sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Kauhun käsitteestä

Kaikissa keskeisissä (mielenkiintoisissa ja todella merkittävissä) kauhukirjallisuuden merkkiteoksissa on tarina kerrottu subjeektiivisen kokemuksen kautta: Draculassa päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina korostaa kauhun tulkinnanvaraisuutta. Tohtorien Frankenstein ja Jekyll tarinatkin etenevät takaumina. Guy de Maupassant'n kauhunovelleissa eriskummalliset, oudot sekä ahdistavat tarinat on kirjoitettu jonkun henkilöhahmon suuhun - ei niinkään objektiivisiksi tosiseikoiksi.

Kauhu on käsitteenä episteemis-subjektiivis-psykologinen. Sen voima liittyy siihen, kuinka koemme todellisuuden. "Emme tiedä. Kutsumme Jumalaksi", kirjoitti Samuli Paronen. Myös kauhu on jotain, mitä emme tiedä. Jumala on ilmaisuna toivoa siitä, mitä tiedollisen horisonttimme tuolla puolen mahtaisi olla. Kauhu koskee samaa horisonttia, mutta käänteisesti: pelkäämme sitä, mitä emme tiedä. Ihmisen psyyke joutuu kuitenkin luomaan erilaisia odotuksia koskien tulevaisuuttamme, ja juuri tässä kauhu tulee mukaan. Kauhu on uuteen tilanteeseen, ennakoimattomaan joutuneen subjektin pelkoa siitä, mitä tuleman pitää.

Maupassant'n novellissa "Kauhu", joka samalla käsittelee kauhun olemusta, sanotaan seuraavaa Turgeneviin liittyen:

"[Turgenev] ei koskaan ryntää päätäpahkaa kuvailemaan jotakin yliluonnollista, kuten Edgar Allan Poe tai Hoffman. Hän kertoo meille suoraviivaisia tarinoita, joissa vain vihjataan johonkin salaperäiseen tai pelottavaan. Juuri tuona päivänä hän [Turgenev] sattui huomauttamaan: 'Vain asiat, joita emme ymmärrä saavat meidät todellisen pleon valtaan'" (Maupassant 1989, 50-51)

Kauhu on negatiivisesti värittynyttä episteemistä vajavaisuutta. Se on pelkoa sitä kohtaan, mitä emme tiedä tai ymmärrä.

Juuri tämän vuoksi kaikki yliluonnolliseen nojaavat kauhutarinat ovat auttamattoman epäonnistuneita - tylsiä ja ikävystyttäviä. "Objektiivinen" kauhu, jossa tyydytään ulkoisesti kuvailemaan nk. "kauheita tapahtumia", on väistämättä epäonnistunutta. Kerronnan subjektiivisuusaste ratkaisee, onko kauhu onnistunutta vai ei. Elokuvissa subjektiivisuuden rooli on hankalampi: kamera kuvaa vain sen mitä sille näytetään. Se ei itsessään tulkitse, vaan tulkinnan vastuu on annettava katsojalle. Kauhu elokuvassa syntyy, kun katsojan odotushorisontti viritetään negatiivisesti samalla kun hänen tarinaa koskevaa ennakoimisen kykyä pidetään mahdollisimman alhaisena. Tästä havainnollisena esimerkkinä vaikkapa Ridley Scottin "Alien" (1979).

Silpominen ja väkivalta ei ole kauhua vaan pelkkää puhdasta inhoa, mikä tietysti läpitiedollistuneessa kulttuurissamme on ainoa kokemus, jota kauhukirjallisuus ja -taide voi enää luoda. Kauhuelokuva onkin kokemuksellisesti kuollut. Tilalle on tullut uusi genre: inhoelokuva. Kauhu syntyi genrenä uuden ajan tiedollisen kulttuurin myötä, jolloin sen keskeinen kohde olikin se, mitä emme vielä tienneet ja voineet ennakoida. Se oli jotain, mitä emme kyenneet tieteellisesti objektivoimaan. Seksuaalisuus, tunteet, mielen hauraus... Kaikki keskeisiä teemoja tieteelliselle, episteemisesti itsetietoiselle kulttuurille.

Ei kommentteja: