tiistai 26. toukokuuta 2009

Hullujen Jumala

Jumala on skitsofreenikko. Näin ajattelin joskus lukiossa viettäessäni aikaa pahasti ahdistuneena teologisten kysymysten parissa. Lähestyin tietämättäni Jumalan käsitettä leibniziaanis-russellilaisessa mielessä. Teoksessaan "The Philosophy Of Leibniz" (1900) Bertrand Russell käsittelee 'täydellisyyden' käsitteen merkitystä. Jumalan täydellisyyteen on usein liitetty (1) positiivisuus, (2) absoluuttisuus ja (3) rajoittamattomuus. Jumala on täydellisen hyvä ja omnipotentti olio, jonka valta on rajoittamaton.

Russellin mukaan erityisesti määre "positiivisuus" on hankala, sillä positiivisuus on arvotermi ja riippuu täysin inhimillisestä kontekstista, jossa termiä käytetään. Kun puhumme tosiasiallisesta olevasta, jota kutsumme "Jumalaksi", eivät inhimilliset arvoprojisiot saa tulla sotkemaan käsityksiämme, näin ainakin Russell ajattelee. "Positiivisuus" on relatiivinen termi.

"Vaikka [Leibnizin] mielessä ymmärretty täydellisyys vaikuttaakin sisältävän Jumalan äärettömän hyvyyden, se sisältää yhtäläisesti - paitsi privatiivisella näkemyksellä pahasta - hänen äärettömän pahuutensa. Tästä paetakseen Leibniz väittää useimpien optimistien tapaan, että pahuus on rajoite." (Russell 1900, teoksessa Himanen 1994, 54) Meillä ei kuitenkaan ole syytä ajatella pahuutta rajoitteeksi platonistis-kristillisessä mielessä, vaan yhtenä ominaisuutena muiden joukossa, jonka ihminen sitten arvottaa kulloistenkin intressien mukaiseksi.

Oma ajatukseni aikoinaan 18-vuotiaana oli seuraava: mikäli Jumala on olemassa, on hänen oltava täydellinen so. hänellä on oltava kaikki kuviteltavissa olevat ominaisuudet - ja miksei enemmänkin. Russellilaisen "predikatiivisen monismin" hengessä myös pahoiksi mielletyt ominaisuudet on käsitettävä osaksi Jumalaa. Tästä seuraa, että Jumala on yhtä lailla hyvä kuin pahakin. Jumala on yht'aikaa sekä täydellisen rakastava että täydellisen vihaava, täydellisen hellä ja täydellisen julma. Jumala on täydellisesti niin vihreä kuin punainenkin. Kristittyjen Jumala on ilmiselvä skitsofreenikko. Tästä tietysti seuraa myöskin se, että Jumala tarvitsee Saatanan ollakseen täydellinen. Itseasiassa: Jumalan on oltava sama asia kuin Saatana! Tästä voidaan tietenkin myös löytää ratkaisu teodikean ongelmalle: pahuus on välttämätöntä niin kauan kuin Jumala käsitetään täydelliseksi olioksi.

Tietenkään en enää näin ajattele, vaan Jumalan käsite tulee mielestäni nähdä arvokäsitteenä, joka muodostuu tietyssä yhteisössä ja, joka merkkaa kulloisenkin yhteisön historiallisia toiveita ja viimekätisiä päämääriä.

Russellilainen huomio on uskonnonfilosofisesti edelleen kiinnostava vaikka se perustuukin mielestäni vääriin uskonnonfilosofisiin lähtökohtiin (kognitivismi, evidentialismi, rationalismi), se erittelee ja analysoi mielenkiintoisesti Jumala-käsitteen yhtä merkittävää ulottuvuutta: täydellisyyttä. Lisäksi täydellisyyden käsitteen analyysi on muutenkin filosofisesti kiinnostavaa.

Ei kommentteja: