perjantai 13. maaliskuuta 2009

Marxin antropologia

Oleellista Marxin ihmiskuvassa on se, että tämä tekee metafyysisesta ihmiskuvasta tarpeettoman ja argumentoi historiallis-biologisen ihmiskuvan puolesta. Ruumiillisena ja kärsivänä oliona on ihminen myös intohimoinen olento. Ainoa ihmistä määrittävä tekijä on tämän kyky tuottaa omaa itseään historiassa työllään. Muokkaamalla ympäristöään ihminen muokkaa itseään, koska muokkaa työllään ennen muuta ihmisten välisiä suhteita. Työ on ihmisen "antropogenesis". Marxistinen humanismi siis kiinnittää huomiota ihmiseen biologisena, ruumiillisena oliona. Tämän voidaan katsoa olevan "moraalin minimi", josta vaikkapa Adorno puhuu. Makislav on oikeilla jäljillä sanoessaan, että "tarvitaan jokin ihmisolemus, vaikkakin minimi-sellainen". Ihmisen olemus on biologinen ja historiallinen, ei metafyysinen: siksi kenties ei Marxin yhteydessä kannattaisi edes puhua mistään ihmisolemuksesta - Marx tosin itse puhuu nuoruuden kirjoituksissaan 'ihmisolemuksesta', joten se siitä antimetafysiikasta.

Tässä tulee huomata Rousseaun ja muiden valistusfilosofien vaikutus. Rousseauhan puhuu ihmisestä 'täydellistyvänä oliona', erotuksena muista eläimistä, jotka ainoastaan uusintavat omaa olemistaan. Marxille työ merkitsee tarpeiden tyydytyksen prosessia, joka kuitenkin tuottaa aina vain uusia tarpeita, ja jonka tulokset ovat yhteiskunnallisesti jaettuja. Rousseaun mukaanhan sivilisaatio, ollessaan ihmiselle asetettujen välttämättömyyksien ylittämistä, tuottaa itsessään eriarvoisuutta. Tämä on sivilisaation traaginen piirre, jota ei kuitenkaan voida ylittää hylkäämällä sivilisaatio, vaan ylittäen-kumoamalla se (aufhebung). Tässä voidaan nähdä Marxinkin ajattelun utooppisuus: vaikka Marx väheksyikin utoopikkoja, oli hänellekin historia eräänlaista tarpeentyydytykseen liittyvän epäoikeudenmukaisuuden historiaa. Hänen ajattelussaan keskeisenä motiivina on tämä 'eettis-poliittinen' päämäärä - jota ei kuitenkaan artikuloida kovinkaan tarkasti. Kommunistisen tilan kuvaaminen tapahtuu usein negaatioina Marxin teksteissä, eikä utopioita maalailla, vaan hän päätyy kuvailemaan nykyistä järjestelmää, jotta sen kumoaminen voisi onnistua.

Kanniston kaavaileman filosofisen antropologian nelikentän (naturalistinen, kulturalistinen, eksistentialistinen, essentialistinen) mukaan voimme sijoittaa Marxin jonnekin naturalistisen ja kulturalistisen ihmiskuvan välimaastoon (joskin näyttäisi siltä että kulttuuri ei ole luonnosta mikään erillinen osa vaan pikemminkin sen jatke). Ihminen on luonnonolio, joka kuitenkin tuottaa itse itselleen uutta luontoa. Kulttuuri on luontoa, josta työn avulla on pyritty ylittämään luonnon ihmiselle asettamat välttämättömyydet.

Vieraantumisen käsite on Marxilla hyvin tarkka: se tarkoittaa ihmisen oman työn muuttumista häntä itseään vastassa olevaksi entiteetiksi markkinoiksi, rahaksi. Raha on abstraktia työtä, joka kuitenkin asettuu vaatimaan työntekijältä kumarrusta ja nöyristelyä. Hegel ajatteli 'esineellistyneen' ihmisolemuksen vieraantuneeksi sinänsä, Marxille vieraantuneisuus tarkoittaa sitä, että tämä ihmisen olemuksen 'esineellistymä', so. työn tulos, asettuu uhmakkaasti häntä vastaan. Suosittelen tässä tavaamaan äärimmäisen tarkkaan "Taloudellis-filosofisten käsikirjoitusten 1844" sivuja 65-75.

"Pääoman" tutkiminen olisi äärimmäisen tärkeää. En ole kuitenkaan vielä saanut aikaiseksi. Keväällä raivaan aikaa suoritusorientoituneelta oppimiselta, ja vetäydyn kammiooni tutkailemaan "Pääoman" kurjan kieroja, synkeän syvällisiä lauseita.

Ei kommentteja: