sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Minuuden pelko

Guy de Maupassantin (1850-1893) novellissa "Hän?" kuvataan yksinäisyyden tuottamaa kauhun kokemusta. Kertoja haluaa naimisiin, jotta pääsisi eroon häntä riivaavasta yksinäisyyden tunteesta. Yksinäisyyden pelko näyttäytyy hänelle näkynä asunnossaan, jossa tuntematon henkilö nukkuu kertojan tuolilla takan ääressä. Henkilö katoaa, mutta kertoja pelästyy tästä niin valtavasti, että hänelle tulee pakkomielle. Hän pelkää jatkuvasti tuntemattoman jälleen ilmestyvän hänelle - vain kadotakseen. Lopulta kertoja päätyy siihen, että tuntematon on olemassa vain koska hän tätä pelkää. "Ymmärräthän, hän on täällä siksi, että olen yksin - vain siksi, että olen yksin!" (Maupassant 1989, 27)

Maupassant'n novellissa kauhua ei tuota ihmisen ulkopuolinen yliluonnollinen tuntematon, vaan hänen oman mielensä kartoittamattomat alueet. Kertojan mieli hyökkää häntä itseään vastaan. Pinnalliset ihmissuhteet ovat tuottaneet hänelle yksinäisyyteen kohdistuvan pakkomielteen. Kertojalle läheisyys on tyydytettävä tarve siinä missä nälkä ja janokin, eikä hän koe sitoutumista sinänsä merkityksellisenä: "Toivoisin itselläni olevan tuhat syliä, tuhat huuliparia, tuhat persoonaa, jotta voisin halata kokonaista rykmentillistä näitä ihania, mutta merkityksettömiä olentoja!" (Maupassant 1989, 19) Pinnallinen, laskelmoitu yhteys toisiin ihmisiin on tuottanut psyykkisesti kauhistuttavan tilanteen, jossa "Hänestä", jota ei ole, on tullut kertojalle mieltä kaihertava pakkomielle.

Myös kaikissa 1800-luvun tärkeimmissä kauhuromaaneissa keskeisenä teemana on ihmismielen syvä jakautuneisuus ja sen kyky vahingoittaa itseään. "Frankensteinissa" ihmismielen luomus vieraantuu lähes hegeliläisittäin ihmisestä vain asettuakseen tätä vastaan. Kuten talouden lainalaisuudet, hyökkää hirviö luojaansa, Victor Frankensteinia, ihmistä vastaan yrittäessään tuhota tämän. Myös Stevensonin romaanissa "Tohtori Jekyll ja herra Hyde" sama teema näkyy. Ihmismielen tuhoava, luonnosta kumpuava ihmismielen osa pyrkii vapautumaan minän kahleista. Täydellisen "hyvä" minä joutuu hallitsemattoman ruumiillisuuden ohjailtavaksi. Ruumiillisen kielto näkyy Stevensonilla niin voimakkaasti, että ruumiilliselle, epämääräiselle rakentuu uusi minuus vastakohtana rationaaliselle "minälle". Tohtori Jekyll, rationaalisuus ja puhtaus, joutuu itsekieltäymyksessään luomaan toisen minän, herra Hyden, jonka rooli on toimia jatkuvan repression oireena.

Ei kommentteja: