lauantai 20. kesäkuuta 2009

Yritys jäsentää Hegelin filosofiaa

Hegel makaa ylensyöneenä möykkynä ajatuksissani. On aika tehdä tuosta möykystä hieman tasaisempaa tavaraa.

Hegelille inhimillinen järki ei tapahdu pään sisällä. Järki ei ole vain subjektissa vaan myös todellisuudessa itsessään. Tämä ei sinänsä ole uutta, olihan jo Aristoteleen ajoista asti ajateltu logiikan käsittelevän itse todellisuuden perimmäistä rakennetta. Logiikka on hyvin pitkälti nähty metafysiikkana, kuvauksena todellisuuden itsensä järjellisestä luonteesta. Vielä nykyisinkin saatetaan vaatia, että logiikka suhteutettaisiin kuvaamme todellisuudesta. Esim. kolmannen poissuljetun lain poistamista on vaadittu vetoamalla kvanttimekaniikan löydöksiin.

Hegelille järki on yhtä lailla maailmassa kuin se on ajattelevan subjektin sisälläkin. Mutta ei erillisinä. Descartes'n filosofian ongelmat johtuivat siitä, ettei hän kyennyt näkemään todellisuuden luonnetta dialektisesti, vaan esineistyneenä - jähmettyneenä sielun ja ruumiin kategorioihin. Hegelin mukaan järki tulee nähdä kaksipaikkaisena: se tulee käsittää toisaalta subjektiivisena järkenä 'itselleen' ja toisaalta objektiivisena järkenä 'itselleen'. Idean ja todellisuuden väliset ristiriidat ovat järjen subjektiivisesta luonteesta johtuvia epätäydellisyyksiä. Vasta idean ja todellisuuden, subjektiivisen ja objektiivisen välinen harmonia, joka saavutetaan inhimillisen toiminnan, työn, avulla, takaa logiikan ja Totuuden täydellistymisen. Totuus on Hegelille apokalyptinen käsite. Työllä ihminen muokkaa todellisuutta toteuttaen subjektiiviset ideat esineistyneessä muodossa objektiivisessa todellisuudessa. Logiikka näkyy inhimillisen kulttuurin kehittymisessä, muuttumisessa yhä universaalimmaksi ja objektiivisemmaksi. Ihmisestä täysin erillisenä nähty luonto on pelkkä yksipuolinen abstraktio. Vasta diskursiivisesti jäsennetty todellisuus voi olla konkreettisesti totta.

Tämä todellisuuden diskursiivinen jäsentäminen tapahtuu Hegelin mukaan tieteessä tapahtuvien teesien kehittymisenä. Maailmanhistoria on tieteellisen diskurssin kehittymistä, subjektiivisen muuttumista objektiiviseksi. Tämä kehityskulku ei kuitenkaan tapahdu tiedostaen vaan ikään kuin historian viekkautena, inhimillisen toiminnan sivutuotteena. Ihmisellä on nimittäin Hegelin mukaan tarve saada toisilta ihmisiltä hyväksyntä, tunnustus omalle olemassaololleen. Luonnontilassa vahvemmat alistavat heikommat orjiksi. Syntyy Herran ja orjan välinen dialektinen suhde, jossa herran orjalta vaatima tunnustus tekee itse herrasta orjan ja antaa orjalle mahdollisuuden nousta kapinalla herran veroiseksi. Näin käy siksi, että herran olemassaolo herrana perustuu orjan tälle antamaan tunnustukseen. Näin ollen herra onkin riippuvainen orjasta enemmän kuin orja herrasta.

Tunnustus tapahtuu inhimillisessä työssä, ideoiden tulemisessa todeksi. Taiteellisella ja tieteellisellä työllään, ihminen hakee toisilta ihmisiltä hyväksyntää. Tämän tunnustuksen hankkimisen sivutuotteena syntyvä tieteellinen edistyminen on historian viekkautta, historian tapaa toteuttaa itseään inhimillisen toiminnan ohella. Tiedon edistyminen riippuu siis tunnustuksen universaalista toteutumisesta. Vasta kun ihminen on universaalisti tunnustettu, on totuuskin mahdollinen. Hegel ei ajattele, että historiaa ajaisi eteenpäin ylevä rakkaus totuuteen vaan raadollisempi, vaatimattomampi halu tulla tunnustetuksi. Näin siis itselleni Hegelin ajattelu näyttäytyy vaatimattoman Hegel-lukeneisuuteni pohjalta.

Kirjoitukseni perustuu toisaalta Kojeven tulkintaan Hegelistä kuin Evald Iljenkovin kirjoituksiin dialektiikasta, sen metodista ja historiasta. Kts. Kojeven "Historian loppu" (Tutkijaliitto 2007) ja Iljenkovin "Dialektinen logiikka" (Kustannusliike Edistys 1984).

Ei kommentteja: