torstai 19. maaliskuuta 2009

Poliittista realismia ja kansainvälistä oikeutta filosofisesti

Poliittisella realismilla tarkoitetaan politiikan teoriassa sellaista kansainväliseen oikeuteen, ja universaaliin oikeudenmukaisuuteen yleensä, liittyvää kantaa, jonka mukaan universaali oikeudenmukaisuus ja hyvä ei voi toteutua kuin yhden valtion sisällä. Moraalinen realismi (tai poliittinen idealismi yhtenä moraalisen realismin muotona) puolestaan ajattelee universaalin hyvän idean mahdolliseksi universaalissa mielessä.

Poliittisen realismin juuret ulottuvat kauas antiikkiin. Jo "Peloponnessolaissodan" kirjoittaja Thukydides ajatteli, että kahden valtion sotiessa heikompi väistyy, eikä ole olemassa mitään keinoa sanoa, että mikä olisi tässä tilanteessa oikein. Thukydides oli lähestymistavaltaan empiirinen eikä hän oikeastaan halunnut edes ylittää vallitsevaa todellisuutta: tosiasiallisesti vahvempi alistaa heikomman, eikä tässä ole kenelläkään nokan koputtamista. Myös Platonin dialogeissa esiintyvä Kallikles ja Valtion alkusivuilla ääntä pitävä Thrasymakhos olivat varhaisia poliittisen realismin kannattajia: isompi alistaa heikompaa, ja tähän on muiden sopeuduttava. Suomen toisen maailmansodan jälkeinen ulkopolitiikka voidaankin nähdä poliittisen realismin käytännön toteuttamisena. Suomi myönsi vallitsevan tilanteen luonteen, että maailmassa on kaksi supervaltaa, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat, joiden keskenään ristiriitaisiin tahtoihin oli muiden sopeuduttava.

Sinänsä ei mikään ihme olekaan, että poliittinen realismi sekä yksi sen ilmentymistä, suomettuminen ("finlandisierung"), olivat Suomessa luonteva ulkopolitiikan tekemisen tapa. Olihan Suomen aatehistoriaan vaikuttanut voimakkaasti Hegel, jonka kansainvälisen politiikan teoriaa voisi kutsua realistiseksi. Hegel ajatteli, että hyvän idea voi toteutua ainoastaan valtiossa, mutta ei valtioiden välillä. Valtioiden välillä vallitsee ikuinen jännitteisyys. Hegeliä ennen oli Rousseau ajatellut valtioiden välisen harmonian olevan mahdotonta: ennen sivilisaatiota on ihminen hyvä, mutta kun kulttuuri on edennyt pitkälle, tulee valtioiden välille niin valtaisia ristiriitoja ettei kansainvälinen oikeudenmukaisuus ole enää mahdollista.

Poliittisista realisteista kuuluisin, Niccolo Machiavelli, on ollut vaikutukseltaan voimakas: tiedetään Machiavellin "Ruhtinaan" viihtyneen paljon esimerkiksi Urho Kaleva Kekkosen yöpöydällä. Machivellin mukaan ei ole olemassa mitään universaalia hyvää, joka pitäisi valtioiden välisessä politiikassa toteuttaa. Kristilliset arvot oli heitettävä syrjään, koska ne lähimmäisen rakkauden ajatuksellaan estivät todellisten valtiollisten hyveiden toteutumista. Valtion päämiehen ainoa hyve on ajaa valtion etuja hinnalla millä hyvänsä. "Ruhtinas" sisältääkin paljon strategisia neuvoja esimerkiksi sille, miten valtionsisäinen kumous voitaisiin estää tekemällä asiat niin, että ne näyttävät alamaisten silmissä heidän hyväkseen tehdyiltä. Myös vihollisten mielistely on tärkeä taito Ruhtinaalle. Ainoa hyvä on valtion hyvä; ja koska valtioita on useita, ovat hyveet objektiivisesti katsottuna keskenään ristiriitaiset.

Uuden ajan merkittävin poliittisen realismin kannattaja oli Thomas Hobbes, joka esittää teoksessaan "Leviathan" luonnon tilan, jossa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Luonnon tilassa elämä on "nasty, short and brutish". Tämän tilan kuitenkin ratkaisee ihmisten välillä tehty yhteiskuntasopimus, joka luovuttaa kaiken vallan ihmisten omaisuuteen ja kehoihin ylimälle päättävälle elimelle: suvereenille. Suvereeni saattaa luonnontilan järjestykseen ja harmoniaan - keinoja kaihtamatta, millä hinnalla hyvänsä. Ongelmia tietysti tuottaa se oletus, että ihmiset ovat luonnostaan egoistisia ja heidän intressinsä keskenään ristiriitaiset. Kuinka he pääsevät tekemään yhteiskuntarauhan tuottavan yhteiskuntasopimuksen ollenkaan? Kuinka heidän on mahdollista päästä yksimielisyyteen suvereeniuudesta, jos kerran heidän etunsa ovat ristiriitaiset? Hobbesin vastaus voisi olla seuraava: vaikka ihmisten edut ovat ristiriitaiset, on kuitenkin se, että he haluavat päästä pois luonnontilasta, on heille yhteistä. On yksi asia, joka on kaikkien etujen mukaista: päästä pois luonnon tilasta luovuttamalla absoluuttinen valta suvereenille.

Toinen uuden ajan merkittävistä yhteiskuntafilosofeista Hugo Grotius jakoi eräässä mielessä Hobbesin ajatukset. Valtiot todellakin syntyvät takaamaan kansalaisten turvallisuuden. Kuitenkin Grotius ajattelee myös, että valtion tehtävänä on taata myös yksilön perusvapaudet (jotka tietysti oli tulkittu uuden ajan alulle tyypilliseen tapaan negatiivisiksi vapauksiksi) sekä mahdollisuus elää hyvää elämää. Myös kansainvälisellä tasolla nämä moraaliperiaatteet pätivät. Valtiolla oli Grotiuksen mukaan oikeus puuttua toisen valtion sisäisiin asioihin, mikäli tämä rikkoi jotain ihmiselle kuuluvia perusoikeuksia, kuten Grotiukselle tärkeää uskonvapautta. Grotius onkin poliittisten realistien vastakohtana moraalinen realisti, jolle tietyt arvot ovat universaaleja, ja ne on toteutettava. Eräs lähde Grotiuksen ajattelulle on antiikista peritty stoalaisuus, jonka keskeisenä ajatuksena maailmankansalaisuus sekä siihen liittyvät universaalit arvot.

Tässä vaiheessa on tehtävä eräs tärkeä historiallinen huomautus. Poliittisen realismin kukoistuskaudet näyttävät keskittyvän aikakausiin jolloin valtioiden määrä maailmankartalla on korkea. Antiikin Kreikassa - Kalliklees, Thukydideen ja Thrasymakhoksen aikoina - oli kartta täynnä pienempiä ja suurempia kaupunkivaltioita. Samoin renessanssiajan Italian (Machiavellin aikakausi) oli kaupunkivaltioiden ja ruhtinaskuntien kamppailukenttä. Samoin uskonsotien jälkeen syntyneet kansallisvaltiot antoivat mahdollisuuden muotoilla teoreettisesti valideja poliittisen realismin muotoja. Keskiajalla kohtuullista yhtenäisyyttä takasi kirkon ylikansallinen auktoriteetti ja myöhäisantiikissa Rooman koko tunnetun maailman kattava imperiumi.

Se, että Rooma kattoi koko tunnetun maailman, antoi historialliset edellytykset muotoilla kosmopoliittisia filosofioita. Kyynikoiden tapa kyseenalaistaa kaikki ihmisyyteen kytketyt satunnaisuudet olivat lähtökohta stoalaiselle maailmankansalaisen ajatukselle. Stoalaisten mukaan ihmisten välillä olevat hierarkiaerot ja muut yhteiskunnalliset seikat olivat vain satunnaisia todellisuuden piirteitä. Arvostelmien niihin heijastaminen oli tiedollisesti virheellinen asenne. Arvot eivät ole ulkomaailman ominaisuuksia, vaan hyve voi toteutua ainoastaan sisäisenä asennoitumistapana. Vaikka on jaetun, universaalin ja yhteisen järjen vuoksi maailmankansalainen ja tasaveroinen muiden ihmisten kanssa, on kohtalo antanut jokaiselle ihmiselle kulloiseenkin historialliseen tilanteeseen sopivan naamion ("persona"), tai roolin, jonka toteuttaminen hyvin on myös moraalisesti kannatettavaa. Stoalaisten utopia olisi maailma, jossa kaikki ihmiset elävät hyveellisesti ainoastaan järkensä varassa luopuen kokonaan tunteiden vaituksista.

1700-luvulta lähtien moraalista realismia politiikan teoriassa on edustanut Immanuel Kantista lähtevä perinne. Vaikka Kant ajattelikin, että valtioilla on oma tehtävänsä moraalisuuden toteuttamisessa, ja että tosiasiallisesti ristiriidat vallitsevat näiden valtioiden välillä, ajatteli hän myös että kansainvälistä politiikkaa tulisi ohjata universaalin, epähistoriallisen, kategorisen imperatiivin johdatuksessa. Moraalisuus on mahdollista ainoastaan silloin kun ihminen onnistuu kontrolloimaan omia halujaan ja impulssejaan järkensä avulla. Vapauskin määrittyy tämän kautta: vapaus ei ole, että toimii kuten haluaa, vaan kuten pitää. Tämä "kuten pitää" on käytännöllisen järjen asettama kategorinen imperatiivi, jonka toteuttamista myös kansainvälisessä politiikassa pitää parhaan mukaan toteuttaa. Teoksessaan "Ikuiseen rauhaan" Kant esittääkin hyvin konkreettisia ehdotuksia sille, miten ikuinen rauha olisi mahdollista. Vaikka valtioiden sisäiseen järjestykseen ei saa Kantin mukaan puuttua, on pasifismi pikkuhiljaa toteutettava kansainvälisen yhteistyön avulla. Kantille valtiot syntyvät kyllä yhteiskuntasopimuksen avulla, mutta tätä sopimusta ei pidä ajatella historialliseksi tapahtumaksi vaan Jumalan ja sielun kuolemattomuuden kaltaiseksi käytännöllisen järjen postulaatiksi.

Materiaalis-taloudelliselta kannalta katsottuna Kantin ehdotus valtioiden välisestä yhteistyöstä voidaan käsittää sen kautta, että tosiasiallisesti on niin, että kun valtiot tulevat keskenään taloudellisesti riippuvaisiksi, niin myös valtioiden välinen aggressiivisuus vähenee. Tämä olkoon yksittäinen puolustus esim. EU:n puolesta, vaikka sitä ei ehkä muuten voidakaan pitää kovin mukavana asiana.

Kirjallisuus:

Juha Sihvola: Maailmankansalaisen etiikka (Otava, 2005)

Ei kommentteja: