keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Uskonnonfilosofinen fragmentti

Hermeneuttisessa filosofiassa ajatellaan, että ihmistieteet eroavat keskeisellä tavalla luonnontieteistä siinä, että nämä pyrkivät pikemminkin ymmärtämään tutkimuskohteitaan kuin selittämään niitä objektiivisesti. Hermeneutiikan tutkimuskohteena onkin teksti, jota pyritään ymmärtämään. Ymmärtäminen koskee myös tutkijaa itseään, koska hän jo eräässä mielessä on osa tutkittavaa kohdetta. Esimerkiksi runo on osa sitä merkitysmaailmaa, josta käsin tutkija koettaa runoa lähestyä. Ymmärryksen merkki on itseymmärryksen kasvu. Tämä tarkoittaa sitä, että tutkija ikään kuin 'paikantaa' itsensä osaksi tutkittavan kohteen traditiota. Ymmärtäminen ei tarkoita tiedon kasautumista, vaan todellisuuden, "olemisen" näyttäytymistä merkityksellisessä valossa. "Ymmärtämisen tulokset näkyvät sen vaikutuksissa: onnistuneen tulkinnan kriteeri on syventynyt itseymmärrys" (Helenius, Koistinen, Pihlström 2003, 187). Ja koska ihmistä ei käsitetä missään mielessä eristäytyneeksi karteesiolaiseksi subjektiksi, tietoisuuskapseliksi, tarkoittaa itseymmärrys tässä todellisuuden näyttäytymistä merkityksellisenä tulkittavan kohteen antamassa valossa.

Ymmärtäminen on olemisen, todellisuuden, näyttäytymistä merkityksellisenä. Uskontotieteissä tämä tarkoittaa sitä, että uskontojen hermeneuttinen tutkiminen vaatii uskonnollisten oppijärjestelmien sisäisen merkitysmaailman hahmottamista ja ymmärtämistä. Vasta uskonnollisen yhteisön merkitysten hahmottaminen avaa olemisen uskonnollisessa mielessä merkitykselliseksi.

Wittgensteinin filosofiassa uskontotieteen tehtävä on ymmärtää uskonnollisten kielipelien säännöt. Wittgenstein ajattelee, että uskonto ei ole tieteellisten käytäntöjen tavoin osa tosiasiapuhetta. Uskonto ei puhu tosiasioista, se ei ole totta taikka epätotta. Uskontojen funktio on merkityksen annossa, se antaa uskonnolliseen yhteisöön kuuluvan yksilön elämälle merkityksen. Uskonto on olemiselle merkityksen antava yhteisö.

Toisaalta myös uskonnoissa on propositionaalinen puolensa. Se tekee todellisuutta koskevia väittteitä. Tämän faktuaalisuuden tasolla uskonnot ovat virheellisiä ja epätosia. Tässä mielessä olen ateisti. Evidentialismi ei kuitenkaan riitä. Tässä ovat sekä teistit että ateistit väärässä. Uskonto ei tyhjenny kinasteluun kosmologian viimeaikaisista tuloksista, eikä todisteluun älykkäästä suunnittelusta. Uskontojen arvioiminen, johtuen niiden eettisestä luonteesta, on tapahduttava jotenkin muuten kuin arvioimalla uskontojen propositionaalisen sisällön totuutta tai epätotuutta. Kritiikki voisi tapahtua esim. eettisen, esteettisen taikka poliittisen - tai näiden kaikkien - näkökulmasta. Pelkkä episteeminen kritiikki ei riitä.

Tämän ovat luonnontieteelliset ateistitkin huomanneet. Uskonnot eivät ole pelkästään virheellisiä, vaan myös vaarallisia, ja siksi eettisesti epäilyttäviä. Tässä näkemyksessä on nähdäkseni se ongelma, että se jo lähtöpisteessä olettaa episteemisen virheellisyyden myös eettiseksi pahuudeksi. Samoin viittaus uskontojen aiheuttamiin sotiin jo olettaa ennalta uskontojen sotaisan luonteen. Näin kyllä aivan varmasti on, mutta ei kategoriaalisesti, vaan pikemminkin lähinnä tilastollisesti. Uskonnollisuus ei kategoriaalisesti ole sotaisaa, muuten kuin jos jo niin oletamme. Luonnontieteelliset ateistit jo lähtökohtaisesti olettavat uskonnon sotaisaksi, ja sitten ikään kuin "löytävät" todellisuudesta väitettä tukevia todisteita.

Ei kommentteja: