torstai 18. kesäkuuta 2009

Mielen ja todellisuuden dialektiikka

Tietoisuutta ei pidä tarkastella esineistyneenä objektina. Mieli on relaatio, subjektin suhde objekteihin ja toisiin subjekteihin. Aivotutkimuksen kuva ihmismielestä ei kerro oikeastaan mitään muuta kuin sen, millä ehdoilla inhmillinen tietoisuus on mahdollista. Hegelin termein ihmismielen syntyä voidaan kuvata abstraktin minän negaationa. Abstrakti minä ei ole olemassa kuin yksipuolisesti. Vasta saadessaan historiasta määreensä minästä voidaan konkreettisesti puhua. Ei ole minää eikä tietoisuutta sinällään, vain tietoisuutena jostakin. Tietoisuus tulee käsittää relationaalisena terminä.

Hyvin konkreettinen ajatuskoe: jos ihminen syntyisi täysin tyhjään tilaan, tilaan jossa ei olisi kerta kaikkiaan yhtään mitään, voisiko tietoisuus, sellaisena kuin me käsitteen ymmärrämme, syntyä ollenkaan? Oma vastaukseni on, että ei voisi. Inhimillinen tietoisuus vaatii jotain mihin reflektoida itseään syntyäkseen. Dialektinen käsitys tietoisuudesta ei tarkoita kuitenkaan subjektin hukkumista objektiiviseen. Subjektilla on kyky erottautua objektista tiedostamalla oma suhteensa objektiin. Reflektoidessaan "välimatkaa" objektiin, inhimillinen tietoisuus saavuttaa autonomiaa. Muutoin ihmisen minuus täytyy ymmärtää mimeettis-relationaaliseksi, joka syntyy matkivassa suhteessa ympäröivään todellisuuteen.

Dialektinen mielenfilosofia esittää siis eräänlaisen argumentin emergenssin hyväksi: tietoisuus on enemmän kuin osiensa (aivot) summa. Se on suhde, ei korvien välissä sähköisesti pitkin aivoratoja kirmaava entiteetti.

Materialistisesti ajateltuna ihmismieli on toiminnallisessa suhteessa syntyvää tapaa hahmottaa ympäröivää todellisuutta. Marxille inhimillinen tietoisuus muotoutuu aina yhteiskunnassa työn kautta. Se millaisessa toiminnallisessa suhteessa ihminen on todellisuuteen, määrää inhimillisen tietoisuuden. Työnjaossa syntyy vieraantunut tietoisuus, joka ei käsitä omaa suhdettaan todellisuuteen, ja kokeekin oman työnsä hedelmät itselleen vieraiksi. Kasautunut työ, pääoma, vaikka onkin ihmisen tuottamaa, näyttäytyy eristetyssä työnjaossa ihmiselle vastakkaisena entiteettinä, joka määrää tahdin ihmisen elämälle. Fyysinen suhde esineisiin, niiden käsittely työssä, määrää tietoisuuden sisällön. Tietoisuus myös aktiivisesti painaa jälkensä todellisuuteen. Marx osoitti tämän esimerkillään taiteilijasta ja sahanomistajasta, jotka molemmat näkevät saman objektiivisen todellisuuden, metsän, mutta jossa toinen näkee esteettisiä arvoja ja toinen raaka-ainetta.

Dialektiikassa ei siis "rakenneta" todellisuutta, kuten eräät ovat vähintään rivien välistä väittäneet syyttäessään mm. Frakfurtin koulun ajattelijoita "subjektiivisesta" "idealismista". Dialektiikassa olennaista on subjektin suhde objektiin. Subjekti ei voi täydellisesti tiedostaa objektiivista todellisuutta, mutta voi tulla lähelle sen tiedostamista. Järki voi olla "itsessään", mutta koskaan se ei voi olla täydellisesti "itselleen".

Ei kommentteja: