tiistai 5. toukokuuta 2009

Uskonnonfilosofinen dialogi

alias Edmund heitti hyviä pointteja kirjoitukseeni "Uskonnot eksistentiaalisina asenteina". Seuraa pohdintaa:

alias Edmund kirjoitti: "Täytyy sanoa, että uskonnon käsittäminen eksistentiaaliseksi asenteeksi vaikuttaa jotenkin liian helpolta, ja liian psykologistiselta ratkaisulta(mitä H:kin vastusti) ainakin Sartrelaisesa mielessä, jossa kaikki asenteet on vapaasti valittavissa."

En tarkoittanut puhua eksistentialismin perinteestä käsin, puhuin yksinkertaisesti olemassaolon näyttäytymistä mielekkäänä - sen saavuttaminen on uskontojen keskeinen funktio. Vapaasti nämä "eksistentiaaliset" asenteet tuskin ovat valittavissa, sitä en usko. Ehkä olisikin syytä puhua uskonnollisesta uskosta merkityksellisyyden tilana, johon astuessaan, tai esim. Paavalin tapauksessa ajautuessaan, oleminen näyttäytyy mielekkäänä.

Olen viehtynyt tietynlaiseen mystiikkaan juuri sen vuoksi etteivät ne pyri rakentamaan dogmaattista teologiaa, vaan pikemminkin säilyttämään uskonnollisen uskon mahdollisimman merkityksellisenä ja eräällä tavoin vapaana. Lisäksi, kun uskonnollisen kokemuksen sisältö jätetään avoimeksi historialle, on sen helpompi pysyä vapaana uskonnollisen dogmaattisuuden jäykistäviltä, tukahduttavilta vaikutuksilta.

"Mystiikasta liikkeelle lähtevä tulkinta korostaisi juuri sitä, että Heidegger ehkä lopulta pettyi kaikkien ilmaisutapojen kyvyttömyyteen ilmaista jotakin olevasta. Tällainen tulkinta korostaisi myös eroa Wittgensteinin ajatteluun, mutta tähän voi tietenkin huomauttaa, että H. painotti myös taiteen - erit. runouden - merkitystä tässä hyvin paljon. Mitä hänelle jäi siitä lopulta käteen?"

Käteen ei varmaan kenelläkään jäänyt yhtään mitään. Heideggerin myöhäisfilosofian ongelma on se, ettei siellä juurikaan ole tilaa merkitysten aktiiviselle rakentamiselle, vaan kaikki jätetään "silleen". Oleminen vain tapahtuu. Deleuzelaisittain: Heideggerin ajattelu on pahasti reaktiivista. Lisäksi Heideggerin ajattelussa on tämän viimeisissä teoksissa jotain intellektuaalisesti todella epärehellistä. Tämä epärehellisyys näkyy tieteellisen ajattelun lähes täydellisessä kiellossa; laskeva ajattelu toki monessa mielessä ajaa olemisen merkityksettömyyteen, koska se ei kykene ymmärtämään olemista tyhjyyttä (das Nichts) vasten - laskeva ajattelu ei kykene ymmärtämään muun kuin läsnäolevan - mutta onko oikeasti niin, että passiivinen olemisen taivastelu olisi jokin aito vastaus läsnäolon metafysiikalle ja tieteelliselle ajattelulle? Heidegger onkin keskeisesti antimoderni ajattelija, siinä missä vaikkapa Theodor Adorno on pelkästään pettynyt valistusrationalisti. Hän ei suostu irrottamaan valistuksen perinteestä. Ainoastaan valistus voi ratkaista tuottamansa tragedian. Tähänkään en vielä ole ottanut kantaa - pitäisikö valistusta käsitellä sen ulkopuolelta heideggerilaisesti vai Frankfurtin koulukuntaa seuraten valistus myöntäen ja sitä hyväksi käyttäen.

Substanssimetafysiikan kritiikkiin olisi otettava kantaa: itselleni tämä on avoin kysymys. Suhteeni Heideggeriin riippuu hyvin pitkälti siitä, millaisen position rakennan substanssimetafysiikkaan. Olisikin luettava Aristoteleen "Metafysiikkaa".

Toisaalta olen miettinyt asiaa myös marxilaisittain: onko uskonnollinen usko esteenä maailman konkreettiselle muuttamiselle? Onko uskontojen lupaama olemisen mielekkyys vain kaiken ennallaan jättävää ideologiaa? Tällä ajatuksella olen viime aikoina jonkin verran leikitellyt.

Ei kommentteja: