lauantai 7. maaliskuuta 2009

Yksilöllisyyden historiaa

Modernin subjektiviteetin synty ajoittuu renessanssin aikakaudelle. Renessanssihumanismi oli ensimmäinen väläys siitä, mitä 1600-luvulta eteenpäin tuleman piti. Yksilöllisyyden synty. Autonomisen subjektin synty.

Max Weber tarkasteli asiaa uskonnonsosiologian klassikossaan "Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki" protestanttisten uskonnollisten liikkeiden näkökulmasta. Kalvinistinen etiikka oli predestinaatioteologiassaan tehnyt oman oppinsa psykologisesti hyvin raskaaksi. Jumala oli ennalta määrännyt ne, jotka tulevaan paratiisiin tulisivat pääsemään. Paratiisiin, taivaaseen pääsyn merkkinä tämänpuoleisessa oli maallinen menestys. Kova työ ja siitä seurannut menestys olivat merkkejä muille siitä, että subjekti kuului valittujen joukkoon. Psykologinen paine, jota predestinaatio-oppi aiheutti, jouduttiin purkamaan työhön, koska protestanttinen teologia ei kauheasti perustanut ripittäytymistraditiosta, jolla on protestanttisissa kirkoissa ollut hyvin vähäinen merkitys. Ahdistus suunnattiin maaniseen työntekoon. Tämä vahvisti myös yksilöllisyyden syntyä, koska ahdistuksesta ei voinut kertoa kenellekään.

Toinen merkittävä sosiologi, Georg Simmel, puolestaan ajatteli modernin yksilöllisen subjektiviteetin syntyvän modernin suurkaupungin sykkeessä: aistiärsykkeiden jatkuvan tulvan aiheuttamassa reflektiivisyydessä ja rahatalouden tuottamassa päämäärärationalisuudessa. Ihmistulvassa tapahtunut kyllästyminen tuotti älyllisesti suuntautunutta subjektiviteettia: hieman samaan tapaan kuin Weberin mukaan protestanttisessa työetiikassa, joka kyllä vaati jatkuvaa uurastusta, mutta kielsi nauttimasta työn hedelmistä. Työ oli Weberin mukaan Jumalan palvelemista, mutta nauttiminen vei huomion tältä palvelemiselta pois.

Marshall McLuhan, merkittävä informaatioyhteiskunnan teoreetikko, 'kommunikaatiofilosofi', on omassa työssään tuonut myös merkittävän kontribuutionsa. Hänen mukaansa kirjapainon myötä syntynyt tapa kommunikoida, oli yksilöllisyyttä korostava ja synnyttävä. Kirjapaino poikkesi aiemmista viestinnän muodoista siinä, että se salli yhä useamman ihmisen vetäytyä pois julkisen elämän piiristä relfektoimaan viestinnän viestejä omaan yksinäisyyteensä rauhassa. Kirja mediana tuottaa osaltaan yksilöllisyyttä, koska se välineenä vaatii yksinäisyyttä, hiljaisuutta ja modernille maailmalle ominaista reflektiivisyyttä. "Väline on viesti", kuten McLuhan itsekin useaan otteeseen totesi.

Erich Fromm kytkee kaiken tämän inhimillisen emansipaation historiaan. Renessanssista lähtenyt yksilöllistyminen oli nimenomaisesti negatiivista vapautumista yksilöä kahlehtivista yhteisöllisistä tyrannioista ja rakenteista: kirkosta, perheestä, jne. Negatiivisella vapautuksella oli Frommin mukaan aikanaan tietty merkittävä historiallinen rooli, jonka tarkoituksena oli ensisijassa vapauttaa yksilö jostakin. Tämän yksilöllisyyden päätepiste on kuitenkin porvarillisen eksistentialismin, nihilismin, anomian ja tyhjyyden kaltaiset ilmiöt. Yksilö oli vapauttanut itsensä negatiivisesti kaikesta, mikä johti siihen, että yksilö ei enää ollut mitään. Hänestä oli tullut spektaakkelin yleisö: oman yhteiskunnallisen elämänsä sivustaseuraaja. Spektaakkelin yleisö, jonka yksilöllisyys on lopultakin ylhäältä massatuotettua yksilöllisyyttä.

Negatiivisen vapautumisen jälkeen vaaditaan positiivista emansipaatiota:

"'Vapaus jostakin' ei ole samaa kuin positiivinen vapaus, 'vapaus johonkin'. Ihmisen irtautuminen luonnosta on sitkas tapahtuma; suuressa määrin hän jää sidotuksi maailmaan josta hän ilmaantui; hän jää osaksi luontoa - maaperää jolla hän asuu, aurinkoa ja kuuta ja tähtiä, puita ja kukkia, eläimiä ja muiden ihmisten ryhmää, johon verisiteet hänet yhdistävät." (Fromm 1962, s. 52)

Frommin mukaan pelkkä negatiivinen vapautuminen vieraannuttaa hänet omasta alkuperästään biologisena ruumiillisena olentona, jonka hyvinvointi kuitenkin lopulta perustuu paitsi materiaaliseen, niin myös sosiaaliseen yhteyteyteen toisten ihmisten kanssa. Positiivinen vapaus koskee juuri tätä jälkimmäistä osaa ihmisessä. Se korostaa ihmistä osana jotain kontekstia, ja korostaa ihmisen vapautumista tuottamaan omaa elämäänsä autonomisesti ja omasta itsestään käsin.

Kauhajoen ja Jokelan tapausten jälkeen kärjistynyt keskustelu yltiöyksilöllisyydestä ja paluusta tiukkoihin yhteisöihin on monelta osalta ollut hieman ahdistavaa seurattavaa. Yleensä tässä keskustelussa nimittäin ollaan liian naiivisti korostettu 'yhteisöllisyyttä' - yleensä kysymättä sitä, millaisesta yhteisöllisyydestä on kyse; ja vieläpä korostaen esimodernia kyläyhteisöä. Tällaisesta ei kuitenkaan nähdäkseni ole kyse. Kyse on pikemminkin siitä, että negatiivisesti vapautettu ihminen saisi paikan, jossa toteuttaa omaa ihmisyyttään positiivisesti. Kuten minulle kerran huomautettiin: negatiivinen vapautuminen on välttämätöntä positiiviselle vapaudelle. Tämä on aivan oikein, mutta ainoastaan historiallisesti - ei operationaalisesti.

Historiaa katsellessamme negatiivinen vapaus on vapauttanut meidät kaikista yliyksilöllisistä kahleista, kuitenkaan kertomatta sitä, mitä meidän tällä vapaudellamme tulisi tehdä. Tai ehkä tämä on huono ilmaisu, kenties pitäisi puhua siitä, että negatiivinen vapaus ei anna meille mahdollisuuksia tai resursseja toteuttaa omaa vapauttamme positiivisesti. Negatiiviselle vapaudelle rakennettu markkinatalousliberalismi ajaa ihmiset kilpailemaan toisiaan vastaan eikä mahdollista resurssien redistribuutiota, uudelleenjakoa, mikä todella vapauttaisi ihmiset oman elämänsä autonomisiksi subjekteiksi.


Ei kommentteja: