Akateemikko turisi Allekirjoittaneen näkökulmasta kovin tuttuja tunteita. Siispä allekirjoittanut ilmaisi pitävänsä tästä tunnepuuskasta, ja totesi: "Paskaa. Mua ärsyttää muutenki ku joku Romeo ja Julia latistetaan rakkaushömpäksi. Oikeastihan Romeon ja Julian teemana on yksilön ja yhteisön, partikulaarin ja universaalin, välinen antagonismi, joka johtaa yksilön tuhoutumiseen. Yksilön viettienergia tukahdutetaan, rakkaus kielletään ja yksilö tuhotaan hänen oman kätensä kautta."

Allekirjoittanut oli aiemmin seurannut YLEn kulttuuriohjelmien helmeä puoliksi kiusaantuneena, puoliksi kliseistä ärsyyntyneenä. Hän pohti aiempaa jaksoa, jossa käsiteltiin Michael Cunninghamin romaania "Tunnit" sekä Stephen Daldryn siitä ohjaama verrattain erinomaista elokuvaa. Ohjelma oli fiasko. "Glitteriä naamaan, horisemaan tylsiä kliseitä rakkaudesta sekä uusintamaan sukupuolirooleja"-tuntui olevan ohjelman keskeinen teema. Noh, Allekirjoittanut ei kovin hyvin muistanut ohjelman sisältöä, joten jätti ohjelman kommentoinnin sikseen. Sen sijaan hän kuunteli Akateemikon puheita viisautta odottaen ja sitä hieman jopa saavuttaen.

"Niin. Onhan tuo huomattavasti intellektuellimpi lähestymistapa kyseiseen teokseen, mutta vaikea sanoa, tekeekö se siitä yhtään oikeampaa", totesi Akateemikko Mantila Allekirjoittaneen pohdintaan. "Ehkä ainoa tapa mitata oikeutta olisi saada jotenkin selville Shakespearen intentiot jonkinlaisena kommentaarina - vähän niin kuin elokuvissa on ohjaajien kommenttiraitoja."

Allekirjoittanut tulistui nyt hieman, sillä tiesi tekijän intentioiden olevan turhaakin turhempia lähdettäessä teoksia tulkitsemaan. "Joo. Mutta eihän teosten tulkintaa saavuteta tietämällä mitä "Tekijä" on siihen sanonut. Eikös Barthes olisi vastustanut tällaista lähestymistapaa? Myös Shakespeare itse olisi voinut teoksensa lukea väärin - tai ei väärin mutta huonosti."

Harvinaista kyllä, Akateemikko oli nykypäivän yliopistossa oikeasti oppinut sitä mitä siellä kuuluikin oppia: kriittisyyttä. Siispä Akateemikko heitti vasta-argumentin: "Ei niin, mutta tekstistä itsestäänhän voi löytää hyvin paljon erilaisia merkityksiä. Tarkoitin vain sitä, että on vaikea mitata, mikä on aidompaa ja mikä epäaidompaa." Keskustelu jatkoi väärinymmärrysten sarjasta kohti mukavaa selkääntaputtelua.

Allekirjoittanut jatkoi Akateemikon mietinnöistä seuraavaan päätelmään: "Aivan. Ja sen vuoksi voidaan ajatella tulkintojen olevan poliittisesti ja eettisesti ylimääräytyneitä. Mikä tarkoittaa sitä, että nämä eettis-poliittiset sitoumukset on hyvä tuoda avoimesti esiin. Jacques Derrida kirjoittaa dekonstruktiosta: "dekonstruktio ei ole neutraalia. Se tekee intervention. Enkä ole kovin varma siitä, että puolueellisuuden imperatiivia" ei olisi käytetty läpi koko filosofian ja kirjallisuuden historian, "oli tämä puolen valinta sitten implisiittinen tai eksplisiittinen". Idea siis on, että teemme tulkintoja aina positiostamme käsin, teemme meille suotuisia tulkintoja. Kuten Nietzsche ajatteli, näemme asiat mielekkäinä vasta kun niistä on meille hyötyä."

"Niin joo. Ja toi Derrida-sitaatti oli teoksen "Positioita" sivulta 97", lisäsi Allekirjoittanut omassa narsistisessa älykköroolissaan.

Akateemikko tarttui aiheeseen ja tekstitse tokaisi: "Niin. Eli tarkoitatko sitä, että Romeo ja Julia on perinteisesti ladattu täyteen rakkaushömppämerkityksiä, koska toisenlaiset tulkinnat olisivat voineet olla haitallisia yhteisölle - tai ainakaan niistä ei olisi ollut hyötyä?" Akateemikko oli Allekirjoittaneen jalanjäljillä, mutta ei ollut aivan saanut kiinni hänen keskeistä ajatustaan. Toki ei ollut Allekirjoittanut itsekään saanut, mutta se on sivuseikka tässä. Allekirjoittanut muotoili asian syvällisemmäksi, ja akateemisemmaksi, Akateemikon kannalta kotoisammalle kielelle. "Ehkä. Tai ainakin se on tehty vaarattomaksi. Tietysti Derridan projekti on aivan eri kuin mitä haen takaa. Hän hakee filosofian historian ulkopuolelle jätettyjä toiseuksia. Itse halusin painottaa lähinnä tuota tulkinnan eettistä ja poliittista sitoutuneisuutta. Ei tietenkään Romeo ja Juulia-teosta ole tietoisesti tehty rakkaushömpäksi. Mutta se miten meidän pitäs tulkita tuota teosta on poliittinen ja eettinen projekti. Meidän pitäs löytää tekstin "ulkopuoli" tekstistä. Pitäs löytää nousevan porvarillisen subjektin ahdistus feodaalisissa rakenteissa. Tai jotain. Teksti pitäs ottaa haltuun."

Nyt Allekirjoittanut pohtii asiaa tarkemmin ja pyörittele päässään ajatuksia koskien Derridaa ja tekstin lukemista "vastakarvaan". Allekirjoittanut tulee luultavammin päätymään postmodernin tekstianalyysin painottamisen sijasta painottamaan kapitalismin taloudellista analyysia ideologiakriittisessä filosofiassa. Aikaa ei Allekirjoittaneelle tahdo löytyä. Tutustuminen taloustieteisiin on aikaa vievää ja turhauttavaa Kokoomus-opiskelijoiden seurassa, joten saa nähdä miten Allekirjoittanut tulee haaveensa toteuttamaan. Luultavasti Allekirjoittanut tulee konkreetin taloudellisen analyysin sijasta jäämään käsitteiden abstraktiin sfääriin. Allekirjoittaneesta se tuntuisi hänelle luontevimmalta. Hän kuitenkin salaa toivoo, että olisi enemmän vasemmistolaisia filosofeja, jotka tutkailisivat talouden kehityskulkuja kriittisestä näkökulmasta. Toistaiseksi Allekirjoittanut tyytyy tissuttelemaan olutta metafyysikontynnyrissään.