maanantai 6. huhtikuuta 2009

Elämä ja sielu "Draculassa"

"Ei, ei! En minä sieluja tahdo! Tahdon vain elämää!" (Stoker 1992, 289), vaahtoaa Renfield Bram Stokerin "Draculassa". Renfield on kreivi Draculalle oman elämänsä alistanut sekopää, joka tahtoo hallita pieniä eläimiä: kärpäsiä, rottia, kissoja. Sielu käsitetään kristillisessä dualismissa lihasta puhtaaksi hyväksi. Liha puolestaan on aina syntiin, pahuuteen ohjaavaa. Elämän tahtominen, on ruumiin tahtomista. Elävä elämä ei kaipaa ylihistoriallista essentiaa, sielua. Elämän tahtominen on tämänpuoleisen tahtomista. Ja juuri tämä myös Draculan hahmossa ruumiillistuu: hän tahtoo elämää. Elämää sellaisena kuin se tämänpuoleisessa näyttäytyy.

Francis Ford Coppolan "Dracula"-tulkinnassa tämä aspekti Stokerin tarinasta tulee hyvin esille. Dracula hylkää Jumalan, transsendentin päämäärän, jouduttuaan luopumaan tämänpuoleisesta rakkaudestaan, Elizabethasta, joka tappaa itsensä. Dracula pistää ristin, transsendenssin pirstaleiksi, jolloin risti alkaa vuotamaan verta. Risti on despoottista ylikoodautumista, joka tuhoutuessaan vapauttaa virtaavan elämän.

Dracula on hahmona ruumiillisen manifesti. Hänellä on kyky muuttua ihmistä "alemmiksi" lajeiksi, joilla eläimelliset vietit pääsevät vielä vapaasti virtaamaan. Tämän vuoksi sekä sekä Tod Browningin "Dracula" (1931) että Coppolan tulkinta (1992) romaanista korostavat "Draculan" seksuaalista viehätysvoimaa. Elämä on libidinaalisen energian vastakohta yliluonnolliselle essentialle, sielulle. Coppolan tulkinnassa tämä näkyy voimakkaimmin. Seksuaalisuus (taikka rakkaus) on Coppolan elokuvassa keskeisin teema. Murnaun "Nosferatu" (1922) puolestaan kontrastina ei näe Draculassa mitään fyysistä, ainoastaan yliluonnollisen haamun.

Kuten kaikissa "Dracula"-tulkinnoissa, niin myös alkuperäisen romaanin päätöksenä on hengen, sielun voitto elämästä, ruumiista. Metafyysikko-lääkäri-filosofi van Helsing joukkoineen päätyvät tuhoamaan "Saatanan portot", jotka edustavat valloilleen päässyttä seksuaalisuutta, joka sekoittuu tuhoamisvimman kanssa. Tuhoamisvimman ja eroottisuuden yhtyminen näkyy myös krevi Draculan toiminnassa. Hän on yht'aikaa teurastaja ja soturi sekä eroottisuutta huokuva tunteellinen herrasmies.

Vaikka toisin olen vast'ikään väittänyt: Draculaa ei pidä nähdä puhtaasti yliluonnollisena, vaikka hahmona hän onkin kristillis-karteesiolaisen dualismidiskurssin luomus. Pikemmin hänessä pitää nähdä voimakkaita naturalistis-psykoanalyyttisia sävyjä. Dracula hylkää sielun elämän hyväksi. Kuten Renfield sanoo:

"[E]n tahdo mitään sielua! [...] Menkää helvettiin ja viekää sielut mukananne! [...] Miksi te vainoatte minua sieluilla! Eikö minulla muka ole tarpeeksi huolta ja murhetta ja tuskaa, pitääkö minun vielä ajatella sieluja!" (Stoker 1992, 292)

Ei kommentteja: