tiistai 17. maaliskuuta 2009

Moraalin psykologia Erich Frommilla

Erich Fromm oli marxilainen psykoanalyytikko ja filosofi, joka on tullut tunnetuksi nk. Frankfurtin koulukunnan piirissä. Fromm sai vaikutteita niin Weberiltä, Marxilta kuin Freudiltakin. Oppi-isiinsä hänellä oli monessakin suhteessa jänniteinen suhde – erityisesti Freudiin. Aloitan kirjoitelmani käsittelemällä Frommin suhdetta Freudin ajatteluun.

Frommin keskeinen kritiikki Freudia kohtaan löytyy tämän teoksesta ”Freud ja freudilaisuus”. Frommin mukaan Freudin ajattelun sulkuesteitä olivat seuraavanlaisia (Fromm 1980, 13-14):

(1) Porvarillisen materialismin ajatus siitä, ettei ole voimaa ilman materiaa eikä materiaa ilman voimaa. Tällainen käsitys oli Freudin aikana laajalti hyväksytty, minkä takia Freud ei tullut ajatelleeksi että voisi olla olemassa vahvoja psyykkisiä voimia, joiden fysiologista alkuperää ei voitaisi todistaa. Freud antoi inhimillisille intohimoille, joita siihen asti olivat tutkineet ainoastaan taiteilijat ja kirjailijat, selkeän fysiologisen alkuperän: seksuaalisuuden.

(2) Erityisen vahvana on Frommin mukaan nähtävä tämän ajattelun porvarillis-autoritaariset (siis, kuten Fromm täsmentää, patriarkaaliset) asenteet. Freudille oli mahdotonta ajatella yhteiskuntaa, jossa naiset olisivat olleet tasa-arvoisia miesten kanssa. Tämän ennakkoluulon Fromm katsoo myös olevan Freudin naispsykologian lähtökohtana. Useat feministit ovatkin kritisoineet Freudia.

Freud ei kykene irrottautumaan oman luokkansa ajattelumalleista. Tämä näkyy Frommin mukaan jo hänen terapiamenetelmässään. Vaistomaiset vietit oli saatava hallintaan vahvistamalla minää. Yhdessä yliminän kanssa sen tuli alistaa vietit. Freudin järjestelmä tulee kaikilta muilta osin nähdä lähenevän näissä kysymyksissä keskiaikaista teologiaa, tosin Frommin mukaan sillä erotuksella, että Freud ei keskiajasta poiketen anna mitään sijaa armolle ja äidinrakkaudelle. Varsinkaan jälkimmäisellä ei ole käyttöä lapsen ruokkimisessa. Sosiologisesti orientoituneena psykoanalyytikkona ja sosiaalipsykologina Fromm näkee Freudin käsityksen minästä ja yliminästä hallitsevina instansseina analogisena yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa. Vallitsevan yhteiskunnan järjestys oli myös sellainen, että pieni vähemmistö (vrt. minä ja yliminä) hallitsi suurta enemmistöä (vrt. vaistot). ”Alitajunnan läpimurron vaara tietäisi yhteiskunnallisen vallankumouksen vaaraa.” (Fromm 1980, 15)

Freudin naiskuvan ohella toinen ongelmallinen käsitys liittyy Frommin mukaan rakkauteen. Freud käytti ajattelussaan sellaisia käsitteitä kuin ”kohteen rakastaminen” ja ”rakkauden kohde”. Frommin mukaan tällaisessa kielen käytössä on kyse omistamisesta, joka sulkee ulkopuolelleen kaiken olemisen. ”[S]e on kuin kauppiaan puhetta pääoman sijoituksesta.” (Fromm 1980, 17) Freudin käsitys rakkaudesta on kytköksissä tämän käsityksiin libidosta. Rakkaus on rakkautta vain johonkin suunnattuna. Se on ihmisen fysiologiasta peräisin oleva vaisto, joka ohjataan lämpö-ohjuksen lailla johonkin kohteeseen. Palaan Frommin omiin käsityksiin rakkaudesta hieman myöhemmin.

Myös Oidipus-kompleksin Fromm näkee hieman ongelmallisena. Frommin mukaan Freudin ongelma oli, ei niinkään siinä, että hän ajatteli äidin olevan (poika)lapselle tämän seksuaalisten toiveiden kohde. Hänen ongelmansa oli pikemminkin siinä, että hän ajatteli tämän seksuaalisuuden olevan syynä siihen, että äidin ja pojan välinen suhde on niin voimakas ja elintärkeä. Freud ei huomioinut tarpeeksi sitä tosiseikkaa, että seksuaaliset halut ja nautinnot eivät yleensä kestä kovinkaan kauaa. Miehen seksuaalisuuskin on Frommin mukaan niin nopeaa ja ailahtelevaista, että olisi ”absurdia olettaa, että miehet olisivat sidoksissa äitiin 20 tai 30 tai 50 vuotta sitten solmitun voimakkaan seksuaalisen siteen vuoksi […]” (Fromm 1980, 38). Äidin voimakas vaikutus lapseen on pikemminkin tämän lapselle suomassa turvallisuudentunteessa.

Oidipuskompleksin toinen ongelma on se, että siinä ajatellaan pojan haluavan tappaa isänsä kilpailijanaan. Frommin mukaan ”Freud yleistää ilmiön, joka on tyypillinen ainoastaan patriarkaaliselle yhteiskunnalle” (ibid.). Patriarkaalisessa yhteiskunnassa on tyypillistä että poika on hyvin voimakkaalla tavalla riippuvainen isän tahdosta. Isä omistaa vaimonsa lisäksi myös poikansa ja katsoo oikeudekseen määräillä ja komennella poikaa ja ohjailla tämän valintoja. Jotta poika voisi periä isän, on hänen alistuttava kohtaloonsa ja mielistellä isää. Tällainen aiheuttaa katkeruutta isää kohtaan, halua kenties murhatakin hänet. Freud ei Frommin mukaan kuitenkaan huomannut, että tällainen tilanne on tyypillinen vain patriarkaalisissa yhteiskunnissa.

Palauttaessaan kaiken libidoteoriaansa, päätyy Freud Frommin mukaan vääristelemään käsitteitään pahasti. Frommin keskeisenä kritiikin kohteena onkin Freudin viettiteoria. Fromm ajattelee ensiksikin, että Freudin tulkinta anaalilibidosta on liian suppea. Anaalilibidon olennaisin piirrehän oli, Freudille ja tämän seuraajille, taipumus hallintaan ja omistamiseen. Anaalisella luonteella on taipumus tuntea kiinnostusta ja viehtymystä kaikkea kuollutta ja elotonta, esim. ulosteita, kohtaan. Anaalinen luonne on taipuvaisempi tuhoavaan, kuolemanvietin mukaiseen toimintaan. Fromm ajattelee, että mikäli Freud olisi huomannut tämän yhteyden ulosteiden ja kuoleman välisen yhteyden, ”hän olisi saattanut tulla siihen johtopäätökseen, että tärkein vastakohtaisuus vallitseekin genitaalisen ja anaalisen asennoitumisen välillä, joita vastaavat Eros ja kuolemanvietti. Tämän havaittuaan ei Freud olisi voinut pitää Erosta ja kuolemanviettiä kahtena yhtä vahvana viettinä, vaan Eros olisi ollut käsitettävä biologisesti normaalina kehitystä ohjaavana voimana, kun taas kuolemanvietti olisi ollut käsitettävä normaalin kehityskulun epäonnistumisena ja siinä mielessä sairaalloisena, syvälle juurtuneena pyrkimyksenä.” (Fromm 1980, 135) Anaalinen luonnetyyppi on siis jämähtänyt kehityksessään hyvin varhaiseen vaiheeseen. Olihan anaalinen vaihe ihmismielen kehityksessä ennen kypsyyteen johtavaa genitaalista vaihetta.

Frommin omassa ajattelussa on keskeisenä pyrkimyksenä yhdistää psykoanalyysi sosiologiaan. Rainer Funkin (1999) mukaan tähän pyrkimykseen ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Tämä johtuu Funkin mukaan siitä, että ”[p]sykoanalyytikot pitävät ajatusta yhteiskunnallisesta tiedostamattomasta vaikeasti hyväksyttävänä, kun taas sosiologeille siitä ei ole mitään hyötyä.” (Funk teoksessa Moisio et al. 1999, 51) Funk kehottaa kuitenkin ottamaan tämän pyrkimyksen vakavasti. Frommille yhteiskunnat todellakin koostuvat pelkästään yksilöistä ja siinä mielessä yksilöpsykologia on pätevää. Fromm haluaa kuitenkin huomauttaa, että nämä yksilölliset psyykkeet puolestaan eivät ole kovin yksilöllisiä vaan syntyvät vuorovaikutuksessa toisten psyykkeiden kanssa. Yksilö tulee nähdä a priori sosiaalistettuna ja psyyke tulee ymmärtää sen kautta miten yksilö on suhteessa yhteiskuntaan. (ibid., 52) Frommin mukaan ero persoonnallisuuspsykologian ja sosiaalipsykologian välillä on nähtävä määrällisenä, ei laadullisena. Yksilö ja massa eivät asetu toisiaan vastaan vaan uppoutuvat toisiinsa. Fromm täsmentää: ”Sosiaalipsykologia pyrkii tutkimaan, kuinka tietyt psyykkiset asenteet, jotka ovat yhteisiä kaikille ryhmän jäsenille, ovat suhteessa heidän yhteisiin elämänkokemuksiinsa” (Fromm 1930, 17, sitaatti Funkin artikkelista).

Tämän kirjoituksen varsinainen mielenkiinnonkohde, etiikka, tulee kuitenkin esiin vasta kun olemme käsitelleet Frommin edustamaa psykoanalyysin tyyppiä, humanistista psykoanalyysia ja sen eettisiä sitoumuksia. Käsite ”humanismi” tietysti olettaa tässä eron tekemisen ihmisen ja eläimen välille. Frommin näkemykset ovatkin lähellä monien perinteisten humanististen suuntausten näkemyksiä. Eläin ei milloinkaan kohoa luonnon yläpuolelle. Eläimellä ei ole moraalista omaatuntoa eikä tietoa omasta itsestään. Eläimillä ei ole järkeä, ”jos tarkoitamme järjellä kykyä tunkeutua aistimien välittämän pintavaikutelman läpi ja ymmärtää ilmiöiden pinnanalaista olemusta” (Fromm 1971, 31-32). Eläin elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Vasta eläimistä biologisesti katsoen yksi heikoimmista, ihminen, pääsee irti tästä tilasta, jota kutsun ”luonnonvälttämättömyyksien tilaksi”. Ihminen alkaa rakentamaan kulttuuria suojautuakseen luonnon sokeasti hänelle langettamilta esteiltä. Kulttuuri on määritelmällisesti luonnonvälttämättömyyksien ylittämistä.

Ihminen ylittää luonnonvälttämättömyyden itsetiedostuksen ja järkensä avulla. Mutta järki, on paitsi siunaus, niin myös kirous. Ihmisenä eläminen on Frommin mukaan elämää jatkuvassa tasapainottomuuden tilassa. Ihminen ei voi antaa elämän elää häntä (kuten eläimillä asia menee), vaan hänen on itse elettävä elämänsä. Järki ajaa ihmisen ulos paratiisista, autuaasta tiedottomuuden tilasta. Järki antaa ihmiselle paitsi hyvän ja pahan tiedon, niin myös tiedon hyvästä ja pahasta. Ihminen on ainoa olento, jolle hänen oma olemisensa on ongelma. ”Ihmislajin kehitys pohjautuu siihen, että ihminen on menettänyt alkuperäisen kotinsa – luonnon, ja ettei hän koskaan voi palata siihen, ei koskaan voi tulla eläimeksi jälleen. Hänen valittavanaan on vain yksi tie: täydellinen irtautuminen luonnollisesta kodista ja uuden kodin löytäminen – kodin jonka hän luo tekemällä maailmasta ihmisen maailman” (Fromm 1971, 34). Tässä lyhyesti Frommin ajattelun humanistinen pohja, se on tärkeää tuoda esiin, jotta humanistinen psykoanalyysi tulisi helpommin käsitettäväksi. Ihmisen tarpeet ovat eläimen tarpeista poikkeavat. Ne kumpuavat ihmisenä olemisen erityisyydestä. Pelkkien viettipohjaisten ja ruumiillisten tarpeiden tyydytys ei ole riittävää. Omantunnon tarpeet voivat tyydyttyä ja kehittyä vain kulttuurin kehittyessä. Ihmisen kaikki pyrkimykset ovat Frommille pyrkimystä etsiä vastaus hänen olemassaolonsa ongelmaan. Tai: pyrkimystä välttää mielisairaus, jonka ihmisenä olemisen ongelma aiheuttaa. Kulttuurien tasolla nämä ratkaisut näkyvät uskonnollisina ratkaisuina: ne pyrkivät antamaan vastauksen ihmisenä olemisen ongelmaan. Johtuen Frommin psykoanalyyttisesta sosiaalipsykologiasta, on ihmisen ongelman ratkaisu löydyttävä yhteiskunnalliselta ja kulttuuriselta tasolta. Yhteiskunnallinen todellisuus, jonka taipumuksena on tuottaa neurooseja ja muita mielen sairauksia ei voi olla hyvä. Humanistisen psykoloanalyysin ja humanistisen sosialismin päämäärät lankeavat tässä yhteen. Yhteiskuntaa on muutettava niin että sekä ihmisen fysiologiset että ihmisen omantunnon tarpeet täyttyvät. ”Kaikki ihmiset ovat idealisteja […], mikäli tarkoitamme idealismilla pyrkimystä tyydyttää tarpeet, jotka ovat olennaisesti ihmisen tarpeita ja kohoavat fysiologisten tarpeiden yläpuolelle” (Fromm 1971, 39).

Frommin mukaan ihmisellä on viidenlaisia tarpeita. Suhteutuneisuus, itsensä ylittäminen, juurtuneisuus sekä tarve löytää asennoitumis- ja palvontakehys. Suhteutuneisuudella Fromm tarkoittaa lähinnä tarvetta olla yhteydessä toisten ihmisten kanssa. Ihmisen mieli rakentuu toisten kanssa vuorovaikutuksessa ja eristyneisyydessä ihmisen minuus alkaa hajoamaan. Itsensä ylittäminen tarkoittaa aktiivista, rakentavaa suhtautumista todellisuuteen. Se tarkoittaa sitä, että ihminen alkaa luoda elämää. Frommin mukaan ”luovassa teossa ihminen ylittää luodun olennon osan, nostaa oman olemassaolonsa passiivisuuden ja sattumanvaraisuuden yläpuolelle” (Fromm 1971, 46). Itsensä ylittämisen ilmaisuja ovat uskonnon, taiteen ja aineellisen tuottavuuden ohella rakkaus. Luominen edellyttää rakkautta. Tässä kohdin onkin hyvä hieman tutkia Frommin käsityksiä rakkaudesta.

Teoksessaan ”Rakkaus ja henkinen kypsyys” Fromm käsittelee rakkautta konventioista poikkeavalla tavalla. Hän näkee rakastamisen taitona poikkeuksena nykyaikaisesta rakkaudesta ”se oikea”-ideologian alaisuudessa, jossa luonteenpiirteitä verrataan toisiinsa; käydään kauppaa luonteenpiirteistä. Ihmiset koettavat tehdä itsensä rakastettavaksi sen sijaan että itse opettelisivat rakastamaan. Miehet hakevat menestystä, jotta naiset haluaisivat heitä. Naiset pyrkivät vaikuttamaan ruumiillaan, seksuaalisuudellaan, tullakseen haluttaviksi. Molempia sukupuolia sen sijaan koskevat vaateet miellyttävästä käytöksestä, mielenkiintoisesta keskustelusta, avuliaisuudesta, vaatimattomuudesta ja pidättyväisyydestä. ”Siinä, mitä useimmat meidän kulttuurimme ihmiset kutsuvat rakastettavuudeksi, on lähinnä kysymys kansanomaisuuden ja sexappealin sekoituksesta” (Fromm 1956, 16). Toisaalta rakastumisen tunne ja rakastaminen sekoitetaan toisiinsa hyvin useasti. Rakkautta ei tässäkään nähdä aktiivisena taitona, vaan tietyn hedonistisesti tulkitun tunteen mahdollisimman pitkästä kestosta.

Rakkaus taitona merkitsee Frommin mukaan sitä, että ihminen tiedostaa itsensä luonnosta erillisenä oliona. Ihmisen on rakkaudessa pyrittävä ihmisten väliseen harmoniaan. Ihminen on olio, joka kykenee tiedostamaan itsensä erillisenä olentona, mikä ajaa ihmisen ahdistuksen tilaan.

Tällainen ahdistus on yhä yleisempää nykyaikana, jolloin ihminen on negatiivisessa mielessä vapautunut häntä määrittävistä tekijöistä. Ihminen kokee itsensä yksinäiseksi, jolloin hänellä psykologisesti ottaen yhä enemmän syitä sulautua fasismin kaltaisiin yliyksilöllisiin ideologiohin tai massakulttuurin yhdenmukaisuuteen. Negatiivisen vapautumisen jälkeen vaaditaan positiivista emansipaatiota:

"'Vapaus jostakin' ei ole samaa kuin positiivinen vapaus, 'vapaus johonkin'. Ihmisen irtautuminen luonnosta on sitkas tapahtuma; suuressa määrin hän jää sidotuksi maailmaan josta hän ilmaantui; hän jää osaksi luontoa - maaperää jolla hän asuu, aurinkoa ja kuuta ja tähtiä, puita ja kukkia, eläimiä ja muiden ihmisten ryhmää, johon verisiteet hänet yhdistävät." (Fromm 1962, 52)

Frommin mukaan pelkkä negatiivinen vapautuminen vieraannuttaa hänet omasta alkuperästään biologisena ruumiillisena olentona, jonka hyvinvointi kuitenkin lopulta perustuu paitsi materiaaliseen, niin myös sosiaaliseen yhteyteyteen toisten ihmisten kanssa. Positiivinen vapaus koskee juuri tätä jälkimmäistä osaa ihmisessä. Se korostaa ihmistä osana jotain kontekstia, ja korostaa ihmisen vapautumista tuottamaan omaa elämäänsä autonomisesti ja omasta itsestään käsin.

Kauhajoen ja Jokelan tapausten jälkeen kärjistynyt keskustelu yltiöyksilöllisyydestä ja paluusta tiukkoihin yhteisöihin on monelta osalta ollut hieman ahdistavaa seurattavaa. Yleensä tässä keskustelussa nimittäin ollaan liian naiivisti korostettu 'yhteisöllisyyttä' - yleensä kysymättä sitä, millaisesta yhteisöllisyydestä on kyse; ja vieläpä korostaen esimodernia kyläyhteisöä. Tällaisesta ei kuitenkaan nähdäkseni ole kyse. Kyse on pikemminkin siitä, että negatiivisesti vapautettu ihminen saisi paikan, jossa toteuttaa omaa ihmisyyttään positiivisesti. Frommin mukaan positiivisessa vapautumisessa onkin kyse juurtuneisuudesta; juurtuneisuudesta toisiin ihmisiin sekä tunneperäisestä sitoutumisesta toisiin ihmisiin. Rakastamisen taito ja kyky rakastaa heijastelevat molemmat tätä juurtuneisuutta.

Myös identiteetin tunne on eräs ihmisen perustarpeista. Se tarkoittaa sitä, että osaa sanoa itseään minäksi, että hän osaa sanoa ”Minä olen minä”. Rakastaminen ei ole mahdollista ilman kykyä ymmärtää itsensä erilliseksi muista. Sulautuminen joukkoon kadottaa ihmisen minuuden ja siten kyvyn rakastaa. Viimeinen keskeinen inhimillinen tarve on asennoitumiskehyksen tarve. Se tarkoittaa tarvetta jäsentää todellisuus mielekkääseen muotoon. Sekä järki että uskonnollisuus toteuttavat tätä tarvetta.

Humanistinen etiikka Frommilla lävistää kaikki edellä käsitellyt teemat rakkaudesta vapauteen. Fromm tähdentääkin useaan otteeseen etiikan ja psykologian keskinäistä vuorovaikutusta. ”Jos humanistinen etiikka perustuu ihmisluonnon tuntemiseen, pitäisi nykyaikaisen psykologian, erityisesti psykoanalyysin, olla humanistisen etiikan kehityksen voimakkaimpia kannustimia” (Fromm 1984, 15). Fromm haluaa korostaa psykologisen tutkimuksen merkitystä ihmisluonnon ja siten myös etiikan keskeisten kysymysten ymmärtämisessä. Frommin mukaan psykoanalyysi ei voi sitoutua pelkästään paljastamaan moraalisten arvostelmien mahdollista irrationaalisuutta, vaan sen on myös osallistuttava eettisen teorian rakentamiseen.

Tämän kirjoituksen taustalla on ollut kirjoittajan tarve ymmärtää jotain moraalin ja etiikan ontologiaan kuuluvia kysymyksiä. Millä tavoin moraalin voidaan sanoa olevan olemassa? Mihin moraali mahdollisesti voisi perustua? Eräänlainen naturalistinen kanta on tässäkin välttämätön. Ihminen on luonnollinen olio. Näin ollen on myös moraalia käsiteltävä ihmiseen kuuluvan luonnollisena ilmiönä, kuitenkaan typistämättä moraalia pelkäksi psykologiaksi tai sosiologiaksi. Moraali on myös järjellisesti käsitettävissä. Miten se sitä on? Siihen en ota kantaa. Mielenkiintoni on muualla. Frommia olen tässä käsitellyt siksi, että hänen kantansa moraalin olemassaoloon perustuu psykologisiin tekijöihin sekä ihmiselle tyypillisiin materiaalis-psyykkisiin tarpeisiin. Jotta voisimme keskustella moraalista mielenkiintoisella ja realistisella tavalla, on moraaliset teoriat tuotava osittain psykologisen tutkimuksen piiriin. Vain tieteellisesti pätevä tieto ihmispsyykeestä voi antaa realistiset reunaehdot eettisille keskusteluille ja teorioille.

Moraalin psykologisia edellytyksiä tutkivat ennen filosofeja ja psykologeja monet kirjailijat, erityisesti Fjodor Dostojevski. Olkoon seuraava sitaatti tämän kirjoitelman päättävä myös kirjoitelman keskeinen motto. Se myös havainnollistaa moraalin psykologiaa eloisasti:

"Se, joka on kerran maistanut valtaa, rajatonta itsensä kaltaisen Jumalan luoman veljen ruumiin, veren ja hengen ylitse ulottuvaa valtiutta, se, joka on maistanut tätä valtaa ja täydellistä toisen olennon, Jumalan kuvan, ääretöntä alentamisen mahdollisuutta, ei voi enää olla vapaa omissakaan tuntemuksissaan. Tyrannius on eräänlaista tottumusta, sillä on kehittymismahdollisuuksia, se kehittyy lopulta taudiksi. Pidän varmana, että mitä parhainkin ihminen voi tottumuksesta raaistua ja tylstyä aivan eläimen asteelle. [kursivointi minun] Veri ja valta juovuttaa; siveellinen rappiotila, raaistuminen, kehittyy yhä pitemmälle; järki ja tunne hyväksyy lopulta tyranniuden, ja mitä luonnottomimmat ilmiöt suorastaan hivelevät tyrannin vaistoja. Tyrannissa kuoleutuu ainakin ainiaaksi ihminen, ja ihmisarvoon, katumukseen, uudestisyntymiseen paluu käy hänelle melkein mahdottomaksi. Sitä paitsi esimerkki, tämmöisen omavaltaisuuden mahdollisuus levitttää tartuntaa koko yhteiskuntaan, tällainen valta on houkuttelevaa” (Dostojevski 1956, 212)

Kirjallisuus:

Dostjevski, F.M.: Muistelmia kuolleesta talosta, Porvoo/Helsinki: WSOY 1956

Fromm, Erich: Rakkaus ja henkinen kypsyys, Helsinki: Kirjayhtymä 1956

Fromm, Erich: Vaarallinen vapaus, Helsinki: Kirjayhtymä 1962

Fromm, Erich: Terve yhteiskunta, Helsinki: Kirjayhtymä 1971

Fromm, Erich: Freud ja freudilaisuus, Helsinki: Kirjayhtymä 1980

Fromm, Erich: Ihmisen osa, Helsinki: Kirjayhtymä 1984

Glover, Jonathan: Ihmisyys – 1900-luvun moraalihistoria, Helsinki: Like 2007

Funk, Rainer: ”Erich Fromm Frankfurtin koulussa – psykoanalyyttinen sosiaalipsykologian käsite”, teoksessa Olli-Pekka Moisio (toim.): Kritiikin lupaus – Näkökulmia Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan, Jyväskylä: SoPhi 1999

Moisio, Päivi: ”Kasvattamisen vaikea taito – Erich Fromm kasvattamisen luonteesta”, teoksessa Olli-Pekka Moisio (toim.): Kritiikin lupaus – Näkökulmia Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan, Jyväskylä: SoPhi 1999

Ei kommentteja: