torstai 16. heinäkuuta 2009

Pohdintoja taiteen dialektiikasta

aliasEdmund kirjoitti: "En tiedä miten korkeakulttuuri määriteltäisiin, mutta taide varmasti voi Adornon näkökulmasta toimia myös massojen sorron/orjuuttamisen välineenä eri instituutioissa ja tämän vuoksi sen tulisi olla aina elitististä. Tästähän häntä on syytetty, mutta miksi filosofia/taide ei saisi olla elitististä? Kaikkihan on työnjaon kautta sellaista.."

Toki, taide saa olla elitististä, kuten myös filosofia. Mutta ei itsetarkoituksellisesti. Mutta se, miten Adorno käsittelee näitä kategorioita, on paikoitellen ristiriidassa hänen filosofiansa perusperiaatteidensa kanssa. Se on epädialektinen ratkaisu, joka ei huomaa myös nk. populaaritaiteen sisältävän mimeettistä ja vapauttavaa pontentiaalia. Mutta ei tietenkään puhtaasti. On olemassa myös taidetta, joka ei kuulu nk. korkeakulttuurin piiriin, mutta joka selvästi sisältää maailmaa avaavaa ja mimeettistä potentiaalia.

Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka: Sun Ra:n jazz sekä vaikeampi jazz yleensä, Burzumin black metal (olkoonkin sisällöllisesti fasistista), monet progressiivisen rockin yhtyeet, kokeellisempi rock-musiikki (esim. Mr. Bungle, Alamaailman vasarat), Hitchcockin & Chaplinin elokuvat, Cronenbergin kauhu, jne. Kaikki nämä sisältävät jotain nk. vastakohdastaan, korkeakulttuurista.

Ymmärrän toki Adornon tarpeen tarrautua epätoivoisesti korkeakulttuuriin pelastaessaan mimeettisyyden. Mutta itse koen tämän reaktiiviseksi ratkaisuksi. Miksi ei pikemminkin pyrittäisi nostamaan edellä mainittujen esimerkkien mukaisesti myös nk. populaarikulttuuria yli sille suodun karsinan? Miksi ei tehtäisi nk. populaarikulttuurin piirissä syntyneestä musiikista mimeettisyyteen pyrkivää?

Lässytys siitä, että mimeettisyys ei onnistu, koska populaarikulttuuri jo toimii teknisen järjen piirissä, on ohutta ja epäuskottavaa. Suurin osa klassisesta kaunotaiteesta - ja myös avant-gardesta - on jo tullut kapitalistisen spektaakkelin piiriin. Tämänhän jo opimme situationisteilta. Ainakin taiteen alueella aktiivinen myöntäminen, pikemminkin kuin reaktiivinen taantumuksellisuus - kulttuuriporvarillisuus -, olisi järkevää.

En tarkoita tässä mitään iloista postmodernismia, jossa kaikenlainen roska hyväksytään, vaan pikemminkin pyrkimys on tuoda populaarikulttuurin piirissä syntynyt taide dialektiseen suhteeseen korkeakulttuurin kanssa.

Toki allekirjoitan Adornon kulttuuriteollisuus-kritiikin melkolailla täysin, mutta sillä ehdolla että asetelmaa ei nähtäisi dualistisesti, vaan nimenomaan dialektisesti. Toki negatiivinen dialektiikka ei voikaan ratkaista näitä ristiriitoja, on aina elementtejä, jotka karkaavat. Mutta miksi tämä karkaava elementti on juuri korkeakulttuurin puolella? Ilmeisesti siksi että korkeakulttuurin synty toteutuu ennen laajamittaista teollisuutta? Tämäkin on hieman outoa, sillä esim. hiphop on syntynyt alunperin kaukana valkoisen kapitalismin parrasvaloista. Mustien oma puhetapa, jonka mm. Herbert Marcuse näki yhdeksi alistetun väestön kielelliseksi vastarinnaksi, tuotti rap-laulannan, johon jamaikalainen DJ-kulttuuri toi musiikillisen lisänsä. Sitä paitsi: suurin osa korkeakulttuuristakin elää nykyisin kapitalistisen teollisuuden piirissä: etenkin kuvataide.

Ero korkea- ja populaarikulttuurin (käytän käsitteitä ymmärrettävyyssyistä, vaikka haluan nousta koko vastakkainasettelun tuolle puolen) on nähtävä liukuvana, asteittaisena ja ristiriitaisena, dialektisena - ei niinkään kategoriaalisena ja dualistisena, kuten Adorno sen näkee.

Huomautan vielä lopuksi, että tarkoitukseni ei ole sortua toisaalta Richard Shustermanin tyyppiseen "Jokamies tietää!"-tyyppiseen pragmatistiseen populismiin, eikä toisaalta situationistien tapaan hylätä taiteen käsite kokonaan. Kiinnostavaa sen sijaan on löytää ei-korkeakulttuurisissa taideteoksissa samaa vapauttavaa potentiaalia kuin mitä Adorno Kafkan, Beethovenin taikka Beckettin teoksista löytää. On vain oltava tarkkana siitä, mistä tuon vapauttavuuden löytää. Itse löydän sen Hitchcockista, Chaplinista, jazzista, progesta. En siis halua hylätä Adornoa kokonaan taidefilosofiassani: haluaisin vain palauttaa sille dialektisuuden ja aktiivisen roolin. Ei pelkän apokalyptisen pessimismin leimaaman reaktiivisuuden. Populaarikulttuuri pääsääntöisesti on tajuntaa typistävää, yksiulotteistavaa, mutta populaarikulttuurin piiristäkin on löydettävä ei-populaarikulttuurisia, karkaavia aineksia, jotka määrittävät taidetta yhä uudelleen ja uudelleen.


Ei kommentteja: