maanantai 20. heinäkuuta 2009

Hegel ja itsetietoisuuden kasvu

Hegelille subjektiivinen objektivoituu objektiiviseksi sekä tiedon että työn kautta. Ihminen pyrkii tekemään objektiivisesta todellisuudesta oman itsensä näköistä, sellaista, että ihmisellä (subjektilla) olisi hyvä olla todellisuudessa. Objektivoimalla omaa subjektiviteettiaan subjekti tekee itsestään itsetietoista. Ja koska erillinen tietoisuus ei voi pitää yllä itsetietoisuutta, tarvitaan toisia subjekteja. Itsetietoisuuden synnyn näkökulma ei ole puhtaan olioita koskevan halun, vaan halun, joka pyrkii saamaan koko todellisuuden sopimaan yhteen oman itsensä kanssa. Objektivoidessaan todellisuutta ihminen tekee objektista suotuisaa subjektille.

Kun tämä halun näkökulma otetaan koskemaan subjektin suhdetta toisiin subjekteihin, syntyy "toisen halun haluaminen". Ihminen pyrkii toisaalta haluamaan toista subjektia, mutta ei niin, että haluaisi vangita tämän, vaan saamalla tältä tunnustuksen omalle olemassaololleen. Syntyy herran ja orjan dialektiikka, jossa kamppailu tunnustuksesta raivoaa. Tietoisuus voi olla tietoinen itsestään ainoastaan silloin kun se on suhteessa toisiin tietoisuuksiin. Ja koska tämä toinen tietoisuus on subjektista riippumaton, syntyy ristiriita, joka johtaa kamppailuun tunnustuksesta.

Subjektille objekti on toinen, "ja toiseus on voitettava, jotta voitaisiin saavuttaa totuus itseä koskevasta varmuudesta, toisin sanoen pysyvä käsitys itsestä maailmassa olevana" (Lloyd 2000, 121). Itsetietoisuuden kasvu on siis subjektin objektivoitumista todellisuudessa. Subjektien välisessä herra-orja-dialektiikassa tämä tarkoittaa sitä, että subjektien välinen harmonia on saavutettu. Arkikielellä sanottuna: ihminen koettaa saada todellisuuden sopimaan hänen omiin haluihinsa. Ihminen pyrkii työllä, tiedolla ja tunnustamisella saattamaan maailman tilaan, jossa hänellä on hyvä olla. Kuitenkin ristiriidassa toisten subjektien haluihin dialektinen prosessi ajautuu kohti tilaa, jossa subjektin halujen ja objektiivisen todellisuuden välinen ristiriita on kumottu. Hegelin mukaan jopa "alemmat" eläimet pyrkivät saamaan todellisuuden sopimaan omiin mieltymyksiinsä. Nekin pyrkivät syrjäyttämään toiset eläimet tieltään, saamaan ne osaksi itseään. Yhteiskunnallisella tasolla tämä tarkoittaa sitä, että hobbesilainen kuva kaikkien sodasta kaikkia vastaan on vain yksipuolinen abstraktiivisuus, sen vastakohtaa ei ole vielä hoksattu. Kamppailu tunnustuksesta, johtaa valtion syntymiseen, joka sovittaa yksilöiden väliset ristiriidat laissa.

Ennen kuin ristiriidat ovat kuitenkaan rauenneet, on Hegelin mukaan palattava, itsetietoisuuteen. Itsetietoisuuden kasvu ja kehitys - sekä täydellistyminen - riippuvainen siitä, kuinka varma subjekti voi omasta itsestään olla. "Itsetietoisuus voi olla varma itsestään vain kukistamalla toisen ja mitätöimällä sen toiseuden. Halun tyydytys voittaa itsenäisen toiseuden. Tuhoamalla toisen riippumattomuuden itseys objektivoi oman itsetietoisuutensa maailmassa olevana." (ibid.) Tarkoituksena on siis sulauttaa toinen itsetietoisuuteen. Mutta kun tämä sulauttaminen on tehty huomaa subjekti hajoavansa ilman reflektiopintaa, toista subjektia. Subjekti onkin olemassa vain toisen kautta. "[T]oisen yhdistämisen myötä, itsetietoisuus hajoaa ulkopuolisen tietoisuuden puutteesta - tietoisuuden, josta sen oma olemassaolo heijastuu siihen takaisin." (ibid.) Konkreettisena esimerkkinä tästä voidaan käyttää Bataillen ajatusta sadomasokismin dialektiikasta: sadisti on voimissaan vain niin kauan kuin kykenee samaistumaan toisen tuskaan ja samalla nauttimaan siitä. Toisen tuhoutuessa, sadismin mennessä äärimmilleen, ei ole enää toista jonka tuskaan samaistua (tai sadismin mennessä niin äärimmilleen ettei samaistuminen ole enää mahdollista), myös sadisti tuhoutuu. Sadisti on olemassa vain toisen kautta.

Bataillelle tämä tarkoitti etiikan pohjimmaista sadomasokistisisuutta. Katsellessaan kuvaa kidutetusta kiinalaisesta, koki Bataille empatian kautta kiinalaisen kokeman tuskan, mutta samalla sai siitä jonkinlaista nautintoa. Haluamme katsoa silvottujen kuvia koska kykenemme empaattisesti samaistumaan, mutta myös nauttimaan, heidän kärsimyksistään. Sadomasokismi on dialektisena asetelmana ehdottoman välttämätön etiikan kannalta. Kristillinen, varsinkin katolinen, etiikka on pohjimmiltaan sadomasokistista, sillä se perustuu kärsivän, silvotun Kristuksen ruumiiseen samaistumiseen, ja tästä kärsimyksestä nauttimiseen. Kärsivään kohdistuva empatia on myös itsensä siirtämistä kärsivän asemaan, ja sen vuoksi myös masokistista. Aiheuttamalla tuskaa sadisti samaistuu kärsivään uhriinsa, ollen näin myös samalla masokisti. Mikäli sadismi viedään huippuunsa, eli empatia kadotetaan, myös sadismi itse lakkaa olemasta. Sadisti lakkaa saamasta nautintoa tuottamastaan kivusta heti kun hän lakkaa asettumasta empaattisesti uhrinsa asemaan.

Palaamme Hegeliin. Siis, jos toisen täydellinen tuhoaminen tuhoaa myös itsetietoisuuden, niin silloin toiseus on säilytettävä samalla kun se kumotaan. "Tämä tarkoittaa, että sen on annettava itsensä tulla yhdistetyksi toiseen ilman että sen vuoksi lakkaa olemasta" (ibid.) Itsetietoisuutta ei voida pitää yllä ilman tietoisuutta toisesta. Tarve saada tunnustus toiselta vaatii, että kumpikin osapuoli sitoutuu itsensä negaatioon ylläpitääkseen varmuutta itsestään. Kamppailu kuolemaan asti ei ole järkevää, sillä toisen tuhoutuessa myös itsetietoisuus menettää varmuutensa. Kamppailun on johdettava toisen alistumiseen, mutta ei toisen tuhoutumiseen.

Ongelmaksi tässä muodostuu kuitenkin se, että Herra ei kykene tunnistamaan itseään orjasta. Alistaminen onkin vääristänyt Herran itsetietoisuutta. Orjalta saama tunnustus häiritsee Herran pyrkimyksiä olla riippumaton ja vapaa tietoisuus. Herra onkin melkein enemmän riippuvainen Orjan suomasta tunnustuksesta, kuin Orja Herrasta. "Näin voittajan varmuus itsestään on jälleen kerran uhattuna. [...] Herran suhde ei-tietoisiin olioihin on nyt orjan niihin liittyvän työn välittämää." (ibid.) Koko ympäröivä fyysinen todellisuus on Orjan työtä. Herralta on riistetty kyky objektivoida omaa subjektiviteettiaan, jolloin Herra osoittauutukin Orjaksi, ja Orja Herraksi. Herran itsetietoisuus peilautuu Orjan työn tuloksiin, siis Orjan objektivoituun subjektiviteettiin, ja näin Herra menettää vapautensa ja riippumattoman itsetietoisuutensa. Koska Herra ei objektivoi subjektiivisia ideoitaan, ei hän kykene löytämään itseään ympäröivästä todellisuudesta. Sen sijaan Orja kykenee, jolloin Orjasta tulee historiaa liikuttava voima. "Pysyvä itsetietoisuus vaatii itsen ulkoistamista niin, että itsen löytäminen ulkomaailmasta käy mahdolliseksi. Ilman tällaista objektivointia itsetietoisuus jää hataraksi [...]." (ibid., 124)

Ei kommentteja: