keskiviikko 25. maaliskuuta 2009

Taide ja historiallisen kokemuksen muodon representaatio

Hyvän taiteen merkki on sen kyvyssä paljastaa jotain yleistä tietystä historiallisesta aikakaudesta. Taide representoi historiallisen todellisuuden yleistä, jaettua kokemusta. Ajatellaan vaikkapa Kafkan kaunokirjallisuutta. Ihmiset ovat persoonattomia, esineellistyneitä. Yksilön voimattomuus läpirationalisoidussa, ja siten irrationaalistuneessa todellisuudessa on yksi Kafkan "Oikeusjutun" keskeisistä kokemuksen muodoista. Se on modernin teollisuusyhteiskunnan kokemusta.

Aika- ja henkilökuva esimodernilla ajalla on hyvin ohut. Aika on suoraviivaista ja loppuun asti merkityksellistä. Henkilöt päämäärärationaalisia, mustavalkoisia sankareita tai roistoja. Vasta Dostojevski tuo todellisen subjektiviteetin kypsällä tavalla kirjallisuuteen.

Modernin kokemuksen huipentumia ovat tietysti Camus'n kuvaukset ihmisraunioista, kuolleista, välinpitämättömistä, nimettömistä ihmisistä. Heillä ei ole enää mitään väliä. Jokin transsendentaalinen toivo Camus'n "Rutossa" on kuitenkin jäljellä.

"Vastoin ilmeisiä tosiasioita he eivät milloinkaan suostuneet tunnustamaan maailmaa, jossa ihmisen kuolema oli yhtä vähäpätöinen asia kuin kärpäsen murskautuminen, eivät sen säälimätöntä julmuutta eivätkä laskelmoivaa mielettömyyttä, kahleita, jotka sallivat peloittavan vapauden kaikelle, mikä ei ollut nykyisyyttä, kalmanhajua, jota tyrmistyneinä saivat hengittää ne, joita se ei tappanut. He eivät suostuneet myöntämään sitäkään, että olimme olleet niitä, joista joka päivä kasattiin suuri joukko krematorion lihavien liekkien ahmittavaksi, jäljelle jääneiden odottaessa pelon ja voimattomuuden kalvamina vuoroaan." - Camus, "Rutto", s. 376-377

Myös Samuel Beckettin teoksissa on läsnä vielä enemmän tai vähemmän voimakas transsendenssi. "Huomenna hän tulee" kertoo modernin, maailmansodat eläneen kokemuksen viimeisen saarekkeen, jossa transsendenssi katoaa, ollen kuitenkin edelleen läsnä melankolisena toivona - Godot'na. Beckettin immanenssi on ahdistunutta ja epätoivoista - siis vielä läpeensä modernia. Adornon ajattelussa Beckettin näytelmien ydin on siinä, että se antaa toivon jostain paremmasta esittämällä meille sen väärän todellisuuden jossa elämme. Jumala kuvataan Beckettin näytelmissä sen kautta, mitä Jumala ei ole. "Huomenna hän tulee" on vallitsevan todellisuuden täydellinen kielto. Se on immanenssista löydetty transsendenssi, joka tosin voi elää ainoastaan itkunsekaisella tekohengityksellä.

Modernin kokemuksen päätepiste onkin nihilismi, kokemus tyhjyydestä, merkityksettömyydestä. Modernistisessa kirjallisuudessa, ja taiteessa ylipäänsä on tyypillistä tietynlainen suru ja epätoivo, jonka kautta pienet toivonpilkahdukset (Godot'n tavoin) ovat mahdollisia. Vaikka Chaplinin "Nykyaika" ja "Ritari Siniparta" ovatkin iloisia, hauskoja komedioita, on niissä edelleen läsnä oletus universaalista ihmisyydestä. Kokemuksen muoto on Chaplinin elokuvissakin keskeisellä tavalla humanistisen substanssimetafysiikan ilmaisua. Chaplinin esittämä kulkurihahmo on myös modernille yhteiskunnalle tyypillinen juureton "kuka tahansa".

Suru ja epätoivo ovat poissa kuitenkin selvästi postmodernimmeissa taideteoksissa. Econ, Tarantinon ja kumppaneiden pelkkiin toisiin teksteihin viittaava immanenssi suhtautuu ironisesti vallitsevaan, merkityksettömään todellisuuten ainoastaan osoittaakseen sen, että todellisuuden näennäinen merkityksettömyys onkin merkitysten ylenpalttisuutta. Merkitykset viittaavat kuitenkin ainoastaan toisiin merkityksiin. Tämä näkyy hyvin Tarantinon elokuvissa, joiden keskeinen idea on juuri kokemuksen immanentissa luonteessa. Hänen elokuvansa viittaavat ainoastaan muihin elokuviin, ei mihinkään kuvien tuolle puolen. Tarantinon elokuvat representoivat postmodernin spektaakkeliyhteiskunnan kokemuksen muotoa. MTV-tyylisellä mielettömyydellä leikittelevät ohjaajat, kuten Takashi Miike ja Chan-wook Park (varsinkin tämän elokuvat "Oldboy" (2003) ja "Sympathy for Lady Vengeance" (2005)) ovat osaltaan paljastamassa aikakautemme kokemuksellisia muotoja. Nähdäkseni myös hiphop-musiikin keskeinen piirre on sen loputon, ylenpalttinen merkityksellisyys, joka ei samplauksen vuoksi pääty yhtään mihinkään. On täysin mielivaltaista sanoa onko Afrika Bambaataan kappale "Planet Rock" Afrika Bambaatan vai Kraftwerkin kappale. Samoin on myös mieletöntä kysyä onko Gangstarrin kappale "Check the technique" Gangstarrin vai kappaleessa samplattujen LL Cool J:n, Marlene Shawn, Marley Marlin ja Masta Acen. "Check the technique" on heidän kaikkien kappale. Lisäksi alkuperäiset kappaleet koostuvat osittain itsekin sampleista, mikä tekee "teoksen" käsitteestä liukuvan ja melko triviaalin.

Postmoderni taide, modernismista poiketen, ei suhtaudu transsendenssin katoamiseen surulla ja pessimismillä vaan iloisella, ironisella asenteella. Se hyväksyy immanenssin ja leikkii sen tuotteilla luoden kuitenkin jatkuvasti uusia merkityksiä. Tällä ironisella immanenssilla on kuitenkin omat ongelmansa, joihin en kuitenkaan tässä mene. Olennaista on kuitenkin huomio taiteesta historiallisen kokemuksen muodon representaationa, jota taide osaltaan heijastaa ja jota se voi, ainakin yksilötasolla, olla osaltaan muuttamassa aktiivisesti.

Ei kommentteja: