perjantai 17. heinäkuuta 2009

Feministisestä tieteenfilosofiasta

Matemaattista biologiaa tutkineen fyysikon Evelyn Fox Kellerin tieteenfilosofiassa kvanttimekaniikan olemus on kaoottinen. Hän kannattaa nk. Kööpenhaminan tulkintaa, jonka mukaan aaltofunktio romahtaa mittaustilanteessa. Kellerin mukaan luonnontieteellisen tutkimuksen vakavin synti on ollut pyrkiä saamaan koko ylitsevuotavan runsas todellisuus mahtumaan todellisuudelle saneltuihin lakeihin. Kvanttitason ilmiöiden havaittu monimuotoisuus ja epämääräisyys kielletään sekä pyritään saamaan kuriin yksiselitteisillä malleilla ja tilastoilla. Kööpenhaminan tulkinnassa on Kellerin mukaan se hyvä puoli, että se todellakin säilyttää kvanttitason todellisuuden epämääräisyyden objektiivisena. Se myöntää objektien olevan riippuvaisia meistä - mutta myös meidän olevan riippuvaisia objekteista.

Perinteisessä luonnontieteessä todellisuus on nähty "lain" alaisena. "Luonnonlaki" on ollut olennainen käsite. Kellerin mukaan itse "lain" käsite viittaa tässä yhteydessä käsitykseen, jonka mukaan luonto on kaoottinen, sokea sekä mieletön, ja joka on lailla saatava kuriin. Subjekti erotetaan objektista, subjekti asettaa objektille lain. Keller löytää tällaisen asenteen ensisijassa fysiikasta; biologiassa olennaista sen sijaan on ollut järjestyksen käsite. Järjestys onkin Kellerin mukaan kiinnostavampi käsite tieteellisessä ajattelussa, sillä se säilyttää objektin itsensä monimuotoisuuden. "Järjestys" käsitteenä myöntää todellisuudessa itsessään piilevän mielen ja järjellisyyden asettamatta sitä subjektin lain alaiseksi. Kellerin mukaan "[j]ärjestyksen ottaminen lain sijasta pääasialliseksi tutkimuskohteeksemme laajentaa luonnonkäsitystämme ja tiedenäkemystämme. Tulee mahdolliseksi luopua ajatuksesta, että luonto on joko lain kahlitsema tai kaoottisen niskuroiva, ja tiede puolestaan joko objektivistista tai idiosynkraattista. Syntyy tiede, joka alistamisen sijasta perustuu kunnioitukselle ja joka ei ole kyvytön muttei myöskään pakottava vaan, kuten tieto aina, voimavarojamme lisäävä." (Keller 1988, 147)

Perinteinen lakikeskeinen tieteenihanne on subjektin ja objektin jyrkällä jaottelullaan tullut misogynistiseksi ja mieskeskeiseksi. Näkemystään Keller pyrkii perustelemaan psykoanalyyttisilla objektisuhdeteorioilla. Kasvaessaan lapsi on voimakkaasti riippuvainen äitinsä suomasta turvasta ja rakkaudesta. Lapsen äidin välisessä suhteessa ei voimakasta subjektin ja objektin jaottelua ole tehty, vaan liike subjektista objektiin on dynaaminen ja riippuvainen. Vasta oidipaalisessa vaiheessa lapsella on mahdollisuus saavuttaa irtautuminen äidin vaikutuksesta. Poikalapsille tämä on tietenkin helpompaa sillä he tyypillisesti samaistuvat isään, joka äiti-lapsi-suhteen näkökulmasta edustaa jotain erillistä ja riippumatonta. Isä on äidin negaatio. Tyttölapsilla sen sijaan on vaara jäädä riippuvaisuuteen maailmasta samaistuessaan äitiin, joka jo muutenkin on "toisia varten", lasta ja isää. Tyttölapsille ei kokemuksellisesti Kellerin mukaan synny voimakasta eroa subjektin ja objektin välillä, vaan nainen kokee itsensä aina jollain tavoin riippuvaiseksi ympäröivästä todellisuudesta.

Tieteen vaalima käsitys tiedon luonteesta on selvemmin miehen psykologiselle rakenteelle sopiva. Tiedollinen asenne, joka erottaa subjektin ja objektin toisistaan (kuten oidipaalisessa konfliktissa poikalapselle käy tämän samaistuessa subjekti (lapsi)-objekti (äiti)- suhteen ulkopuoliseen isään), heijastelee miehistä kokemusta. Samaistumalla isään, ulkomaailman edustajaan, lapsi saavuttaa autonomisuuden, objektiivisuuden. Todellisuudentajun kehitys on olennaisesti sukupuoleen sidottua. Kuten Freud sanoo: "Primaarinarsistinen samastuminen äitiin muodostaa aina egon ja todellisuuden syvimmän tiedostamattoman alkuperän ja rakenteellisen tason ja siitä on lähtöisin myös egon 'ihailtava yhdistymis- ja synteesipyrkimys'. Samalla primaari-identiteetti on syvimmän pelon aiheuttaja, ja tästä pelosta saavat alkunsa lisääntyvä todellisuuden erittely ja jäsentely, johon ego ryhtyy samastuessaan isään." (Freud 1951, 15-17. Sitaatti teoksesta Keller 1988, 93) Objektivointiin - subjektin ja objektin jyrkkään vastakkainasetteluun - pyrkivä ajattelu on näin ollen leimallisesti miehistä, kun taas subjektin ja objektin rajojen häilyvyys naisellista. Tai ainakin näin meidän kulttuurissamme. Kuten Keller huomauttaa, voisimme yhtä hyvin ajatella subjektin ja objektin suhteiden häilyvyyden olevan ihmisyyden eikä pelkästään naiseuden merkki. On kyse arvostuseroista: "Meidän kulttuurissamme [...] arvostetaan eniten tiedettä, jonka lähtökohtana on jyrkkä rajalinja subjektin ja objektin välillä ja kaikkia muita kokemuksia pidetään toisarvoisina, statukseltaan 'naisisina', jolloin varhaiset samastukset [vanhempiin] säilyvät. Tiede [...] saa sukupuolen ja tämä tapahtuma heijastaa varhaisempia, esitieteellisen ajanjakson aikana muodostuneita mielleyhtymiä. Samalla tiede myös ylläpitää näitä mielleyhtymiä." (Keller 1988, 94). Itse totuudesta on tullut sukupuolittunutta.

Subjektin väkivaltainen irtautuminen objektista johtaa minän eristymiseen muista subjekteista sekä maailmasta itsestään. Mieli, ollessaan vailla reflektiopintaa, hajoaa. Staattisen itsenäisyyden tuottama yksinäisyys ajaa, kuten Erich Fromm on huomauttanut, yksilön sulautumaan todellisuuteen ja alistumaan sen rakenteille. Dynaaminen itsenäisyys sen sijaan ei kiellä riippuvaisuuttaan objektiivisesta todellisuudesta tai toisista subjekteista. Dynaamisen itsenäisyyden tilassa yksilö tiedostaa tarpeensa olla yhteydessä toisiin subjekteihin ja objekteihin. Objektit nähdään subjekteina, jotka ikään kuin "puhuvat" meille. Objekteille annetaan etusija Kellerin ehdottamassa tiedemallissa. Tämä tarkoittaa empaattista suhtautumista todellisuuteen, ymmärtävää, tunteellistakin havainnointia.

Objektille etusijan antavasta tutkimuksesta Keller käyttää esimerkkinä Barbara McClintockia. Hän oli genetiikan ja soluopin arvostettu tutkija, jonka metodologisiin ja tieteenfilosofisiin ajatuksiin ja käytäntöihin Keller kiinnittää huomiota. McClintockin mukaan luonto on itsessään moninainen ja erojen kyllästämä. Se on hänen mukaansa se on jopa niin monimuotoinen, ettei ihminen voi kuvitella sitä kokonaan kuvaavansa. McClintockin toteamus: "Sieltä löytyy mitä vain ikinä kuvitella saattaa." (Keller 1988, 175) Toteamus kuvastaa Kellerin mukaan luonnon, ei ihmismielen, ominaisuuksia. Se korostaa luonnon tuhlaavaa ylenpalttista erojen moninaisuutta. Yritys saada kaikki sopimaan yhteen kaavaan ei onnistu - eikä se edes tekisi tutkimuksen kohteille oikeutta. Huolimatta tieteen virallisesta objektivistisesta ideologiasta, McClintock ajattelee, että suurin osa tieteellisestä tutkimuksesta tehdään siten, että todellisuus koetetaan saada valmiin väitteen tai tuloksen mukaiseksi. Aineiston ei anneta puhua. Poikkeamia pidetään pelkkinä oikkuina, keskiarvoisen kaavan rikkomisena. McClintockin henki on kunnioittaa luonnosta löytyviä yksittäisiä eroja. "'Poikkeukset' eivät ole olemassa 'vahvistaakseen säännön', niillä on itsessään merkitystä." (Keller 1988, 176)

Ei kommentteja: