sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

Lomat seis!

Väitetään, suunnilleen, loman olevan ihmisen parasta aikaa. Lomalla on aikaa toteuttaa itseään, elää elämäänsä. Työ on poissa ja mahdollisuus lukea Dostojevskin tiiliskiviromaaneja, käydä mökillä ja festareilla, kirjoittaa runoja - kaikki tämä käsiesi ulottuvilla. Minä en kuitenkaan lomaile. Nihkeyteni lomailua kohtaan ei johdu uutterasta luterilaisesta työmoraalista tai tyhjän olemassaolon angstista, johon länsimainen ihminen joutuu silloin kun hänen ei tarvitse tehdä mitään, vaan siitä, että näen 'loman' dialektisesti.

Kansanomaisessa puheessa 'lomalla' on positiivinen, vapauteen ja muihin utooppisiin määreisiin viittaava kaiku. Tämä johtuu kuitenkin itse 'loman' käsitteen ideologisesta luonteesta. Loma on vapautta vain abstraktilta näkökannalta katsottuna - loma on työn negaatio. Dialektinen filosofi huomaa loman luonteen kuitenkin heti oikein sijoittamalla käsitteen kontekstiinsa. Loma sisältääkin vastakohtansa työn olemalla tuotantoprosessiin tarvittava palautumiskausi, joka takaa sen, että työläisellä olisi jälleen mahdollisuus toteuttaa itseään "ysist viiteen".

En siis lomaile. Itseasiassa vastustan lomaa, sikäli kun se määrittyy työn kautta. Ja sehän määrittyy. Sen sijaan pyrin soveltamaan immanentin utopian ideaa toteuttamalla arkeani työn sääntöjä vastaan: tekemällä kurssini huolimattomasti vasemmalla kädellä kursseissa kuitenkin pärjäten ja ne suorittaen. Oikeastaan keskeinen motiivini suorittaa yliopiston filosofian kursseja on välttää Kelamummojen mäkätys alhaisista opintopistemääristä. Mikään oppimisen halu ei suurinta osaa kurssien käymisestä motivoi.

Ei kommentteja: