torstai 16. heinäkuuta 2009

Lyhyt pohdinta Shostakovichin "Leningrad"-sinfoniasta

Dmitri Shostakovichin seitsemäs sinfonia, ns. "Leningrad"-sinfonia, on monessakin mielessä kiinnostava teos. Sen tilasi sota-aikana Neuvostoliiton kommunistinen puolue. Shostakovichilta, viimeiseltä suurelta sinfonikolta, odotettiin paljon. Odotettiin Eisensteinin "Aleksanteri Nevskin" tyyppistä työläistä ylistävää spektaakkelia, jossa saksalaiset fasistit lytätään täysin. Vaan ei tullut Shostakovichin kynästä moisia säveliä. Tuli traaginen, muttei kuitenkaan totinen, sävelteos.

Seitsemännen sinfonian selkärangan muodostaa iloinen, toiveikas - sankarillinenkin - marssisävelmä. Sävelmä houkuttelee kuuntelemaan teosta NKP:n korvin. Tässä venäläinen sotilas urhoollisesti lähtee marssimaan kohti vaaroja varmana voitostaan fasismin vastaisessa sodassa. Odotusarvo on korkealla. Marssisävelmä jatkuukin hyvin pitkään. Niin pitkään, että se alkaa melkein puuduttamaan. Mitään kehitys ei mainittavasti tapahdu. Tässä vaiheessa Neuvostoliiton kulttuuribyrokraatit varmasti jo protestoivat. Kuitenkin koko puuduttavan iloinen marssi on vasta alkua. Marssi jatkuu jatkumistaan kunnes kaoottinen, kehämäinen sävelpyörre tarttuu iloisten marssijoiden mutaisiin saappaisiin tuoden heidät kuoleman äärelle. Traagisuus valtaa iloisuuden. Iloinen marssirytmi ajautuu ristiriitaan traagisen kaaoksen alla.

Seitsemäs sinfonia on mitä suurimmissa määrin sodanvastainen teos. Marssin iloisuus on kaoottisen traagisuuden ilmaus. Kaoottisen traagisuuden alkuperä on puuduttavassa, kritiikittömässä iloisuudessa, joka valjastetaan nationalistis-imperialististen voimien palvelukseen. Painostavan raskaana Shostakovich asettaa kritiikkinsä maalitauluksi koko Stalinin sorron. Ei mikään ihme, ettei seitsemäs sinfonia maistunut NKP:n kulttuuriväelle.

Shostakovich, vaikka kommunisti olikin, ei voinut sallia Stalinin sortojen jatkuvan. Seitsemäs sinfonia jättääkin traagisuus-iloisuus-antinomian ratkaisematta. Iloisuus on katsottava traagisesta näkökulmasta, eli kriittisesti, ja traagisuus on myönnettävä iloisesti. Shostakovichin maailmassa ristiriidat eivät raukea. Elämä jatkuu loputtomasti niin kuin sade. Shostakovichin asenne oli kaiken kaikkiaan kriittinen. Toisaalta seitsemäs sinfonia on kuvaus siitä kuinka maailmanpalon keskelläkin elämä myönnetään - toisaalta taasen teos kieltää vallitsevan, se asettuu kriittiseen positioon paitsi NKP:n ja Stalinin, niin myös koko sotivan todellisuuden kanssa. "Fascisteille olen pioneeri / ja pioneereille fascisti", olisi Shostakovich voinut Martti Syrjää mukaillen todeta.

Ei kommentteja: