tiistai 21. heinäkuuta 2009

William James uskonnollisesta kokemuksesta

William James tekee uskonnonfilosofian kannalta merkittävän erottelun teoksessaan "Uskonnollinen kokemus" (Karisto, 1981). Hän erottaa toisaalta sen mihin uskonnolliset kokemukset materiaalis-psyykkisesti pohjautuvat sekä toisaalta sen mikä merkitys näillä kokemuksilla on subjektille. Uskonnollinen kokemus voi perustua lajityypillisiin selvitymistrategioihin, yhteiskunnallisille luokkasuhteille taikka infantiileille valtamerellisyyden kokemuksille (Freud), mutta uskonnollisten kokemusten sisäisestä merkityksestä nämä perustat eivät kerro. Vaikka uskonnollinen kokemus olisikin lajityypillinen selviytymisstrategia, ei tämä kerro sitä, millaisen yksilö uskonsa kokee. Lisäksi hän kritisoi tapaa, jolla puhutaan joistain erityisistä "uskonnollisista kokemuksista" itsenäisenä tunnekategoriana. Uskonnolliset tunteet ovat aivan normaaleja tunteita, kuitenkin sillä erotuksella, että ne kohdistuvat joko yliluonnolliseksi koettuun olioon - tai, kuten itse Jamesia sivuten ajattelen, että ne ovat totaalisia reaktioita elämän kokonaisuuteen. Sanomattakin on selvää, että Wittgenstein oli vaikuttunut Jamesin uskonnonfilosofiasta. Täten myös puhe uskonnosta erityisenä mielenvikaisuutena ei ole kovin osuvaa. Jos uskonnollinen tunne on vain erityisen voimakas tunne elämän kokonaisuuden mielekkyydestä, niin myös kaikki muutkin erityisen voimakkaat tunteet täytyy mieltää mielenvikaisuudeksi.

Uskon Jumalaan James näkee Immanuel Kantia mukaillen käytännöllisin kriteerein arvioitavaksi. Kanthan ajatteli, että nk. puhtaan järjen käsitteet, sellaiset kuten sielu, kuolemattomuus ja luomisen tarkoitus, ovat kaikki, johtaessaan antinomioihin, episteemisesti tyhjiä käsitteitä. Näillä käsitteillä "ei ole [...] teoreettisesti puhuen mitään merkitystä. Mutta, ihme kyllä, niillä on elämän käytännössä selvästi määrätty merkitys." (James 1981, 47) Tämä käytännön merkitys liittyy reaktioon elämän kokonaisuuden mielekkyydestä. Uskonnollinen kokemus tiivistyy tähän kokemukseen olemisen mielestä. Se on elämän myöntämistä kaikessa sen traagisuudessa, ja - toisaalta - toivoa johonkin parempaan. Se ei ole vain nihilististä elämänkielteisyyttä, kuten se oli Nietzschelle, vaan myös elämän myöntämistä, hyväksymistä sen traagisuudessa.

Ei kommentteja: