maanantai 29. kesäkuuta 2009

Theodor Adornon autenttinen taidejargoni

Theodor Adornon ajattelussa näyttäisi olevan kiinnostava sisäinen ristiriita. Siinä missä Adorno tukeutuu 'sisäisyyden teologian' kritiikissään benjaminilaiseen autenttisuuden kritiikkiin, tukeutuu hän esteettisessä teoriassaan ja kulttuuriteollisuuskritiikissään samaiseen autenttisuuden vaatimukseen, jota hän vastustaa. Hampaattomien kyynikkohumanistien - Diogeneen ja Sokrateen oppilaiden - käsissä Adorno kulttuuriteollisuuskritiikki saattaa näyttää kiinnostavalta, itselleni se on vain eräs porvarillisen kultakoruautenttisuuden ilmaus. Siinä missä Sartren ja muiden eksistentialistien vaatimuksena on autenttinen ihmiselämä, autenttinen valinta situaatiossa, Adornon vaatimuksena on autenttinen taide, ei-esineellistynyt, intressitön taide - lupaus onnesta.

Walter Benjaminhan esseessä taiteesta teknisen uusinnettavuuden aikakaudella kiinnitti huomiota siihen, kuinka kirjapainon, kameran ja muiden teknisten laitteiden syntyminen vie taiteelta sen auraattisuuden ja hehkun. Benjamin ajatteli tätä lähestulkoon pelkästään hyvänä asiana, sillä tällöin taiteella olisi mahdollisuus kytkeytyä museoiden ja taidekritiikin luoman neroteologian sijaan massojen poliittiseen kamppailuun - suoraan kumoukselliseen käytäntöön Brechtin lailla. Benjamin huomaa valokuvauksen alkuvaiheissa vielä auraattisen taiteen vaikutusta, valokuvausta harjoitettiin lähinnä pienissä studioissa, joissa perhepotrettien ja muiden muotokuvien rooli oli tärkeä. Yksilö saatiin porvarillisessa loistossaan tallennettua auraattiseen hehkuun valokuvassa. Juuri tällaista subjektiteologiaa taiteellinen auraattisuus Benjaminin mukaan ilmentää. Natsien puoluekokousten keskeinen ansio olikin käyttää hyväkseen auraattisen taiteen keinoja massojen pettämisessä. Hitler on sisäisen kokemuksen, yksilöön kohdistuvan teologisen palvonnan korkein taso.

Adorno ottaa Benjaminin teorian sellaisenaan ja käyttää sitä eksistentialistisen, fenomenologisen ja heideggerilaisen fundamentaaliontologian kritiikkiin. Eksistentialismi kaikissa sen muodossa jauhaa autenttisuuden jargonia aidosta yksilöstä, Adornon näkökulmasta abstraktista ja tyhjästä, joka on oman elämänsä herra - à la Horatio Alger. Tähän asti olenkin Adornon kanssa samaa mieltä. Eksistentialismi ei seurauksiltaan kummoisesti poikkea liberalismin abstraktista yksilöstä, joka autenttisilla valinnoillaan "valitsee itsensä" poikkeavissa situaatioissa.

Kaikesta tästä huolimatta Adorno näyttää unohtavan tämän autenttisuuden kritiikkinsä estetiikkaan siirryttäessä. Taiteessa näyttää autenttisuudelle olevan sijaa. Sitä Adorno jopa vaatii. On olemassa jokin aito, alkuperäinen, somaattis-mimeettinen onnen kokemus, jota taide etsii, tuottaa ja representoi - vaikka sitten negatiivisesti. Adornon kulttuuriteollisuuskritiikki on pätevää sikäli kun se nähdään kokemuksen yksipuolistamisen näkökulmasta, tietyillä populaarikulttuurin muodoilla on taipumus standardisoida kokemusta, ja siten toimia herruuden tukemisen välineenä. Mutta nähdessään eron korkeakulttuurisen autenttisen taiteen ja "muun taiteen" välillä absoluuttisena ja - tämä on tärkeää - kategoriaalisena, ajautuu Adorno ristiriitaan oman filosofiansa keskeisten periaatteiden kanssa. Esineellistämällä autenttisen taiteen suljetuksi käsitteeksi Adorno hylkää dialektiikan staattisuuden hyväksi ja joutuu tukahduttamaan dialektisen liikkeen, joka määrittäisi taidetta niin klassisen länsimaisen korkeakulttuurin kuin muidenkin taidetraditioiden kautta.

Kaikki jotka Adornoa seuraten puhuvat esineellistetystä, autenttisesta taiteesta tai "huipputason luovasta ihmisestä, joka haluaa elää (melkein) yksin, poissa julkisuudesta ja yksinomaan taiteelleen" on väistämättä ajautunut autenttisuuden tylsistyttävään jargoniin, joka vain tukee vallitsevaa porvarillista subjektiutta. Yksilöä ei ole. Subjektius on mimeettis-sosiaalisesti konstituoitunutta ja tämä pätee myös taiteilijuuteen: taiteilija ei elä, edes melkein, yksin - sikäli hänelle on ylipäätään tietyn tradition vaatimat taidot taiteensa tekemiseen syntyneet. Romanttisen neromyytin murskaaminen niin elokuvateoriassa, kuten Dogme-liike pyrki auteur-teorialle tekemään, ja taidediskurssissa ylipäänsä on jokaisen kriittisen filosofin ja taiteilijan tehtävä.

(Kts. myös: Rauno Räsänen, "Naimisissa pianon ja Bachin kanssa")

Ei kommentteja: