torstai 4. kesäkuuta 2009

Nietzschen "iloisuudesta"

Nietzscheä ei lueta oikein eikä häntä ymmärretä, sanotaan. Itse olen viime aikoina alkanut ajattelemaan kuitenkin nimenomaan niin, että Nietzschen ajattelua on paikoitellen ymmärretty liiankin hyvin. Vai voitko, arvoisa lukija, oikeasti allekirjoittaa Nietzschen heikkoutta, lapsia ja naisia, halveksuvat agraaris-aristokraattiset antimodernit mielipiteet? Niitä ei mielestäni voida sivuuttaa noin vaan. Ikään kuin provokaationa. "Iloisuus" ei ole aivan ongelmatonta. Nietzscheä luetaan monin osin "huolimattomasti" ja turhia anteeksi annellen. Lisäksi olen pohtinut sitä, että kuinka nietzscheläiseksi julistautuneet postmodernistit selittävät Nietzschen kaipuun menneisyyden antiikkiin, Kreikkaan ennen Sokratesta? Eikö tämänkin voisi nähdä jollain tapaa - kirosanavaroitus - "reaktiivisena"?

Toki itsekin allekirjoitan monia Nietzschen pointteja ja argumentoinnin tapoja, mutta kaikkea en voi niellä. Viime aikoina en edes nietzscheläistä naurua. Sen taustalta turhan usein kaikuu pauhu voiman ja julmuuden puolesta sekä täydellinen välinpitämättömyys kärsimystä kohtaan. Tilanne on toinen kuin Hegelin kohdalla, jota syytetään milloin mistäkin totalitaarisesta systeemistä. Tälle syytökselle varmasti on perusteitakin, mutta Nietzschen kohdalla tilanne on toisenlainen. Ironiset mielet eivät näe Nietzschessä mitään kritisoitavaa. Nietzschen kritisoiminen tuntuu olevan useimmille tabu. "Eihän Nietzsche oikeasti ajattele noin. Kunhan provosoi." Ehkä ongelma onkin juuri siinä, että Nietzschestä ei milloinkaan tiedä mitä pitäisi ottaa tosissaan ja mitä ei. Koska Nietzschen teksti on sitä, mitä se on, on hankala keksiä mitään systemaattista luentaa, jonka avulla voisi väistää Nietzschen ajattelun ylilyönnit. Ne on otettava aivan yhtä olennaisina palasina hänen ajattelussaan kuin hänen edistyksellisemmätkin pointtinsa.

Ja tästä tekstistähän tietenkin kuuluu tulla vaahtosuista palautetta, että kuinka en ymmärrä Nietzscheä ja kuinka minulla ei ole huumorintajua, kuinka en osaa nauraa.

"Kärsimyksen näkeminen tekee hyvää, kärsimyksen tuottaminen vielä parempaa - tämä on kova lause, mutta vanha mahtava inhimillinen, ylen inhimillinen pääväittämä jonka muuten kenties allekirjoittivat jo apina; kerrotaan nimittäin että ne outoja julmuuksia keksiessään jo monesti opastavat ihmistä ja ikään kuin 'näyttelevät' hänelle. Ilman julmuutta ei ole mitään juhlaa..." (Nietzsche, "Moraalin alkuperästä"). Naura siinä sitten. Ironiaa on jo liiaksi muutenkin, että tällaista jaksaisi enää tippaakaan. Naurun sijaan tarvitsemme kyvyn surra.

Ongelmana ei ole se, että Nietzscheä ei ole ymmärretty. Ongelma on siinä, että häntä on ymmärretty aivan liikaa.

Ei kommentteja: