perjantai 19. kesäkuuta 2009

Valtio irrationaalisena yhteiskunnallisena instituutiona

Savukeitaan kustantama, Ville-Juhani Sutisen toimittama "Utopiasosialistit" (2009) on toistaiseksi ollut kiinnostava teos vaikka pieneltä pettymykseltä ei ole voinut säästyä kirjaa lukiessa. Kirjan kiinnostavimman kirjoittajajoukon muodostavat utopiateoreetikko Karl Kautskyn ohella anarkismin esi-isät Godwin, Proudhon, Bakunin ja Kropotkin. Anarkistien utooppiset ajatukset haukkaavatkin teoksesta leijonanosan ja kysyttäväksi jääkin, missä mielessä anarkismi on edes käsitettävissä sosialismiksi. Noam Chomskyn mukaanhan anarkismi tulee käsittää sosialismi-käsitteen alaisuuteen kuuluvaksi poliittiseksi ideologiaksi, jolla on juurensa nimenomaan työväenliikkeen historiassa. Sen sijaan mm. Kari Nevalainen, yhteiskuntafilosofian opettajani Avoimessa yliopistossa, väitti ilmekään värähtämättä, että nimenomaan oikeistoanarkistit ovat nykyanarkismin valtavirtaa. Itse käyttäisin oikeistoanarkismista mieluiten termiä libertarismi, koska se historiallisesti linkittyy liberalismin, ei niinkään anarkismin traditioon, jonka juuret ovat toisaalta romanttisesti tulkitussa valistuksessa ja toisaalta työväenliikkeen traditiossa. Asetun tässä siis Noam Chomskyn määritelmän kannalle.

"Utopiasosialistit"-teoksen kiinnostavinta antia ovat nimenomaan anarkistit ja heidän esi-isänsä. William Godwin, jota käsillä oleva teos kuvaa "minarkismin isäksi", käsittää teoksessaan "Enquiry Concerning Political Justice" moraalisen ja poliittisen tutkimuksen päämääräksi mielihyvän. Tässä voinkin olla samaa mieltä Godwinin kanssa ainakin abstraktisti. Kaikki moraali, ollakseen kiinnostavaa, tulee kytkeä ruumiilliseen kokemukseen. Moraalikäsitteiden tulee olla sellaisia, että kykenevät kuvaamaan ihmisen ruumiillista kokemusta. Kipu ja nautinto ovat avainkäsitteitä, kuitenkin niin, että kipukaan ei automaattisesti ole huono juttu, toisin kuin esim. utilitaristit ajattelevat. "Ensisijainen tai alkuperäisin inhimillisistä mielihyvän tunteista on ulkoisten aistien tuottama mielihyvä", Godwin kirjoittaa. Toissijaisia mielihyvän tunteita ovat älyllisen kokemuksen, sympatian sekä itsensä hyväksymisen tuottama mielihyvä. Godwinin mukaan nämä toissijaiset mielihyvän tunteet ovat "ainakin yhtä hienostuneita" kuin ensisijaiset. Ihmisolennolle suotuisin olotila on se, jossa hän saa nauttia molemmista mielihyvän lähteistä täysipainoisesti. Godwin kutsuu tällaista tilaa "korkeaksi sivistykseksi".

Tällaista "korkean sivistyksen" tilaa ei Godwinin mukaan ole olemassa, vaan hallitukset rajoituksillaan, laeillaan ja määräyksillään estää tällaisen tilan syntymistä. Eräässä mielessä "korkea sivistys" voidaan tulkita utopiaksi, eettiseksi absoluutiksi, joka on rakennettava. Toistaiseksi ihminen on joutunut tulemaan toimeen valtiolla ja hallituksella, mutta tulevaisuudessa "korkean sivistyksen" tila on mahdollinen. Godwinin utopia onkin Mannheimin käsittein "kilialistinen" sillä se käsittää utopian ajalliseksi, apokalyptiseksi ja eskatologiseksi, käsitteeksi ei niinkään spatiaaliseksi "varsinaiseksi utopiaksi". Blochin käsittein Godwinin utopia on järjestysutopian, joka rakennetaan tilaan, vastakohta, vapautusutopia.

Hallituksilla on Godwinin mukaan ollut se historiallinen funktio, että niillä on pyritty poistamaan inhimilliset paheet ja niiden seuraamukset. Käy kuitenkin niin, että vaikka hallituksen tarkoituksena onkin kukistaa epäoikeudenmukaisuus, niin hallitus onkin omiaan tuottamaan epäoikeudenmukaisuutta. Säilyttämällä omaisuuden valtio ajaa ihmiset keskinäiseen kamppailuun, jonka seurauksena järjestykselle luotu valtio johtaakin sekasortoon. Näin ollen ihmisen tavoiteltavin tila "yhteiskunnallisuus" ei pääse toteutumaan.

Hallituksen toinen päämäärä on turvallisuus. Kuitenkin asettamalla rajoitteita, jotka supistavat yksilön itsenäisyyttä, hallitus sotii yksilölle mielihyvää tuottavaa itsensä hyväksymisen tunnetta. Se, että ihminen hyväksyy itsensä, on lähtökohtana kaikkien muiden tunteiden mahdollistumiselle. Suotuisin tila Godwinin mukaan olisikin sellainen, jossa yksilön itsenäisyyttä loukattaisiin mahdollisimman vähän.

Kaikissa varsinaisissa normatiivisissa huomioissaan Godwin on hyvin lähellä ketä tahansa tunteille ensisijan antavaa moraalifilosofia. Kiinnostavia eivät preskriptiiviset väitteet sinänsä ole, vaan kiinnostavinta Godwinin filosofiassa on se, kuinka tämä romantiikalle tyypilliseen tapaan käsittää järjen ja tunteen suhteen ongelmalliseksi. Godwin ajattelee, että ihmisen tahdonalaiset toiminnot eivät kokonaisuudessaan ole järjen ohjauksessa, vaan pikemminkin emootioiden ja affektien. Järki ei ole riippumaton kyky, vaan pikemminkin "tunteiden verrokki" ja niiden tasapainottaja. Godwinin mukaan onkin etsittävä sellaista järjen kategoriaa, joka ottaisi huomioon myös tunteen. Hän ajattelee, että "meidän on etsittävä yhteiskunnallisten olojemme parantamiseksi kohennusta järjen kategoriaan".

Tällainen uusi järjen kategoria on sellainen, joka ymmärtää, että järki "riippuu selkeydessään ja voimassaan tietoisuuden kehittämisestä", ja että tietoisuuden "kehittämisen mahdollisuudet ovat rajattomat". Tästä seuraa Godwinin mukaan se, että ihmisen luomat keksinnöt ja instituutiot ovat luonteeltaan jatkuvasti kehittyviä. Toisaalta järjen kehittämisen mahdollisuudesta seuraa se tärkeämpi väite, jonka mukaan kaikki instituutiot, keksinnöt ja järjestelmät, joiden ei sallita kehittyä vapaasti, on järjen kanssa ristiriidassa. Keskeistä tässä nyt on se, että Godwinin mukaan hallitus (tai paremminkin valtio) on sellainen instituutio, joka ei anna järjen kehittyä, vaan seisauttaa ja jähmettää sen paikoilleen. Valtio on siis irrationaalinen, järjenvastainen instituutio, joka pitää poistaa - tai ainakin sen valta yksilöön nähden tulee minimoida.

William Godwin on vain yksi esimerkki "Utopiasosialistit"-teoksen värikkäästä ajattelijaseurueesta, mutta siitä kiinnostava, että vaikka hänen argumentointinsa on vähintään yhtä tarkkaa ja kiinnostavaa kuin vaikkapa John Locken yhteiskuntafilosofia, on Godwinin ajattelu jäänyt melko lailla vain anarkismia ja romantiikan ajan ajattelua harrastavien tutkijoiden kiinnostuksen kohteeksi. Itse aion jatkossa, mikäli mahdollista, palata Godwinin ajatteluun tarkemmin anarkismin tradition kautta. Anarkismi on kaikin puolin kiinnostava ja rikas yhteiskuntafilosofinen traditio, johon saa harmillisen vähän tutustua valtiollisissa oppilaitoksissa. Mutta ehkä niin on hyvä. Anarkismia ei ehkä pidäkään jättää järjettömän valtion hyytävään hoivaan.

Ei kommentteja: